Suomalaisen eroottisen kirjallisuuden lyhyistä kukoistuskausista

Viime kevät oli huonoa aikaa kirjaprojekteille. Yksi käytännössä valmis kirja lykkääntyi syksyyn, kaksi pienempää projektia taas ovat olleet hiukan limbossa, kaksi kirjaa tuli hiukan myöhässä. Viimeksi mainitulla tarkoitan kahta Turbatorille tekemääni toimitustyötä, uutta valikoimaa Reino Helismaan pulp-kaudelta eli hänen neljän jatkokertomuksensa yhteisnidettä Kuoleman peili sekä Larin-Kyöstin pientä novellia Ilotyttö.

Jälkimmäinen ilmestyi alun perin vuonna 1919 Minerva-nimisen kustantamon eroottisten kirjojen lyhytikäisessä sarjassa. Se oli sarjan toinen alkuperäinen suomalainen kirja, muut olivat käännöksiä lähinnä ranskasta ja muista länsieurooppalaisen kielialueen kielistä. Sarjan kirjat ovat nykyään harvinaisia, mutta eipä niitä juuri kukaan taida keräilläkään. Ilotyttö on pieni novelli, joka saatiin taittokikoilla ja vinjettien käytöllä hiukan yli 50-sivuiseksi (mukana on myös esipuhe sekä Minervan eroottisten kirjojen bibliografia). Alun perin kirja oli venytetty peräti 89 sivuun.

Ilotytön päähenkilö on Miili (parissa kohdassa latoja on kirjoittanut nimen muotoon Milli), nuori kotiapulainen, joka tekee jonkin virheen ja potkitaan pois työstään. Hän ajautuu töihin ilotaloon ja tutustuu siellä lääppivien miesten joskus perversseihinkin mielitekoihin. Mistään eksplisiittisestä erotiikasta, saati pornografiasta kirjasessa ei tietenkään ole kyse, mutta tekstistä löytyy tällainenkin kohtaus:

”Miili katseli seinän kuvia. Ne olivat enimmäkseen alastomien naisten eri asentoja esittäviä kuvia. Mutta erikoisesti sattui hänen silmiinsä nuoren naisen kuva, joka oli polvillaan maassa, kädet selän taa sidottuina. Miili tunsi jonkinlaista yhteyttä tämän kuvan kanssa. Hänkin oli kuin sidottu, oli onnettomuutensa orjatar, kukapa avaisi sietämättömän elämän solmun? Olikohan Mirtsakin miettinyt samaa ripustaessaan oudon kuvan muiden, miesten mieliä kiihoittavien kuvien rinnalle.”

Enemmän actionia on toisessa Minervan julkaisemassa eroottisessa romaanissa, Antero Ojanteen Heinäkuun auringossa, joka niin ikään ilmestyi vuonna 1919 alaotsikolla ”rakkausromaani taiteilijaelämästä”. Kirjassa kuvanveistäjä Eino Jaakkola tuskailee avioliittoaan tunnekylmän naisen kanssa ja kokee lyhyen kesän aikana kolme kiihkeää romanssia, yhden oopperan esiintyjän, toisen huvilansa kotiapulaisen kanssa. Kaikki naiset ovat jollain tavalla petollisia tai jopa liian erootillisia. Kirjassa Jaakkola muun muassa miettii, että nainen, jonka hän juuri on maannut, on ”liian raaka”. Tässäkään kirjassa erotiikka ei ole kovin rajua ja moni pitäisi sitä pikemminkin romanttisena viihteenä, mutta toisaalta kirjassa on esimerkiksi kohtaus orgioista (”Illan kuluessa tanssivat he hurjia tansseja”) sekä alastomuutta (”Aurinkokylvyissä olivat he jo paahtaneet nahkansa ruskeiksi. Einokin jo kerran ollut heidän mukanaan pintaansa paistattamassa. Se oli luonnonmukaista ja moitteetonta”). Usein kirjan erotiikka on kuitenkin tämän tyyppistä:

”Eino tunsi tytön lämpimän värähtelevän vartalon käsissään, notkeana ja kimmoisena.

– Oletko sinä minun? sopersi hän tytön korvaan.

– Olen, aivan kokonaan.

Sitten vierivät hetket punertavassa hämärässä.”

Sen verran Antero Ojanteen erotiikka puri, että Fennica-tietokanta tietää kertoa kirjasta otetun kaksi painosta. Ojanne oli salanimi, jonka todellista kantajaa ei tiedetä. Kirjasta itsestään voi arvella, että kirjoittajia oli kaksi, sillä puolivälin jälkeen teksti muuttuu päähenkilönsä päiväkirjaksi ja tyyli tuntuu hiukan erilaiselta kuin alkupuolella.

En ole löytänyt asiasta mitään dokumentaatiota, mutta voisin kuvitella, että Minerva joutui luopumaan eroottisten kirjojen sarjastaan julkisen painostuksen vuoksi, koska sarja lopetettiin melkein saman tien kun se oli aloitettu. Myöhemmin he julkaisivat joitain sensaationhakuisia romaaneja, joissa sheikit varastivat valkoisia naisia orjikseen, mutta varsinaista erotiikkaa Minervalta ei enää tullut. Kustantamoa joka tapauksessa paheksuttiin halvan ulkomaisen viihteen julkaisusta, joten sopii olettaa, että tämä koski myös erotiikkaa. Ehkä vuodet itsenäistymisen jälkeen olivat vielä vapaampaa aikaa tässä mielessä.

Seuraavaksi erotiikkaa saatiin Suomessa laajamittaisemmin Ilmarisen kustannusliikkeen Kiki-lehdessä, joka ilmestyi vuosina 1929-1937. Siinä oli niin sanottuja taidekuvia eli kuvia vähäpukeisista nuorista naisista sekä joitain novelleja, joiden eroottisuus oli vähäisempää kuin Larin-Kyöstin ja Antero Ojanteen teksteissä. Suomi oli tässä vaiheessa liian innostunut isänmaallisuudesta, jotta sille olisi liiennyt aikaa erotiikkaan.

Toisen maailmansodan jälkeenkin kesti pitkään ennen kuin alkoi tapahtua. Miestenlehdet, kuten Kalle, tulivat markkinoille 1950-luvulla, mutta pin up -henkisiä kuvia lukuun ottamatta niissä ei juuri erotiikkaa ollut. Kirjallinen erotiikka murtautui läpi 1960-luvulla, sekä kioskierotiikassa että valtavirtakirjallisuudessa. Vuonna 1965 ilmestyi kaksi kirjaa, joita voi pitää ensimmäisinä varsinaisina eroottisina kirjoina Suomessa: Lehmus-nimisen kustantamon antologia Rakastaa ja salanimellä E. A. Garbad ilmestynyt romaani Kielletty hedelmä. Edellinen oli vielä korkeakirjallisempi tapaus, mutta Garbadin – oikealta nimeltään Aulis Wilkman – omakustanneromaani oli jo silkkaa jyystöä. Kirja on käytännössä yksi pitkä seksikohtaus. Nuori mies Kari Airola viettää ensimmäistä lomapäiväänsä ja törmää käveleskellessään alastomaan nuoreen naiseen, jonka vartaloa ihailee. Hän riisuutuu ja menee makaamaan nukkuvan tytön viereen. Kun tyttö herää, hän ihailee Karin varustusta. Sitten Karikin jo herää ja alkaa herkeämätön paneskelu, jota eväiden syöminen rytmittää. Tekstissä on otettu haltuun pornografian kliseet: ”Kari on vahva ja hän työntelee väsymättä nuoruutensa voimakkalla halullaan kyntäen Orvokin vakoa innolla ja antaumuksella.” ”Kari katselee ihanaa ’kohoutumaa’ tuntien vastustamatonta halua upottaa hampaansa siihen, mutta hän tyytyy vain puristamaan niitä yhä voimakkaammin, laskeutuen viimein maailman ihanimmalle ’tyynylle’, jonka täytteenä on kauniin, nuoren naisen kiimaista lihaa.”

Pornografiaan oleellisesti kuuluvaa tahatonta huumoriakin on:

He jatkavat kumpikin pukeutumistaan omalla tahollaan ja päästyään valmiiksi Orvokki katselee veitikkamaisesti Karia kysyen:

– Missä minun ”Kikkelini” nyt on?

– Se on täällä! vastaa Kari taputtaen vasenta housunpunttiaan. – Ellet usko niin koita!

Kari siirtyy Orvokin viereen ja ohjaa tämän käden vasemmalle kupeelleen. Orvokki tuntee sen ja puristaa sitä kuiskaten:

– Siinä se on – minun Kikkelini!

Kirja päättyy mainintaan, että Kari ja Orvokki menevät naimisiin kahden viikon kuluttua ja saavat paljon lapsia. Kiellettyä hedelmää maustaa uuden ajan toive, että vanha ahdas moraali väistyisi ja nuoret saisivat harrastaa seksiä vanhempiensa valvonnasta vapaana.

Aulis Wilkman julkaisi vuonna 1966 toisenkin romaanin, Kaunis Leena, mutta sitä en ole onnistunut saamaan käsiini. Samana vuonna ilmestyi lisääkin erotiikkaa, kirjakauppias Eino Viljanteen tekemä ja julkaisema Lemmen oppitunnit, joka sisältää eroottista aineistoa. 1960-luvulla julkaistiin myös Veikko Ennalan romaanit Kyttyrä, Veljeni herrassa ja Vaimo jonka minulle annoit, joissa on kaikissa seksuaalista sisältöä, eniten viimeksi mainitussa. Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin jo paljon rajumpi seksilehtien esiinmarssi, isot lehtitalot julkaisivat muun muassa Jallua ja Kallea, turkulainen Cocktail julkaisi sekä samannimistä lehteä että suttuisten pokkarien kirjasarjaa.

Seksilehdet julkaisivat kotimaisten kirjailijoiden novelleja, näitä tekivät muun muassa Jorma Ojaharju, Hannu Salama ja Hans Selo. Myös muut viihteentekijät olivat asialla, kuten laulunikkari Juha Watt Vainio, elokuvaohjaaja Aarne Tarkas ja humoristi Martti Huuhaa Innanen. Lehdet maksoivat niin hyvin, että seksijutuilla pystyi paikkailemaan repalaista elantoa, vaikka Jorma Ojaharju sanoikin, että ne olivat nopeasti kirjoitettua ”hätäpaskaa”. Kaukana kuitenkin oltiin Playboysta, joka maksoi novelleista satoja, jopa tuhansia dollareita.

Vuonna 1975 Hymy julkaisi kuuden novellin sarjan, jonka tekstit olivat johtavien tekijöiden käsialaa. Hannu Salaman hävyttömän hauska ”Sovinistisika” ilmestyi tässä sarjassa. 1980-luvulla sellaiset kirjailijat kuin Erkki Hyeena Hämäläinen ja Harri Sirola sekä Kolmiokirjan romanttisia lehtiä avustanut Matti Kid Hytönen kirjoittivat seksinovelleja Jalluun, Kalleen ja Rattoon; Hyeena Hämäläinen oli jossain vaiheessa myös Jallun päätoimittaja. Seksipokkareita ilmestyi paljon, mutta usein nimettä. Myös seksilehtien lukijakirjeitä koottiin kirjoiksi – nämä ovat ehkä hämmentävintä suomalaista pornografiaa koskaan, juttujen sävy vaihtelee nostalgisista vasikanpanemismuistoista mälsiin fantasioihin hyvännäköisen naapurintädin naimisesta 14-vuotiaana. Osa jutuista on selvästi kirjoitettu läpällä ja kännissä, ja kaikki näyttää menneen lehtiin läpi. Oli miten oli, lukijankirjekoosteet ovat ehkä suomalaisen kioskierotiikan viimeinen kukoistuskausi.

Seksilehdet ovat julkaisseet lukijankirjeitä viime vuosiin asti. Nykyisistä kirjailijoistamme ainakin Riku Korhonen, Tuomas Kyrö ja Mikko Kalajoki ovat paljastaneet kirjeitä tehneensä, samoin toimittaja ja kolumnisti Tero Kartastenpää. Hän tosin kertoi, ettei ikinä saanut tietää, missä lehdessä juttu ilmestyi, eikä ole sitä painettuna koskaan nähnyt, postissa tuli pelkkä shekki. Monet kirjailijat ovat kertoneet kirjoittaneensa tekstejä 90-luvun ilmiölle, seksipuhelinlinjoille. Regina muuttui 1990-luvun alussa seksipitoisemmaksi lehdeksi aiemman nuortenlehden sijaan (vaikka näiden lajityyppien välinen suhde onkin aina monimielinen), ja siinä alettiin julkaista naisten suorasukaisia seksifantasioita. Näihinkin monet ammattikirjoittajat ovat kontribuoineet.

2000-luvun alussa netin seksinovellipalstat, joille kuka tahansa saattoi kirjoittaa, korvasivat suurelta osin painetun kirjallisen erotiikan. Tein tuolloin, ehkä 2005, Aamulehden Valoon jutun, jossa haastattelin paria asiaan vakavasti suhtautuvaa seksikirjoittajaa, toisen novellista muistan hyvin kuvatun nolostuksen, joka ryhmäseksin aloittamiseen liittyy. Samaan aikaan kirjallinen erotiikka on Suomessa siirtynyt lähes kokonaan pois kioskeista. Hyvä esimerkki uusien kustantajien ennakkoluulottomuudesta kotimaisen uuden pornografian julkaisemisesta kovissa kansissa on nimimerkkipariskunnan Suvi Hurmelinnan ja Stan Strömin sadomasokistinen Kipukynnys-sarja, jota julkaisee Into. Se peittoaa Fifty Shades of Greyn koska tahansa.

Osattiin sitä ennenkin keksiä sukunimiä

Helsingin Sanomissa oli jokin aika sitten juttu uusista sukunimistä, joita ihmiset ovat ottaneet itselleen joko mennessään naimisiin ja halunneensa ottaa uuden, yhteisen nimen tai erotessaan ja halutessaan aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Jutussa esiintyy esimerkiksi nimi Lumirotko, ja lisäksi siinä sanotaan, että ”sukunimen keksiminen on Suomessa uusi, kasvava ilmiö”.

Varmasti se on kasvava ilmiö, mutta uudesta ilmiöstä tuskin voi puhua.

Olen lueskellut joutohetkinäni viime aikoina kirjaa, jonka nimi on Suuri kansalaishakemisto. Kolmiosainen kirja on julkaistu 1960-luvun lopulla ilmeisesti niin, että jos on halunnut nimensä ja tietonsa kirjaan, on samalla lupautunut ostamaan kaikki kolme osaa. Saman tyyppisiä matrikkelihuijauksia oli paljonkin 1960-luvulla, ja ilmeisesti osittain niiden takia syntyi kuluttajansuojalaki – osallisuuksia kirjoihin myivät ovelta ovelle -kauppiaat, jotka eivät aina malttaneet kertoa koko diilin sisältöä.

Löysin taloyhtiön roskiksesta Suuresta kansalaishakemistosta osat kaksi ja kolme, ja olen kerännyt niistä outoja ja erikoisia etu- ja sukunimiä sekä niiden yhdistelmiä. Tämä varmasti kuulostaa aika nörtiltä puuhalta, mutta tapa on jäänyt siitä, kun teimme aikoinaan vaimon kanssa muutaman kirjan harvinaisista etunimistä. Lisäksi vanhojen nimien lueskelu antaa historiallista perspektiiviä. Nykyäänhän on tapana hiukan paheksuen naureskella lapsille annetuille individualistisille nimiyhdistelmille, mutta ennen sitä vasta osattiinkin! Mitähän nettikeskustelijat sanoisivat nimistä Armas Ensi-Aarre, Mertsi Lyylikki, Tröste Percy Gordon ja Yrjö Pellervo Pohjan-Rusko? (Viimeksi mainitussa Pohjan-Rusko on siis kolmas etunimi, ei sukunimi; ko. ihmisen veljelläkin oli sama nimi kolmantena etunimenään).

Historiallista perspektiiviä saa myös tähän sukunimiasiaan, sillä hakusanoissa ilmoitetaan myös ihmisten alkuperäiset sukunimet. Larja on alun perin ollut Lönnqvist, Larjontie Lund, Larkas Lindberg, Larjomaa Lindroos, Laurema Laurell, Nuorviita Nylund, Nuotio Nyholm, Nuotiomaa Nyström, Saanila Smalén, Salmenkylä Husgafvel, Suitiala Stigell, Östi Österlund ja niin edelleen. Osa tällä tavalla muodostetuista nimistä on sittemmin kadonnut, niiden kantajia on ehkä ollut vain mies ja hänen puolisonsa, jotka eivät sitten välttämättä ole saaneet lapsia, jotka olisivat kantaneet sukunimeä. (Muistutan muuten elokuvaohjaaja Aarne Tarkaksen nimestä. Hänhän oli alun perin Broman, mutta vaihtoi sukunimensä innostuttuaan Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoista ja nelikätisestä miekkamiehestä Tars Tarkaksesta. Sukunimi on sittemmin kadonnut, Tarkaksen tytär on jonkun muun niminen.)

Suurin osa näistä vaihdetuista nimistä on alun perin ruotsinkielisiä. Melkein kaikki sukunimet on vaihdettu 1920- ja 1930-luvuilla (poikkeuksia toki on), jolloin Suomessa pyrittiin itsenäistymisen jälkeen ja nationalistisissa haaveissa pääsemään eroon kaikista ruotsalaisuuden jäänteistä. Tämä selittää aikakauden innon suomentaa sukunimi. Kaikki tällä tavalla keksityt sukunimet eivät tunnu enää järkeviltä, miksi esimerkiksi Östi olisi parempi tai suomalaisempi kuin Österlund? Nylundin tilalle tullut Nuorviita taas tuntuu keinotekoiselta. Joissain nimissä taas on käytetty hiukan väkinäisen tuntuisia suomalaisia päätteitä, kuten (käsittääkseni Lönnrotin keksimää) mo/mö-päätettä (Lautamo, ent. Lindberg) tai päätettä ma/mä (Oksama, ent. Oksman). Omalla tavallaan monet näistä nimistä ovat kuitenkin hienoja ja sointuvia.

Samantyyppistä nimenvaihtokulttuuria nähtiin tai ainakin tyrkytettiin sodan aikaan, jolloin valloitetun Karjalan asukkaita kehotettiin vaihtamaan sukunimenä suomalaisemmaksi. Meillä on kirjahyllyssä vaimoni vaarin peruja oleva Itäkarjalaisten nimiopas (Suomalaisuuden liitto 1942), jonka on Hannes Teppo koonnut. Teppohan teki sittemmin tärkeää työtä Kustaa Vilkunan kanssa nykyaikaisen nimilain kehittelyssä sodan jälkeen. Itäkarjalaisten nimiopaskin oli osa nimien modernisointityötä, joka jatkui vuoden 1949 nimilaissa, sillä teoksessa kehotetaan esimerkiksi siihen, että samaan sukuun kuuluvilla olisi sama sukunimi. Muutamia esimerkkejä Tepon keksimistä uusista sukunimistä: Lietsalmi, Lohjamo, Lylypää, Mervanen, Viertävä, Viesma, Virpimaa, Yrjönen, Öyrämö. Jos olisi vielä innokkaampi kuin minä, tarkistaisi Väestörekisterikeskuksen sivuilta, moniko Tepon ehdotuksista todella päätyi käyttöön.

Tepon teoksen lopussa on myös lista etunimistä, joilla vanhat karjalaiset vai venäläiset nimet tulisi korvata. Tässä muutamia esimerkkejä: Aamo, Ehvo, Herasto, Immo, Kaaro, Kivo, Lavo ja Miiro miehille, Ahri, Aula, Helä, Joutsikki, Kirkas, Sandra (ei kovin suomalaiskansallinen!), Vallikki ja Ylikki naisille. On seassa toki järkeviä ja tavallisiakin nimiehdotuksia, mutta kovin on hämmentävää lukea nimilistaa, jossa ehdotetaan Vsevolodin tilalle Vesiliitoa tai naisen nimeksi Mimerkkiä. Toki muinaissuomalaisen haltiattaren nimen, joka yleisemmin tunnetaan muodossa Mielikki, tulisi kelvata kenelle tahansa.

PS. Yhdessä kohtaa Suuri kansalaishakemisto on tarjonnut hyvät naurut. Kuka kukin on -teosten tapaan siinä on voinut ilmoittaa myös harrastuksensa. Säveltäjä Erkki Salmenhaaran harrastuksia olivat alkoholi ja autoilu.

Missä viipyy Nabokovin Lolitan täydellinen laitos?

Olen ensi syksynä materialisoituvan kirjaprojektin takia lukenut 20 vuoden tauon jälkeen Vladimir Nabokovin Lolitaa. Se on edelleen hieno kirja, joka toimii ennen kaikkea kauniin ja täsmällisen tekstinsä ehdoilla, Nabokov leikittelee taitavasti rajalla, jonka toisella puolella on ylikirjoitettu kitsch. Samalla kirja osoittaa, että pedofiileistäkin voi kirjoittaa hauskasti – tämähän on aihe, johon monet kirjailijat vetävät rajan, pedofiileille ei voi nauraa.

Minulla on tässä nyt mielessä vain yksi pointti. Kun rupesin Lolitaa lukemaan, otin hyllystä kaksiosaisen pokkariversion, jonka olen joskus ostanut kirpparilta tai divarista. Pokkarilaitos on vuodelta 1975, ja siinä on pahamaineisen mauttomat kannet, ensimmäisessä miehen kädet lääppivät istuvan naisen reittä, toisessa miehen kädet kulkevat kohti naisen alushousuja. Kummassakin kuvassa näkyvät rinnat. Mikäs tässä, näinhän erotiikkaa aina on myyty – mutta eivät ne kyllä tähän teokseen sovi mitenkään. Luulisi, että kenelle tahansa runkkarillekin tulisi Lolitan lukemisesta limainen olo. Toisaalta voi vaatia jonkin verran lukutaitoa tajuta, että romaanin Dolores Haze ei ole aivan niin yhteistyöhaluinen kuin kirjan päähenkilö, Humbert Humbert, antaa kertomuksessaan ymmärtää. Sen verran hienovaraisesti Nabokov käyttää epäluotettavaa kertojaa.

Limainen pokkarilaitos on kuitenkin käsittääkseni kirjan täydellisin suomenkielinen laitos. Toinen sen suomentajista, Juhani Jaskari, on laitokseen korjaillut käännöstä. Jaskarin ja Eila Pennasen käännös on muutenkin erinomainen ja kestää lukemista edelleen, joidenkin anglismien väärinkäsityksestä huolimatta, mutta varmasti korjattu käännös on aina parempi. En ole tosin vertaillut eri laitosten sanavalintoja, joten en tiedä, paljonko korjailua on tapahtunut. Toisen osan lopussa ovat lisäksi Nabokovin omat jälkisanat, joissa hän kertoo kirjoitusprosessistaan ja niistä ”aistien tavoittamattomiin jäävistä koordinaateista”, joiden varaan romaani rakentuu, sekä sensuuritoimenpiteistä, joita kirja tuoreeltaan kohtasi 1950-luvun lopulla. Nabokov ottaa kantaa myös romaanin oletettuun eroottisuuteen: ”On aivan totta, että romaaniini sisältyy erinäisiä viittauksia perverssin henkilön fysiologisiin mielihaluihin. Mutta emmehän me sentään ole lapsia emmekä lukutaidottomia nuorisorikollisia, emme liioin englantilaisen sisäoppilaitoksen poikia, jotka yöllisen homoseksuaalisen mellastuksen jälkeen joutuvat sietämään sen paradoksin että heillä luetetaan antiikin klassikkoja puhdistettuina laitoksina.”

Lopusta löytyvät myös Juhani Jaskarin tekemät selitykset, joissa hän suomentaa kirjassa taajaan vilahtelevat ranskankieliset fraasit sekä selittää auki joitain hämäriä viittauksia (kuten ”läpivalaisupiirustukset”, jotka kerran kirjassa mainitaan). Viittausten selitykset ovat kiinnostavia ja olennaisia, koska Lolita itsessään on intertekstuaalisten viittausten verkosto, ja paljon jää tajuamatta, jos niitä ei ymmärrä. Kirjan voi toki lukea ilmankin.

Mutta jos nyt oikein olen käsittänyt, tätä laitosta ei ole koskaan julkaistu uudestaan. Viime vuonna ilmestyneessä 12. painoksessa käytetään edelleen vuoden 1959 alkuperäistä suomennosta eikä Jaskarin korjailtua versiota. Nabokovin jälkisanat ja Jaskarin selitykset puuttuvat niinikään. Voisiko seuraavaa painosta tehtäessä muistaa myös tämä vuoden 1975 pokkarilaitos ja antaa sille viimeinkin arvokas ulkoasu?

Jimi Tenorin elokuvat

Jimi Tenor on suomalaisen musiikin monitoimimies, joka on tehnyt niin jazzia, eklektroa, afrobeatia kuin kylmäkiskoista diskopunkiakin (eka bändi Jimi Tenor and His Shamans) – tai oikeastaan näiden kaikkien sekoitusta, synkretististä maailmanmusiikkia, joka ei tottele mitään genreluokituksia. Lisäksi Tenor teki 90-luvun lopulla oman vaatemalliston (muistan kerran nähneeni jollain päälläkin Tenorwearin verkkarit!).

Kaikessa, mitä Tenor tekee, onkin vahvaa ITE-henkeä. Musan ja vaatteiden lisäksi hän on tehnyt elokuvia, joissa näkyy tietty auteuristinen ote. Sittemmin Radiomafian toimittajaksi nousseen Jusu Lounelan kanssa hän teki elokuvat Dr. Abortenstein (1992), Painimies I-II (1992-1993) ja Urinator (1994), jotka ovat vanhojen scifi- ja kauhuelokuvien härskejä parodioita. Näin elokuvat tai ainakin joitain niistä kauan sitten Tampereen YO-talolla järjestetyssä Club Telexissä, mutta varsinaisia muistikuvia niistä ei ole.

Tätä kirjoitusta varten onnistuin hommaamaan vhs-kasettina Dr. Abortensteinin. Se on hämmentävä kauhuelokuvaparodia, joka kaiken sähläyksen keskelläkin onnistuu osoittamaan, että sen tekijöillä on lahjakkuutta. Kuvakulmat ja kompositiot kertovat, että mistään taitamattomista tumpeloista ei ole kyse. Valaistuksen kovuuskin käännetään voitoksi, vaikka ei elokuvalla mitään kuvaus-Jussia voiteta.

Katsomallani vhs:llä Dr. Abortenstein jakaantuu kahteen keskenään erilaiseen jaksoon. Ensimmäinen on mustavalkoinen ja äänellä varustettu – siinä on sekä dialogia että musiikkia. Jälkimmäinen jakso on värillinen ja täysin mykkä. En tiedä, onko tämä ollut tarkoituksellista, vai onko kyse jostain keskeneräisestä demosta. Jimi Tenor kertoi, että hänellä itsellään elokuvia ei tämän lisäksi enää ole. Kansallisella audiovisuaalisella instituutilla on kuulemma kopio Urinatorista.

Dr. Abortenstein kertoo 1920-luvulla Transilvaniassa eläneestä hullusta tohtorista ja tämän apurista, jotka kaivavat yöllä ruumiita ylös haudoista. Kun tämä ei enää tunnu onnistuvan, tohtorimme alkaa tehdä kokeita raskaana olevilla naisilla saadakseen synnytettyä geenihirviön. Tohtori saattaa oman rakastettunsa raskaaksi muunnellulla peniksellään (kohtauksessa tohtoria esittävä näyttelijä työntää Sloggi-alushousuisiinsa maksan ennen kuin vilahtaa peittojen alle), ja lopulta pitkällisessä synnytyskohtauksessa, rööriroopea avuksi käyttäen maailmaan saatetaan noin kaksivuotiaan kokoinen vauva, jolla on valtava kyrpä. Värillisessä toisessa jaksossa sittemmin suureksi kasvanut geenihirviö saalistaa naisia Timisoaran (!) hautausmaalla ja raiskaa näitä. Raiskaajaa jahtaa myös isien ja veljien kostosakki, mutta loppunsa hirviö kohtaa kolmen nuoren naisen kynsissä.

Loppujakso on alkujaksoa huomattavasti mielenkiinnottomampi, vaikka nopeassa kollaasijaksossa, jossa tappaja kokee elämänsä orgasmin, on kiinnostavaa hullua vimmaa, joka ylittää teoksen lähtökohdat. Kohtauksissa, joissa leikataan äkillisesti kuvia erektiosta, on samanlaista tuntua. Elokuvassa on monenlaisia vaikutteita erilaisista kauhuelokuvista, alun hautausmaajaksoissa näkyy saksalaisen ekspressionismin vaikutusta, myöhemmin tulee mieleen Walerian Borowczykin häiriintynyt ja hieno Tri Jekyllin naiset, joskaan en tiedä, onko Tenor nähnyt sitä. Elokuvassa nähdään myös jokin Tenorin rakentama laite – hänhän on suunnitellut ja rakentanut Bonk-henkisesti omia koneitaan jo pitkään.

Tenorin seuraava elokuva olikin aivan erilainen. Sähkö (1995) on vapaasti improvisoiden tehty 16-millisellä filmikameralla kuvattu dokumentin tapainen. Elokuvan keskiössä on nimen mukaisesti Sähkö Recordings, Turussa vuonna 1993 perustettu levymerkki, joka on erikoistunut julkaisemaan kokeellista minimalistista elektronista musiikkia. Elokuvassa näyttäytyvät ja esiintyvät niin Panasonic (josta myöhemmin tavaramerkkikiistojen takia tuli Pan Sonic), Ø, Hertsi, Mono Junk, Hertsi, IFÖ kuin Tenor itsekin. Tenor oli vuotta aiemmin levyttänyt jazzalbumin Europa Sähkön Puu-alamerkille. Elokuvassa seurataan ”bändien” harjoittelua Turun Kupittaan nyttemmin puretuissa teollisuusrakennuksissa sekä Yhdysvaltain kiertuetta.

Blast First -levy-yhtiö julkaisi elokuvasta VHS-kasetin, joka on todellinen harvinaisuus. ”Suitably abstract portrait of the Finnish techno label in itse prime”, on kirjoittanut FACT-lehti, joka on kutsunut elokuvaa myös ”elektronisen musiikin dokumenttien pyhäksi Graaliksi”. Jimi Tenor ja Jori Hulkkonen ovat esittäneet elokuvaa säestettynä, lisäksi elokuva on kerran nähty Turussa Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Sähkössä näkyvät täysin toisenlaiset vaikutteet kuin Dr. Abortensteinissa ja muissa kauhuräpellyksissä. Tässä Jimi Tenor, joka kuvasi itse koko elokuvan, käyttää, ehkä yhtenä ensimmäisistä suomalaisista, tahallaan huonoa ja suttuista kuvaa. Joitain keikkajaksoja on kuvattu niin, että Tenor kuvaa monitoria, johon tulee videokameran kuvaa meneillään olevasta keikasta. Kuva sumenee niin että siitä tulee itsessään esteettinen objekti. Samalla Tenor käyttää hyväkseen myös hiljaisuutta ja hitautta, Sähkö-elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei tapahdu mitään – varsinkin lopussa, jossa Amerikan-kiertueesta väsyneet tyypit istuvat lentokentällä tai vastaavassa nimettömässä tilassa ja syövät vaisuina eväitään. Mitään selostustekstiä elokuvassa ei ole, joten se ei toimi perinteisenä dokumenttina, mutta sen ei tarvitsekaan.

Viime vuoden lopussa Night Visions -festivaalilla nähtiin Jimi Tenorin ja toisen musiikin monitoimimiehen Jori Hulkkosen pitkä elokuva Nuntius. Siinä näkyvät uudestaan Dr. Abortensteinin tunnelmat ja vaikutteet, mutta paljon pehmeämmässä muodossa, väkivaltaa ei ole juuri lainkaan. Härskiyskin on muuttunut salonkikelpoiseksi taiteellisuudeksi – tai ainakin melkein. Nuntius on scifi-elokuva, jonka alussa foliolavasteissa liikkuvat naamioidut tyypit lähettävät Gary Numanin näköisen miehen toiselle planeetalle, joka on ilmeisesti Maa. Mies, jota esittää jyväskyläläinen skenekasvo Tapio Normall, kulkee ympäri planeettaa ja lopulta vie takaisin lähtöplaneetalleen Maan multaa. Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa mies saa palkinnokseen syödä ruokia kahden pöydällä alastomana makaavan ihmisen päältä.

Tenor ja Hulkkonen ovat sanoneet elokuvansa yhdistävän Ed Woodia, Spede Pasasta ja David Lynchiä. Ed Woodin vaikutteita näkyy kyllä Dr. Abortensteinissa (melkein yksittäisiä Plan 9 From Outer Spacesta napattuja kuvia myöten!), mutta ei mielestäni Nuntiuksessa, ellei sitten lavasteiden tahallisessa niukkuudessa ja naurettavuudessa. Spedeä Nuntiuksessa on Speedy Gonzales -länkkäristä napattu hiekkakuopassa kävely, David Lynchiä ehkä kaikenkattava epämääräisen kalvava tunnelma ja koherentin juonen puuttuminen. Ihan samanlaisiin sfääreihin Nuntiuksessa ei kuitenkaan päästä kuin vaikkapa Eraserheadissa tai Lost Highwayssa. Elokuvassa on kuitenkin vahvaa coolin tuntua, joka on varmasti peräisin Jori Hulkkoselta. Samaa cooliutta on tietysti myös Tenorinkin touhuissa, joissa ei niin tarkkaan mietitä, mitä tulee tehtyä, tärkeintä on tekeminen itse.

Nuntiuksen kerronnan keskeyttävät usein kohdat, joita eräs ystäväni sanoi ”näytönsäästäjiksi”: psykedeelisiä värimassoja, jotka muotoutuvat ja muuttuvat koko ajan. Näissä kohdissa Nuntius lähestyy hiukan videotaidetta, hyvässä ja pahassa. Ne toimivat livemusiikin säestyksellä, mutta on vaikea sanoa, jaksaisiko niitä katsoa esimerkiksi kotona telkkarista.

Yksittäinen elokuvantekijä, joka minulle Tenorin elokuvaurasta tulee mieleen, on Andy Warhol. Tenorin elokuvissa on samanlaista sekoitusta välinpitämättömyyttä ja innostusta kuin Warholin Factoryssa tehtailluissa filmeissä, vaikka Tenor ei venytäkään kestoa niin äärimmilleen kuin Warhol tekee (Sleep, Empire jne.). Tenoria ja Warholia yhdistää myös tapa sotkea sekoiluihinsa genre-elokuvaa (Warholin länkkäri Lonesome Cowboys, Warholin hoviohjaajan Paul Morrisseyn monet kauhu- ja rikoselokuvat). Selkeimmin Tenorin elokuvista warhollaisin on Sähkö, mutta Nuntiuksessa ja varhaisissa kauhuparodiassa on samaa henkeä kuin Lonesome Cowboysissa ja Morrisseyn elokuvissa (saisinpa joskus nähdä uudestaan Morrisseyn rikoselokuvan Mixed Blood!). Sähköä ja Nuntiusta yhdistävät kohtaukset, joita ei tarvitse katsoa kuin välillä vilkaisten – mikä taas on hyvin warhollainen idea.

Ennen kaikkea Warholia ja Tenoria tietysti yhdistää ulkonäkö. Tätä käytettiin hyväksi aikoinaan Club Telexin tapahtumassa, jonka julisteessa Tenoria oli käsitelty samalla tavalla kuin Warhol erivärisissä omakuvissaan. (Luulin, että minulla olisi tapahtuman juliste – olisin sen luonnollisesti tähän laittanut, mutta enpä löytänyt. Jos se vielä tulee vastaan, niin lisään myöhemmin.)

Pekka Hyytiäisen elokuvat ja 80-luvun kaipuu päästä pois

Kansa (vai pitäisikö sanoa ”kansa”?) on äänestänyt ja päättänyt, että Suomi palaa menneisyyteen. Lähimenneisyys ulottuu jonnekin 90-luvun alkuun, aikaan ennen lamaa. 80-luku näyttäytyy turvallisena aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin, oli Kekkonen ja Mauno Koivisto. Oli töitä eikä nurkissa vetelehtinyt maahanmuuttajia riesaksi asti.

Monia 80-luvun kotimaisia elokuvia luonnehtiikin kaipuu päästä pois, jonnekin avarampiin tiloihin, jonnekin pois ahdistavasta yhtenäiskulttuurista. Tämä näkyy niin sellaisissa kalkkunoissa kuin Insiders kuin vakavissa taide-elokuvissakin, kuten vaikkapa Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Da Capossa, joka kertoo viulisti Heimo Haiton tarinaa. Elokuvassa vieraillaan Hollywoodissa, jonne suomalaiset tuovat omat ahdistuksensa – sielläkään ei pääse mitään pakoon.

Aki ja Mika Kaurismäen elokuvissa tunne on todella käsinkosketeltava. Varsinkin Akin elokuvissa tämä näkyy. Ne loppuvat usein siihen, että yritetään lähteä Suomesta pois (vaikka sitten soutuveneellä, kuten Calamari Unionissa) tai siihen, että lähteminen Suomesta epäonnistuu. Näin käy vaikkapa Rikoksessa ja rangaistuksessa, jonka lopussa Markku Toikan esittämä Rahikainen, suomalainen versio Dostojevskin Raskolnikovista, löytää vapautensa tai pikemminkin mielenrauhansa vankilasta. Jos on kerran ollut täi kaiken aikaa, niin kuin Rahikainen sanoo, on kai parempi ettei ole ihmisten keskuudessa. Rahikainen on elokuvan alussa tappanut liikemies Honkasen, joka myös oli täi, Rahikaista pahempi – vaikka sitä, miksi ja millä tavalla, elokuvassa ei koskaan kunnolla kerrota. Samanlainen tapaus on Kaurismäen ystävän ja työtoverin Pauli Pentin tyylikäs rikosdraama Pimeys odottaa (1985), jossa Pekka Valkeejärven tylysti esittämä nuori mies sekaantuu tahtomattaan typerään rikosdraamaan. Elokuvassa käydään koko ajan lentokentillä ja juna-asemilla, mutta koskaan ei päästä pois. Lopussa vain kaksi ihmistä ampuu toisensa turhaan tyhjällä kadulla.

Vuosikymmenen masentavimmat elokuvat ohjasi kuitenkin Pekka Hyytiäinen. Hänen kolmen pitkän elokuvansa katsojamäärät jäivät hiukan yli tuhanteen, mutta niistä viimeinen, MP – minä pelkään (1982), on nyt uusintakierroksella kerännyt enemmän katsojia kuin alun perin, jolloin sen näki noin 300 ihmistä. Se on vuosikymmenensä rohkeimpia kotimaisia elokuvia, joka on syyttä suotta jäänyt tuntemattomaksi kuriositeetiksi.

Elokuva nousi esille muutamia vuosia sitten Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (silloin arkiston) sarjassa, jossa esitettiin 80-luvun kotimaisia elokuvia. Sen näki kriitikko Eero Tammi, joka kirjoitti Facebookissa, että elokuva on kuin yhdistelmä Tarkovskin Stalkeria ja Nicolas Roegin Kauhunkierrettä (eli Venetsiaan sijoittuvaa kauhuelokuvaa Don’t Look Now). Tammi ei liioitellut: MP – minä pelkään on todella hätkähdyttävä ja omaperäinen elokuva. Vaikka se ei ole täydellinen – kaukana siitä -, siinä on sellaista synkkää voimaa, johon ei ole moni elokuvantekijä Suomessa yltänyt. Tai muukaan taiteilija. MP muistuttaa paikoitellen videotaidetta, mutta päihittää näkemäni saman ajan suomalaiset videotaideviritelmät – tai muunkin kokeellisen elokuvan – mennen tullen silkassa pelottavuudessaan.

Hyytiäisen aiemmatkin elokuvat olivat kiinnostavia, mutta kaukana MP:stä. Hyytiäisen pitkä esikoinen Kirje (1978) on jahkaava ja liian pitkä psykologisen jännärin tapainen ja siinä on vain muutamia kohtia, joissa Hyytiäisen myöhemmin puhjennut visionäärisyys näkyy. Kauhuelokuvaa Kirje lähestyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa päähenkilö näkee metsässä mustaan pukeutuneen hahmon, josta ei tiedä, kuka tämä on. Yksinkertainen idea muuttuu Hyytiäisen käsissä tärisyttäväksi hetkeksi. Kirjettä olisi voinut helposti lyhentää ainakin puolella tunnilla eikä katsoja olisi huomannut minkään puuttuvan. Yksi kiinnostava aspekti elokuvassa on: siinä puhutaan samanlaisella sävyttömällä nuotilla kuin Kaurismäen elokuvissa. Tätä ihmeteltiin aikalaiskritiikeissä ja ratkaisua pidettiin amatöörimäisenä ja monotonisena. Kirjeessä Hyytiäisen apulaisohjaaja oli Pauli Pentti, josta sittemmin tuli Kaurismäen työtoveri ja käsikirjoittaja. Pentti on kertonut, että ajatus sävyttömästä, ”kaurismäkeläisestä” dialogista oli osittain hänen – ehkä sen alkusysäyksenä ovat toimineet Hyytiäisen kanssa käydyt keskustelut.

Hyytiäisen seuraava elokuva, alle tunnin mittainen i + i (1981) oli sitten jo jotain ihan muuta. Hyytiäinen kirjoitti päiväkirjassaan päättäneensä ensimmäisen elokuvansa huonon vastaanoton jälkeen, että nyt hän ei pidättele mitään, hän päästäisi kaiken luovuutensa irti. i + i onkin elokuva, jossa ei ole perinteistä juonta juuri nimeksikään. Elokuva on kai jonkinlainen jännäri sekin, mutta epäselvää on, minkä puolesta pitäisi jännätä. Päähenkilö on Pekka Valkeejärven äkäisesti esittämä (nuori Valkeejärvi olisi muuten pärjännyt jossain Scorsesen elokuvassa) opiskelija, joka on mukana itsemurhia taltioivassa valokuvaprojektissa. Elokuvan alussa hän yrittää raiskata naisen, ja keskivaiheilla häntä lähestyy epämääräinen mies, joka väittää olevansa naisen aviomies. Lopussa Valkeejärven hahmo yrittää uutta raiskausta. Sitä ennen on nähty erittäin rakeisella filmillä kuvattu kohtaus, jossa Valkeejärvi ilmeisesti pahoinpidellään, kun hän yrittää kysellä toisen raiskauksen taustoja rantojen vähäpuheiselta mieheltä.

i + i:n alussa ja lopussa kuva on oudosti värittynyt, värit ovat vastavärejä. Kuulemma kyse on laboratorion virheestä, mutta Hyytiäinen oli sitä mieltä, että antaa olla, juttu toimii hyvin juuri noin. Sattumanvaraisuus voi joskus luoda hienoa kokeellisuutta.

Mutta i + i on sekin vielä kaukana MP:stä. Samaa on se, että katsoja ei ikinä kunnolla tiedä, mistä elokuva kertoo. MP:ssä nähdään kahta ilmeisesti erillistä tapahtumaketjua, jotka kuitenkin unenomaisesti limittyvät toisiinsa. Ensimmäisessä nähdään pelottavia ja hypnoottisia kuvia sodasta – lavetilla kääntyvät ohjukset, kaupungin yllä lentävät koneet, maassa sätkiviä ihmisiä -, toisessa nähdään tavallinen perhe viettävänsä aikaansa mökillä. Sota löytää tiensä mökillekin sotaharjoitusten ja eksyneen sotilaan myötä. Sota tuo mukanaan myös unet, joita mökin asukkaat alkavat nähdä, kukin vuorollaan. Hyytiäinen kuvaa unia samantyyppisinä mustavalkoisina kuvina kuin sotaakin. Mökkiläiset myös katsovat sotauutisia televisiosta – joskaan uutislähetys ei aivan noudattele perinteistä tv-dramaturgiaa. Se muistuttaa enemmänkin Blair Witch Projectin tai jopa itävaltalaisen Angstin tyyppistä kauhuelokuvaa, jossa kamera menee paikkoihin, joihin ei ole lupa mennä.

Hyytiäinen leikkaa tapahtumien sekaan epäselviä kuvia sätkivistä ruumiista, ohjuslavetista (jostain syystä juuri tämä nostaa ihokarvat pystyyn), autiossa tehdasmaisemassa kulkevista huppupäisistä miehistä, jotka kiduttavat mökillä olevan perheen isää… Suunnattomassa lähikuvassa rohtuneet huulet lukevat ääneen hämäräperäistä runonpätkää. Lähikuvat silmistä viittaavat katsomisen tematiikkaan, mutta Hyytiäinen jättää tämänkin epäselväksi – ehkä tarkoitus on viitata siihen, että länsimainen ihminen vain katsoo passiivisesti ympärillään tapahtuvaa hävitystä. Elokuvan ahdistus liittyy ydinsotaan, joka tuolloin 80-luvulla tuntui alkavan minä hetkenä hyvänsä, mutta myös puhumattomuuden ja hiljaisuuden kulttuuriin. Yhtenäiskulttuuri esimerkiksi television muodossa ei vastauksia anna.

MP – minä pelkään ei ole täydellinen elokuva. Näyttelijätyöskentely on haparoivaa, Pekka Valkeejärvellä on kasvoillaan outo tekoparta, jota ei selitetä mitenkään, metsään eksyneen sotilaan hahmo ja hänen sekoamisensa on hahmotettu epäselvästi, joko tahattoman koomisesti tai koomisuutta tapaillen. Mutta vaikutus on silti järisyttävä. Kun elokuvan alaotsikko (”MINÄ PELKÄÄN”) lopussa iskeytyy valkokankaalle, on kuin katsojaa itseään olisi lyöty palleaan. Olisi jännä kuulla, mitä ne 300 rohkeata ajattelivat, jotka kävivät MP:n ensi-iltakierroksella katsomassa. Kritiikki oli pääsääntöisesti hyvää, mutta kyse olikin ammattikatsojista – jotka hekään tosin eivät aina osanneet käsitellä Hyytiäisen poikkeuksellista kuva- ja äänikerrontaa.

MP jäi Hyytiäisen viimeiseksi elokuvaksi. Hän sai kuvattua noin puoli tuntia uutta elokuva Saari 16, jossa hän pätkät nähneiden mukaan vei MP:n tyyliä vielä pidemmälle. Ilmeisesti alkoholi vei Hyytiäisen lopulta. Hän kuoli vuonna 2008 näkemättä, että hänen elokuvansa kaivettiin esille arkistojen kätköistä. Hyytiäinen tuotti teoksensa itsenäisesti, joskin MP sai elokuvasäätiön tukea 67 000 markkaa, ilmeisesti ensimmäisenä hänen elokuvistaan. Pitkäjänteiset apurahat olisivat voineet taata hänelle paremmat mahdollisuudet tavoitella visiotaan. Nyt tehtävä jäi puolitiehen, juuri kun Hyytiäinen oli löytämässä omat lahjansa ja tavan käyttää niitä hyväksi.

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miksi apurahasysteemiä pitäisi kehittää, ei lakkauttaa tai supistaa, niin kuin eräät tahot ovat ehdottaneet. Pienet katsojamäärät eivät tarkoita sitä, etteikö teos voisi olla järisyttävä tai uutta luova. Suomen hyvä arkistolaitos pitää huolen siitä, että obskuureimmatkin teokset voivat tavoittaa otollisen yleisön vielä vuosikymmenien päästä. mp-juliste

Kiitos tiedoista Markku Oikkoselle! Tässä vielä kaksi linkkiä: Paavo Ihalainen arvioi Elitistissä MP:n ja elokuvakerho Montaasin Hyytiäis-retrospektiivin esittely.

Jenniferille pyssy: feminististä ultraväkivaltaa

(Imagen sivuilla hetken aikaa ollut blogini lakkautettiin omasta pyynnöstäni. En löytänyt aikaa sellaisella bloggaamiselle, joka olisi sopinut Imageen, paloin halusta kirjoittaa paljon vapaammin ja enemmän omista töistäni - oikein tai väärin, ajattelin ettei tuollaisessa blogialustassa pitäisi promota vain omia töitään. Oli miten oli, postaan tänne nyt ensiksi Imagen sivuilla olleet bloggaukseni, sitten siirryn taas johonkin muuhun. En jaksa etsiä näihin linkkejä tai muutakaan, menkööt sellaisenaan. En jaksa myöskään kuvia laittaa.) 

Todd Morrisin ohjaama A Gun for Jennifer (1997) on kadonnut elokuva – ainakin melkein. Se kiersi elokuvafestivaaleita 1990-luvun puolivälissä ja käväisi Suomessakin, ilmeisesti ainakin Rakkautta & Anarkiaa -festareilla sekä Jyväskylän Kesässä. Tekijät myös kävivät Suomessa ja antoivat haastattelun ainakin Gorehound-lehdelle. Sen jälkeen tapahtui jotakin. Elokuvaa ei koskaan virallisesti laskettu teatterilevitykseen eikä siitä ole missään vaiheessa tehty minkäänlaista kotivideojulkaisua. Tekijöiltäkin elokuvan filmikopiot katosivat maailman turuille. Elokuvan maine on tällaisesta tietysti kasvanut. Kukapa nyt ei haluaisi nähdä elokuvaa, jossa stripparibaarin naiset silpovat miehiä? gunforjennifer

Turkulainen filmikeräilijä kuitenkin onnistui ostamaan itselleen kopion jokin aika sitten, ja Turun elokuvakerho esitti sen tämän viikon tiistaina pienelle yleisölle. Kaukana ovat ne ajat, jolloin tällaiset harvinaisuudet vetivät elokuvasalit täyteen. Olin paikalla, vaikka kuulin elokuvasta ensimmäistä kertaa vasta noin kaksi kuukautta sitten. (Jos olin siitä 90-luvulla kuullut, olin unohtanut elokuvan tyystin. Monille festarihiteillehän tapaa käydä niin, että niistä puhutaan etukäteen enemmän kuin jälkikäteen.)

A Gun for Jenniferiä ei ole aika kohdellut hyvin. Elokuvassa ei ole kummoista juonta. Henkilöt jäävät etäisiksi tai ovat stereotyyppejä, joita ei ole juuri pohdittu. Suurin osa repliikeistä huudetaan, mikä käy katsojalle ennen pitkää rasittavaksi. Näyttelijät ovat parhaimmillaankin yritteliäitä amatöörejä. Kenenkään ura ei ymmärrettävästi ole tämän jälkeen juuri auennut, jotkut ovat tehneet jonkin verran töitä televisiossa. Kuvauksessa on paikoitellen hyvää katu-uskottavaa särmää, mutta sisäkohtauksista on usein vaikea nähdä, mitä niissä tapahtuu. Tämä tietysti antaa tiettyä armollisuutta väkivaltakohtausten vaatimille erikoisefekteille. Elokuvan soundtrackilla on hyvää ysärisärmää, siinä soitetaan paljon esimerkiksi Tribe8-bändiä, jolta nähdään myös raju livekeikkapätkä. Myös tämä vähän vanhempi klassikko ilahdutti.

Elokuvan slogan kuuluu: ”Dead men don’t rape.” Pääosassa on väkivaltaista miestään Ohion Steubenvillestä (eli Stupidvillestä, niin kuin moni elokuvan henkilö tahallaan väärin kuulee) paennut nuori nainen, joka ottaa nimekseen Jennifer. Häntä esittää elokuvan toinen käsikirjoittaja, Deborah Twiss. Hän harhailee New Yorkissa ja on joutua raiskauksen kohteeksi, kun viiden naisen muodostama joukko pelastaa hänet. Toinen raiskaajista hakataan pesäpallomailalla, Jennifer pakotetaan ampumaan toinen, vastoin tahtoaan. Jennifer otetaan – tai pakotetaan – mukaan jengiin, joka päästää päiviltä naisia väkivaltaisesti tai muuten vähättelevästi kohtelevia miehiä. Naisjengin julkisivuna toimii räkäinen strippiluola, ja elokuvassa saadaan myös kohtaus, jossa naiset yltyvät ivaamaan ja pahoinpitelemään kahta nuorta miestä, nämä kun kourivat ja nimittelevät naisia. Lopussa hyökätään lapsipornokuninkaan kaupunkipalatsiin, jossa pidetään silpomisorgioita. Body count kliimaksissa on aikamoinen.

Tässä vaiheessa joku voisi kaivaa esille Valeria Solanas -kortin. Elokuvan naisporukka kastroi miehet, joille haluaa antaa opetuksen. Miehet on elokuvassa kuvattu lähes poikkeuksetta vastenmielisiksi hyypiöiksi, joille ei sovi toivoakaan hyvää loppuelämää. Ainoat poikkeukset ovat pari poliisia, mutta ei heitäkään minään profeministeinä voi pitää. A Gun for Jennifer sotii Hollywoodin konventioita vastaan myös siinä, että kenellekään naisista ei ole kirjoitettu romanssia miehen (tai naisen) kanssa.

A Gun for Jennifer ei kuitenkaan juhli naisten kastraatioprojektia. Elokuvassa tehdään tiettäväksi, että naiset ovat henkisesti häiriintyneitä, seksuaalisen hyväksikäytön ja perheväkivallan uhreja. (He myös tekevät tämän tiettäväksi käyttäytymällä koko ajan kuin sekopäät ja huutamalla hysteerisesti toistensa päälle, mutta tämä on yhtälailla käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ongelma.) Elokuvassa onkin jotain samaa kuin Mary Harronin Valerie Solanas -kuvauksessa I Shot Andy Warhol, kummassakaan ei kuvata naispäähenkilöit siloitellen eikä heidän teoillaan juhlita. Naisia ei A Gun for Jenniferissä kohtaa myöskään onnellinen loppu, vaikka toisaalta loppukliimaksin jälkeinen lyhyt vinjetti antaa olettaa, että elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa.

A Gun for Jenniferillä on harvojen sen nähneiden kommenttien perusteella hiukan posttarantinolaisen elokuvan maine, mutta Tarantinoon yhdistetty cool ja svengaava väkivalta ei ole elokuvan ja sen tekijöiden juttu. Enemmänkin se muistuttaa vaikkapa Shirley Clarken (The Connection), Paul Morrisseyn (Mixed Blood) tai Nick Gomezin (Laws of Gravity) kaduilla, kujilla ja takapihoilla kuvattua rosoista ultrarealismia. Todd Morrisin ja Deborah Twissin elokuva kärsii kuitenkin väkivaltakohtauksistaan, joissa mennään usein rutkasti fantasian puolelle, varsinkin lopun orgioissa. Päitä räjähtelee, mutta nähty väkivalta ei tunnu oikein miltään, ehkä pikkuisen yököttävältä kohdassa, jossa lapsipornokuninkaan työntekijä nuolee viillellyn naisen sisäelimiä. Tavallinen Walking Deadin jaksokin tuntuu väkivaltaisemmalta. A Gun for Jennifer kertookin paradoksaalisesti viattomammasta ajasta, jolloin tällainen väkivalta oli piilotettu marginaaliin. Elokuva ei ole yksiselitteisesti feministinen, mutta ei se myöskään ole eksploitaatiota, niin kuin jotkut kommentit esimerkiksi IMDb:ssä antavat ymmärtää. Siihen A Gun for Jennifer on liiaksi häiriintyneiden päähenkilöidensä puolella.

Tarinalla on onnellinen loppu. Kun turkulainen filmikeräilijä otti yhteyttä elokuvan tekijöihin esitysluvan saadakseen, nämä luonnollisesti ilahtuivat kovasti. Dvd-julkaisu on kuulemma viimeinkin tulossa. Lisäksi elokuva esitettäneen myöhemmin Tampereen Cinemadrome-tapahtumassa.

Synkkyyden voima, eli mitä on noir?

"Miksi synkkyys kiehtoo?" kysyy uusimman Parnasson kansi. Sisäsivuilla on Kari Hongiston kirjallinen essee filosofian ja kirjallisuuden synkistä alhoista, siteerataan Schopenhaueria ja Ciorania. Ja mikäs siinä: jälkimmäisen ajatuksessa siitä, että ainoastaan optimistit tekevät itsemurhia, on jotain osuvaa. Miksi ihminen, joka on jo valmistautunut henkisesti siihen, että kaikki menee pieleen, tappaisi itsensä?

Juttelin jokin aika sitten kirjailija Riku Korhosen kanssa. Olin lukenut Chandlerin Pitkät jäähyväiset, ensimmäistä kertaa alkukielellä. Kirja on masentunut ja masentava. Ei ihme, että Altmanin elokuvaversion lopussa Philip Marlowe ampuu ainoan ystävänsä, pettymys tämän toimintaan, petokseen, on ollut liian suuri. Marlowe, ainoa kunnollinen ihminen koko elokuvassa, on menneen maailman jäänne, jolla ei ole mitään sijaa uudessa maailmassa. Riku ei ollut koskaan lukenut kirjaa, vaikka oli nähnyt elokuvan. Sanoin: "Tykkäisit siitä, se on aika masentavaa luettavaa." Riku hymyili innostustaan peitellen ja sanoi sitten: "Mikähän synkissä kirjoissa niin vetoaa? Sellaisen lukeminen on ihmeen vahvistavaa."

En voinut kuin nyökytellä, sillä rakastan synkkiä ja lohduttomia kirjoja yli kaiken. Olen lukenut niitä koko ikäni. En koe silti olevani mitenkään synkkä ihminen enkä pidä itseäni pessimistinä tai ihmisvihaajana. Olen tehnyt kolme lasta ja uskon, että se kannatti. Mutta heitä (suurimmaksi osaksi) rakkaudella koko päivän silmäiltyäni saatan kuitenkin hyvillä mielin lukea jotain, jossa ihmiskunnalla ei ole mitään toivoa.

Ehkä juuri sen takia jaksankin seuraavana päivänä paremmin.

Eniten rakastamani kirjallisuudensuuntaus tottelee nimeä "noir". Se on kieltämättä häilyvä termi, jolle ei löydy pitävää määritelmää. Sitä voisikin hyvin verrata pornoon: tunnistan noirin kun näen sen. Omassa mielessäni noir on jotain sukua kovaksikeitetylle dekkarille sekä 1940-1950-lukujen film noirille, väljälle tyylilajille, jota harjoitettiin maailman eri maissa (ei siis pelkästään Hollywoodissa!) suurin piirtein samaan aikaan. Kumpikaan ehto ei kuitenkaan ole välttämätön. Noir on useimmiten lajityyppikirjallisuutta, mutta sen ei tarvitse olla sitäkään. Monet sanovat, että ensimmäiset noir-kirjat olivat Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Conradin Pimeyden sydän. (Kummastakin on kylläkin tehty tai yritetty tehdä film noir -henkisiä elokuvasovituksia.)

Conradin romaanissa eversti Kurtz sanoo kuollessaan: "Kauhu! Kauhu!" Se sopii varmasti kaikkien rakastamieni noir-kirjojen päähenkilöiden suuhun. Päähenkilö katsoo pimeyteen ja pimeys katsoo häneen takaisin. Tässä oikea noir eroaa hyvin paljon siitä muoti-noirista, josta kustantajat ja markkinointihenkilöt nykyään puhuvat. Lässytetään esimerkiksi Scandic Noirista, joka kuulostaa enemmän hotelliketjun sisustukselta kuin synkiltä dekkareilta. Noir ei ole sitä, että alkoholisoitunut komisario ottaa kiinni sarjamurhaajia. Oikea noir olisi sitä, että komisario sekoaisi sarjamurhaajaa jahdatessaan, uhraisi oman perheensä tai muita sivullisia päästäkseen pahikseen kiinni ja tuhoutuisi siinä sivussa.

Kyse ei kuitenkaan saisi olla pelkästä itsetarkoituksellisesta rankistelusta, vaikka sellainenkin voi toisinaan tyydyttää syvän sielun. Parnasson esseessä Kari Hongisto siteeraa ranskalaista kirjailijaa ja ajattelijaa Romain Rollandia, joka on kirjoittanut: "Matalat sielut eivät voi käsittää, minkä lohdun tuottaa onnettomalle tämä rajaton murhe. Kaikki suuri on hyvää, ja kun tuska on saavuttanut huippunsa, se vaikuttaa vapauttavasti." Kun Charles Willefordin romaanin The Woman Chaser lopussa päähenkilö, lipevä sosiopaatti joka on samalla kirjan ainoa fiksu tyyppi, pukeutuu joulupukkiasuun ja polttaa käytettyjen autojen kauppansa, lukija tuntee olonsa todella vapautuneeksi ja uudistuneeksi.

Amerikkalainen rikoskirjailija Gar Anthony Haywood kirjoitti vastikään blogikirjoituksen aiheesta ja totesi, että noir-kirjailijan pitää olla kestävää lajia: hän kirjoittaa kirjoja, joissa hyvikset ovat yhtä kamalia kuin pahikset ja joissa ei voi olla onnellista loppua. Noir-kirjailija ei voi koskaan saada sellaisilla kirjoilla laajaa lukijakuntaa, saati tulla bestselleristiksi. Nykyään suosituissakin dekkareissa toki on synkeitä juttuja, vaikkapa lasten hyväksikäyttöä ja kidutusta, mutta kirjan loputtua maailma tuntuu palanneen raiteilleen, ainakin suurelta osin. Ainakin kaikki alkaa aina uudestaan kirjasarjan seuraavassa osassa ja komisariolla on jälleen alkoholiongelma.

Parhaat noir-romaanit saavat lukijan olemaan jatkuvasti epäonnistuvan luuserin tai hirviöksi paljastuvan hyviksen puolella. Eikö sheriffi Lou Ford olekin ainoa järkevä ihminen Jim Thompsonin kirjassa Tappaja sisälläni? Erinomaisesti onnistuu myös Jason Starr, jonka päähenkilö romaanissa Fake I.D. on sosiopaattinen baarimikko, joka osallistuu laukkakisahuijaukseen ja ajautuu syvälle petoksen ja itsepetoksen kierteeseen. Lukija tsemppaa häntä kuitenkin koko kirjan ajan, samalla vähän inhoten itseään. Noir-kirjan (tai -elokuvan) testi onkin tämä: miten lukija saadaan pitämään epämiellyttävästä päähenkilöstä, joka tekee epämiellyttäviä asioita? Noirin viehätyksen voisi ilmaista kuvailemalla kirjoja näin: tekee mieli kääntää katse pois, mutta ei pysty. (Jotkut noir-kirjailijat, kuten Brian Evenson, tosin pyrkivät kokonaan pois kaikenlaisesta samastumisesta. Suosittelen lämpimästi kirjaa The Open Curtain, jonka keskiössä on hulluksi tuleva mormoniteini.)

Juuri tämän vuoksi Philip Marlowe -tarinat eivät ole oikeaa noiria, vaikka monia Marlowe-filmatisointeja pidetäänkin film noirin lähtölaukauksina. Marlowe ei koskaan paljastu pahikseksi, ja vaikka hänessä on luuserin piirteitä, hän saa asiat järjestymään. Pitkät jäähyväiset tulee lähimmäksi noiria, mutta vaadittiin ikonoklasti Altman, että tarinasta tuli riittävän synkkä. (Hän vain vetää maton tarinan alta surman jälkeisessä lopetuksessa, jossa Marlowe soittaa minikokoisella huuliharpulla "Hooray for Hollywoodia". Siitä tulee olo, että Altman ei loppujen lopuksi uskalla olla kertomansa takana.)

Raymond Chandlerin kirjoja on pitänyt noirina pitkän linjan kirjoittaja ja kriitikko Kyösti Salovaara. Hän arvioi uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä toimittamani Kaikki valehtelevat -kirjan ja kirjoitti siitä vielä blogissaan. Kaikki valehtelevat on kokoelma uudehkoa amerikkalaista ja brittiläistä noiria, ja se on täynnä tylyjä rikosaiheisia novelleja, mutta on siellä muutakin: huumoria, parodiaa, melankoliaa, huolta ihmisen tilasta. (Kirjasta voi lukea enemmän täältä.) Silti Salovaara piti kirjaa nihilistisenä, se kun ei anna "maailmalle mahdollisuutta", kaikki on pelkästään kamalaa ja synkkää. Tätä nihilismiä hän piti mahdollisesti pelkkänä vitsinä, väärin tehtynä pastissina alkuperäisestä film noirista.

Olen aina arvostanut Salovaaraa. Luin hänen tekstejään jo 80-luvulla, kun tein Chandlerista esitelmää yläasteella - hänen esipuheensa löytyy Syvän unen uusintapainoksesta vuodelta 1986. Luin sen jokin aika sitten uudestaan, se on edelleen hyvä teksti. Mutta tätä noir-asiaa Salovaara ei tunnu oikein tuntevan. Hän ihmettelee esimerkiksi Kaikki valehtelevat -kirjan takakansiteksteissä ja esipuheessa käytettyä neonoir-sanaa, vaikka sitä on käytetty jo 80-luvulta saakka, vaikkapa David Lynchin elokuvien kohdalla. (Wikipedian listaus neonoir-elokuvista ei ole valitettavasti käyttökelpoinen, siellä on kaikenlaista perus-actionia Tappavasta aseesta alkaen.)

kansi: Jenni Jokiniemi

Salovaara olettaa, että jos puhuu noirista, puhuu samalla myös film noirista, vaikka asioilla ei ole välttämättä muuta yhteistä kuin nimi. Noir on irtaantunut film noirin perinteestä jo tovin aikaa sitten, vaikkapa sellaisissa elokuvissa kuin Cutter's Way ja Murhan sävel (eli Fingers). Charles Willefordin ja James Crumleyn kirjoillakaan ei juuri mitään tekemistä ole alkuperäisen film noirin kanssa. Päällekkäisyyttä tietysti on, kuten vaikkapa Chinatownissa, joka sekä hyödyntää vanhan film noirin tyyliä että luo tarinalle yksityisetsivästä uutta, synkempää sisältöä.

Sillä juuri siitä on kyse, synkästä sisällöstä. Jos elokuva tai kirja loppuu onnellisesti, se ei ole oikeaa noiria. Jos maailmalle antaa mahdollisuuden, se ei ole oikeaa noiria. Ja kuitenkin samalla juuri tämän peräänantamattomuus saa minut lukijana tuntemaan syvää tyydytystä. Se on jotain sukua kauhulle ja samalla jotain sukua tragedialle. Kuten Romain Rolland sanoi: mitä pidemmälle synkkyys etenee, sitä vapautuneempia tunnemme olevamme.

Tähän sopivat myös filosofi Schopenhauerin sanat, joita Kari Hongisto Parnasson jutussaan siteeraa: ihminen "rakastaa hätää, kärsimystä, kipua, pelkoa ja (...) pitkästymistä täynnä olevaa olemassaoloaan, jonka objektiivisesti tarkasteltuna tulisi olla hänelle vastenmielinen". Kuulostaa noir-kirjalta!

Tässä muuten vielä alan asiantuntijan, George Tuttlen hyvä ja tiivis kirjoitus aiheesta.

Näyttely Aimo ja Pentti Viherluodosta

Pentti Viherluodon kuvituksia, osa näyttää lehti-,
osa kirjankuvituksilta

Turun kaupunginkirjastossa on tällä hetkellä pieni kiinnostava näyttely, joka sivuaa omia kiinnostuksen ja työnkin kohteitani. Näyttelyn kohteena on nimittäin Pentti Viherluoto, turkulainen monitoimija, säveltäjä, muusikko ja kuvittaja, jonka veli Aimo Viherluoto oli tuottelias novellisti salanimellä Harry Etelä. Tällä nimellä ilmestyi toimittamani kauhunovellikokoelma Kauhujen salakammio (Turbator 2007), johon luulin alun perin valinneeni Harry Etelän novelleista suurimman osan. Vähänpä tiesin! Viherluotojen perhearkisto näyttää sisältävän valtavan määrän erilaisia painotuotteita, joissa on Harry Etelän novelleja ja muita kirjoituksia - myös muilla salanimillä, kuten Timo Haukkala. Näyttelystä käy hyvin ilmi veljesten monialaisuus ja lahjakkuus.

Otin muutamia kuvia näyttelystä, alla kuvat ja kuvatekstit. Kuvat menivät hölmöön järjestykseen, mikä on tyystin Bloggerin vika.

Pentti Viherluoto teki kuvituksen ilmeisesti kaikkiin nuottivihkoihin, joissa oli hänen sävellyksiään Harry Etelän sanoilla; "Hämärän illan hetken" kansikuvaa käytettiin Kauhujen salakammion kannessa.

Pari Pentti Viherluodon piirrosta.

Vasemmalla Harry Etelän käsikirjoittamaa sarjakuvaa, jota Pentti Viherluoto piirsi, ja oikealla Turun Sanomien toimitalo, jonka funkisjulkisivu on nykyään käytännössä pilattu. Kuva TS:stä on mahdollisesti julkaistu lehdessä, samoin sarjakuva.

Muutama Pentin kuvittama ex libris. Oikealla oleva ex libris kuului Jolanda Henduselle, hän oli mahdollisesti Cocktail-miestenlehden päätoimittaja Kauno Hendusen puoliso. 

Harry Etelän tekstejä eri salanimillä, vasemmalla ylhäällä Seikkailujen Maailma, josta Kauhujen salakammion novellit pääasiassa otettiin. Alhaalla oikealla omina vihkoina "julkaistuja" kertomuksia, joissa Pentti Viherluodon upeat kannet, keskellä leikekirja, jossa minulle tuntemattomasta julkaisusta irtileikattu novelli.

Seikkailujen Maailman kustantajan ja päätoimittajan August Kanervan kirjoittama vastaus Aimo Viherluodolle. Ensimmäinen kerta, kun näen Seikkailujen Maailmasta tällaisen - tai ylipäätään mistä tahansa suomalaisesta lukemistolehdestä, Yhdysvalloissahan nämä ovat ihan keräilykohde ja niitä liikkuu markkinoilla. Kiinnostava tieto, että Kanervan kirjapainon lähelle on osunut pommi ja on ollut huhuja, että lehden julkaisu olisi katkolla. 

Sodan värit: erään kirjan tarina

Koneelta löytyneessä kuvassa on edelleen
alkuperäisen kustantajan nimi,
ylisutattuna. Kuva: Armas Viitasalo / SA-kuva

Juuri ennen joulua ilmestyi Taneli Kulon ja minun tekemä kirja Sodan värit. Siinä on noin sata (emme ikinä pysyneet laskuissa) jatkosodan aikana otettua TK-kuvaa, jotka Taneli on tietokoneella värittänyt, sekä niihin liittyvät minun kirjoittamani tekstit. Kirjan julkaisi pieni Kustantaja Laaksonen, vaikka siihen oli kiinnostusta isommissakin taloissa.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten kirjani ovat ilmestyneet sekalaisissa olosuhteissa kustantajien joko käyttäydyttyä oudosti tai menetettyä mielenkiintonsa hankkeeseen. Sodan värit ei ole poikkeus, ja samalla sen tarina ehkä kertoo jotain yleisempää kirjabisneksen tilasta tällä hetkellä. Kirjoja saa paikoitellen ilmestymään vain sinnikkyydellä ja typerälläkin päättäväisyydellä.

Taneli oli alkanut harjoituksen vuoksi kokeilla vanhojen mustavalkokuvien värjäystä yli sata vuotta vanhalla kuvalla Turun Humalistonkadusta, minkä jälkeen hän bongasi SA-kuvan hienon arkiston. Siellä on 160 000 sota-ajan TK-kuvaa, joita saa käyttää vapaasti ja ilmaiseksi. Taneli postasi värittämiään kuvia Facebookiin, ja yhden kohdalla totesin, että näistähän syntyisi kirja. Taneli on samalla tavalla asioista helposti innostuva kuin minäkin, joten rupesimme tietysti heti puuhaan. Pidimme palaveria ja loimme suuntaviivoja siitä, millainen kirja olisi. Olimme varmoja, että käsissämme on suuren luokan hitti. Vuoden 2013 joulun alla laitoin sähköpostia ison kustantajan tietokirjaosaston kustannuspäällikölle. En ole koskaan saanut miltään kustantajalta niin nopeasti vastausta (paitsi ehkä Turbatorin Harri Kumpulaiselta, mutta hän onkin kustantajien joukossa ilahduttava poikkeus). Sovimme tapaamisen kuitenkin vasta tammikuulle, koska pyhät olivat juuri alkamassa.

Ensimmäinen tapaaminen meni hyvin, kustantaja vaikutti innostuneelta ja heitti itsekin ideoita. Taneli oli jo tehnyt ensimmäisen valinnan kirjaan tulevista kuvista, halusimme mukaan sodan kaikki kasvot, tienposkeen ammutuista venäläisistä poseeraavaan päällystöön. Toiseen tapaamiseen olin tehnyt pari näytetekstiä, mutta ilmeisesti ne eivät olleet riittävän hyviä, koska nyt kustantajan edustaja oli paljon nihkeämpi. Ja tapahtui se, minkä takia lopulta lähdimme koko yhteistyökuviosta: minun rinnalleni, varmasti käytännössä tilalleni, ehdotettiin jotakuta tunnettua kirjoittajaa, heiteltiin kustantajan arvostettuja vakionimiä, jotka ovat sodasta kirjoittaneet. Omat tekstini olivat kuulemma "ihan hyviä perustekstejä", mutta kaikesta näkyi, että ne eivät olleet kustantajan mielestä kiinnostavia. Olisin mieluummin toivonut, että se sanotaan suoraan kuin että kierrellään ja kaarrellaan.

Samalla kustantaja ehdotti, että kirja myytäisiin myös kirjakerhoille. Toisin sanoen siitä haluttiin tehdä keskivertolukijaan vetoava - ja mahdollisesti mitäänsanomaton - kirja, jonka elinaika on lyhyt ja joka unohdetaan hyllyyn muiden kirjakerhosta tilattujen rinnalle. Toinen kustantajan edustaja, hyvä ystävä, sanoi minulle, että tällainen toiminta on nykyään pakollista, koska tietokirjoja ei muuten saada myytyä riittävästi.

Ensimmäisiä Tanelin tekemiä väritysharjoituksia,
kuvassa Turun Humalistonkatu n. vuonna 1910

Olimme Tanelin kanssa tässä vaiheessa jo hiukan kyllästyneitä, kun emme päässeet kunnolla työhön käsiksi. Itseni ainakin on vaikea kestää kokousten ja konsultointien täyttämää odottelua, jossa ei ikinä tunnuta pääsevän käsiksi siihen, mitä halutaan tehdä. En ole varma, onko minun tapani toimia oikea tapa (ruvetaan vain tekemään ja homma muotoutuu tehdessä), mutta näin ei ainakaan tullut hyvää - ei tullut käytännössä mitään. Odottelimme kuitenkin lopullista varmistusta siitä, kuka tai ketkä tulisivat teoksen toisiksi tai pääasiallisiksi kirjoittajiksi, ja kun mitään ei kustantajalta kuulunut, aloimme hermostua toden teolla. Tapahtuuko asialle yhtään mitään vai käydäänkö siellä vain loputtomia keskusteluja markkinointiosaston kanssa siitä, millä kaikilla tavoilla kirjasta saadaan riittävän hajuton ja mauton että sen voi myydä kirjakerhokansalle?

Lopulta kyllästyimme täysin. Kyselin hiukan tutuilta kustantajilta reaktiota aiheeseen ja lopulta reilu vuosi sitten, helmikuun alussa, ilmoitin sähköpostilla kustannuspäällikölle, jonka kanssa olimme asioineet, että olemme löytäneet kirjalle toisen kustantajan. Viesti oli kohtelias ja jämpti, mutta mitään vastausta siihen en koskaan saanut, en edes minkäänlaista kuittausta. Ehkä asiassa ei mitään kuittaamista olisi ollutkaan, mutta itse olisin vastannut jotain sen suuntaista että harmi että kävi näin, mutta ehkä jatkossa voimme tehdä yhteistyötä. Kyllähän tuo tuntui itsestänikin koko kirjailijanurani typerimmältä tempaukselta, mutta siinä vaiheessa oli jo alkanut tuntua siltä, että ylitseni - ja lojaaliutensa koko ajan säilyttäneen Tanelin ylitse - oltiin kävelemässä. Mieluummin teen typeriä päätöksiä kuin annan toisten päättää puolestani, mitä ja millaista teen. Siitä, että kustantaja ei vaikuttanut olevan kiinnostunut teksteistäni, oli ehkä jotain hyötyäkin. Panostin niihin nimittäin sen verran, että voin sanoa tehneeni jotain hyvin ja huolellisesti.

Meillä oli tässä vaiheessa jo pari kustantajaa tiedossa kirjalle, mutta nopeimmin suostui reagoimaan juuri Kustantaja Laaksonen. Olin aiemmin yhdessä Mikko Laaksosen (ei sukua) kanssa tehnyt heille Turun arkkitehtuurioppaan, jota oli myyty hyvin ja josta oli saatu hyvännäköinen ja sopimuskin oli reilu, vaikka siihen ei sisältynytkään perinteistä ennakkoa. Lisäksi kustantaja suostui siihen, että Taneli taittaa kirjan ja saa tehdä siitä niin ison ja näyttävän kuin alun perin suunnittelimmekin, eikä pienempää, niin kuin torppaamamme iso kustantaja. Toinen, Laaksosta isompi ja markkinoinnissaan ehkä toimivampi kustantaja oli myös kirjasta kiinnostunut, mutta heiltä oli juuri samana syksynä tulossa toinen sota-aikaan liittyvä kirja, joten he olisivat julkaisseet meidän kirjamme vasta ensi vuoden keväänä. Meillä oli Tanelin kanssa olo, että juuri tämän kirjan kanssa kannattaa olla nopea, joten tartuimme Laaksosen diiliin, varsinkin kun he sanoivat, että saamme tehdä juuri sen näköistä kuin itse halusimmekin. Viimein pääsimme aloittamaan työt. (Sivumennen sanoen tämä kärsimättömyys oli myös syy siihen, miksi emme tarjonneet kirjaa muille isoille kustantamoille - siinä olisi vain kestänyt monta kuukautta ja lopputulos olisi voinut olla pannukakku niissäkin.)

En ole koskaan aikuisiällä ollut kauhean kiinnostunut sotahistoriasta ja tietoni jatkosodasta ovat olleet korkeintaan välttävät, joten kirjan tekoprosessi oli paikoitellen hankala. Paljon oli perustietojen täydentämistä ja hakemista. Pidättäydyin kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassani: tekstit ovat yhdistelmä aikalaistodistusta, kaunokirjallisuussitaatteja ja perinteisempää sotahistoriaa tiiviisti kerrottuna. Lisäksi mukana on luonnollisesti tietoja TK-kuvaajista ja heidän taustojaan esitellään. Uutta tutkimustietoa kirjassa ei ole, mikä esipuheessa myös sanotaan.

Paikoitellen tekstejä syntyi yksi tai kaksikin per päivä - varsinkin kun kirjassa on muutama selkeä tunnelmapala, joihin ei voinut liittää laajempaa yhteyttä -, joskus yhden tekstin tekemiseen meni kokonainen viikko. (Pitää muistaa, että tavoilleni uskollisena tein samaan aikaan muitakin duuneja, kuten Vesa Sisätön kanssa kirjoitettua Tolkien-kirjaa.) Kesä löi kiusallisen loven työtahtiin, koska meillä ei ole mahdollisuutta saada lasta hoitoon mihinkään mummolaan edes viikoksi, enkä käytännössä kesän aikana Sodan värejä tehnytkään. Syksyn alussa taas piti saada muita juttuja valmiiksi, kuten Tolkien-kirja, mikä myöhästytti Sodan värejä lisää. Jossain vaiheessa sovimme kustantajan kanssa, että tehdään se Helsingin kirjamessuille, mutta siitä se myöhästyi ainakin viikolla. Kirja tuli painoista ulos pari viikkoa ennen joulua, jolloin se ei enää kunnolla ehtinyt joulumarkkinoille, joille se olisi ollut onnen omiaan. Tässä vaiheessa tajusimme, että kirja olisi kannattanut jättää ensi kevääseen - jolloin sen tietysti olisi voinut antaa mainitsemallani toiselle kustantajalle, jolla ehkä olisi ollut isommat rahkeet markkinointiin, mutta tässä vaiheessa asiaan ei tietenkään enää voinut vaikuttaa.

Sodan värien kansikuva
toistui Satakunnan Kansan jutussa

Kirja sai kuitenkin nopeasti hyvää palautetta, ja kirjan ryhmä Facebookissa on kohtuullisen kokoinen. Kirjasta on ollut isot jutut Lännen Median lehdissä (jutun teki Satakunnan Kansan eli vanhan kotikaupunkin Porin toimittaja, minkä takia juttuun päätyikin myös maininta porilaistaustaisuudesta) ja kohtapuoliin myös Ruotuväessä. Ruotuväki kirjoittaa jutussaan näin: "Kuvat ja tekstit kertovat kattavasti jatkosodan tapahtumista kronologisessa järjestyksessä. Ne pitävät lukijan tiukasti otteessaan, sillä tietokirjamaisuus on häivytetty taitavasti. Teos kertoo tarinaa, ei vain puuduttavaa sotahistoriaa. Monelle lukijalle, joille historian opiskelu on tuntunut pelkästään vuosilukujen ja sotapäälliköiden nimien pänttäämiseltä, Kulon ja Nummelinin kirja on kultakimpale." Kauhulla tosin odotan, mitä Suomen johtava sotavalokuvien tutkija Olli Kleemola Sodan väreistä sanoo, hän nimittäin tilasi arvostelukappaleen ja mainitsi kirjoittavansa muun muassa Suomen Kuvalehteen ja Kanavaan - ainakaan näkyvyyttä luulisi tulevan, sanoi Kleemola kirjasta sitten mitä tahansa.

Olli Kleemolaltahan ilmestyi muuten samaan aikaan meidän kirjamme kanssa hiukan samanhenkinen kirja, joka tosin keskittyi rintamamiesten ottamiin kuviin ja on sikäli erilainen. Enemmän samanlainen oli Jatkosota väreissä, jonka on tehnyt aiemmin Kekkosestakin kirjoittanut Pekka Tuomikoski. Kirjaan on SA-kuvan kuvista otettu ne, jotka olivat alun perinkin värillisiä, mutta kuville ei ollut tehty mitään, sävyt ja kontrastit olivat jääneet korjaamatta, kun sen sijaan Sodan väreissä Taneli korjasi nämäkin sekä pyyhki myös vuosien lian ja naarmut pois. En haluaisi vähätellä toisten tekemisiä, mutta kyllä Sodan värit tässä mielessä viitseliäämmin on tehty, varsinkin kun tekstini ovat seikkaperäisempiä ja monipuolisempia kuin Tuomikoskella.

Miten kirjan on sitten käynyt, kun sitä ei julkaissutkaan iso kustantamo, joka olisi tehnyt siitä kirjakerhokelpoisen? Kirjakaupan tilahan on sillä tavalla vaikea, että kahdesta tärkeästä ketjusta Suomalaiseen Kirjakauppaan on vaikea pienkustantajan päästä, ja Akateeminenkin on ollut epäselvässä tilassa pitkään eivätkä he ole viime vuosina juuri panostaneet pienkustantajien kirjojen näkyvyyteen. Jotkut marketit ovat kirjaa ottaneet myyntiin, mutta esimerkiksi Prisman nettikaupassa kirja on yli 40 euroa, mikä varmasti vaikuttaa myyntiin. Suomalaisen kirjakaupan nettikaupassa kirjan hinta on lähemmäs 50 euroa!

Toisin sanoen: kirjaa on myyty jonkin verran, mutta ei läheskään niin paljon kuin alun perin Tanelin kanssa kuvittelimme. On mahdollista, että kirja katoaa kirjakauppojen nopeassa syklissä kevään loppuun mennessä tyystin, vaikka se sopii erinomaisesti vaikkapa ylioppilaslahjaksi (sehän on samaan aikaan riittävän, mutta ei liian isänmaallinen ja kuitenkin tekotapansa ja ulkoasunsa vuoksi täysin nykyaikainen). Toisaalta tiedän, että kustantaja ei laita Sodan värejä polkumyyntiin eikä makuloi, joten sitä tulee saamaan käytännössä vielä vuosienkin päästä.

Olemme välillä Tanelin kanssa puhuneet jatko-osasta sekä muista samalla tekniikalla tehdyistä kirjoista (vaikkapa kirjasta, jossa väritettäisiin Suomen historian keskeisiä tapahtumia, vaikkapa Mannerheimin voitonparaati 1918), mutta en ole varma, olemmeko olleet tosissamme. Projekti oli iso ja hidas eivätkä tämäntyyppiset aiheet aivan osu keskeisiin kiinnostuksenkohteisiini, mutta ei toisaalta kaiken tarvitsekaan. Kuten sanoin Ruotuväen toimittajalle puhelimessa: tämä oli päivätyötä, ei sen kummempaa. Vaikka minua harmittaa, että kirja ei saanut niin suurta näkyvyyttä kuin alun perin toivoimme, niin olen tyytyväinen, että se on olemassa ja se on juuri sellainen kuin halusimmekin. Se on tällä alalla minusta riittävä arvo, että voi tehdä välillä typeriäkin päätöksiä.

Pieni perheuutinen

Perheemme on lisääntynyt. Vaimon blogissa muutenkin aiheeseen liittyviä postauksia, kuten tässä ja tässä. Itselleni on töitä kasaantunut enemmän kuin ehkä jaksan tehdä, joten bloggausta saattaa esiintyä vähemmän - vaikka eipä täällä muutenkaan kovin vilkasta ole. Ja tiedän kyllä hyvin, että tällainen ei ole hyvää bloggausta!

Kari Peitsamo ja tiiviyden kauneudesta

Kirjoitin joskus aiemmin siitä, miksi romaanien - ja samalla biisien - tulisi mielestäni olla lyhyitä ja napakoita. En tiedä, onnistuinko vakuuttamaan ketään, mutta asia nousi mieleeni äsken, kun kuuntelin tiskatessa vanhaa kasettia, jossa oli Kari Peitsamon ensimmäinen levy Jatsin syvin olemus vuodelta 1977.

Olen aina rakastanut Peitsamon musiikkia, ja olin itse asiassa juuri jutuissa kustantajan kanssa, joka ehdotti, että tekisin Peitsamosta kirjan vuodelle 2017, kun tämä täyttää 60. Suhtaudun hankkeeseen ehkä hiukan epäröiden, paristakin syystä: minun pitäisi haastatella Peitsamoa enkä ole oikein koskaan tullut sinuksi haastattelujen kanssa, lisäksi en ole koskaan kunnolla kirjoittanut musiikista.

Huomasin Jatsin syvintä olemusta kuunnellessani, että toivoisin biisien jatkuvan pidempään, nehän ovat levyllä korkeintaan kaksiminuuttisia. Peitsamo heittelee helpon tuntuisesti hienoja melodioita ja tarttuvia riffejä (esimerkiksi kelpaa "Tuhatkauno", joka kulkee kuin jyrä), jotka puhuttelevat minua, osuvat siihen kohtaan aivoja, jossa näistä asioista nautitaan. Mutta silti ne lopetetaan aina kesken kaiken, nautinnolta viedään pohja. Kuuntelija haluaa väkisinkin lisää ja näin palaa biiseihin, kun biisin loppuessa on tunne, että voisipa tässä nautinnossa olla vielä pitkään. Siinä yhdistyy sekä kunnianosoitus popsäveltämisen vanhoille perinteille (mikään ennen vuotta -66 sävelletty ei juuri ole kahta ja puolta minuuttia pidempi) että jonkinlainen avantgardistinen välinpitämättömyys siitä, mitä kuulija haluaa. Nykyäänhän ennemmin jatketaan tietyn kuvion tai kertosäkeen veivausta - itseäni sellainen kyllästyttää hyvin nopeasti enkä ymmärrä, miksi jotkut haluavat että kertosäettä toistetaan biisin lopussa parin minuutin ajan, kitarasooloista puhumattakaan. (Poikkeuksena tässä on tanssimusiikki: puhdas eläimellinen rytmi saa puolestani jatkua loputtomiin.)

Peitsamon riffit ja melodiat eivät tyhjene kertakuunteluun tai edes toistuviin kuunteluihin, vaikka ne ovat hyvin yksinkertaisia ja helposti laulettavia (Peitsamo on harvoja artisteja, jonka biisejä osaisin laulaa ulkoa tunnistettavasti). Siinä on tietysti niiden kauneus, ja Peitsamo on itsekin haastatteluissa puhunut siitä, miten hän haluaa kiteyttää kaiken mahdollisimman yksinkertaiseksi biisiksi (olenkin päätellyt, että esimerkiksi Skootterin hiukan tylsä boogierock oli pohjimmiltaan jonkinlainen käsitetaiteellinen performanssi - samoin muuten arvelen, että Peitsamon nykyinen hämmentävä twiittailu salaliitoista ja Kristuksesta on osa jotain epäselvää performanssia).

Itsellänikin on lyhyyden ja tiiviyden ihanteissa opettelemista, vaikka aina aiheesta saarnaan: Lovecraft-aiheisessa pienoisromaanissani Haamussa yritin tiivistä ilmaisua, mutta muutamat harvat lukijat ovat sanoneet, että kirja on liian lyhyt. Jumalten tuho on aika lyhyt romaani (reilu 200 sivua), mutta siinäkin on liikaa ja liian pitkiä kohtauksia, sama monissa novelleissani. Mikael X. Messin Varsinais-Suomi -kvartetin kirjoissa on kyllä hyvää pyrkimystä sellaiseen tiiviyteen, josta itse pidän. Mutta aika kaukana nekin ovat siitä, miten helposti ja vaivattomasti Peitsamo pystyy härnäämään kuulijaa ja janoamaan lisää. Sillä juuri siitä kai on kyse: mistä tätä saa lisää, miten pääsen takaisin samaan tilaan? Peitsamo samaan aikaan vieraannuttaa kuulijan nautinnosta että saa tämän haluamaan lisää. Se jos mikä on neroutta.

Pulpia tarvepainatteina

Vuosi 2014 on ollut todennäköisesti elämäni tuotteliain, ainakin mitä tulee julkaistuihin kirjoihin. Kirjoitan tästä ehkä myöhemmin tarkemmin, nyt haluan mainostaa uutta kustantamoa, jota autoin pistämään pystyyn.

Kokeellisen runouden ja musiikin parissa aiemmin puuhannut Jukka-Pekka Kervinen laittoi minulle aiemmin syksyllä Facebook-viestiä ja kyseli, onnistuisiko sellainen kustannusprojekti, jossa tehtäisiin "pulpia" tarvepainatteina, toisin sanoen painettaisiin kirjoja vain tilausten mukaan, tilaaminen tapahtuisi nettikaupassa. Sanoin tietysti, että joo, onnistuu. Juuri ennen joulunpyhiä julkistettiin ensimmäiset kolme kirjaa, jotka voi tilata tarvepainatteisiin keskittyneestä Lulu-palvelusta. Kustantamon nimeksi tuli Putki Kustannus; suurelta osin tilauslomakkeiden takia päädyttiin tuollaiseen väärin kirjoitettuun anglosaksiseen nimeen. Idea koko touhussa on tehdä kirjoja ilman tekokustannuksia, lukuun ottamatta tietenkin niihin käytettyä aikaa. Joka tapauksessa ei ole painatus- ja varastointikuluja, ja idea on muutenkin lähellä Leevi Lehdon pyörittämää Ntamoa. Touhussa on myös samaa primitiivisyyttä kuin joissain vanhoissa pokkarikustantamoissa, mikä on vain hyvä, touhussa on särmää.

Ensimmäiset kirjat ovat pienoisromaanini Älä soita sinivuokoille, Joe Novak, jonka pääosassa on sama köyhä losangeleslainen yksityisetsivä, joka seikkailee myös kirjoissa Outoa huminaa, Joe Novak (omakustanne 2009) ja Pakastetun poliisin tapaus (Turbator 2012), Petri Hirvosen novellikokoelma Kuolevan jumalan yö sekä kokoamani rikosnovellikokoelma Viimeinen laukaus, jossa on sekaisin aiemmin julkaistuja ja julkaisemattomia novelleja.

Älä soita sinivuokoille, Joe Novak on kirja, jota minun ei alun perin pitänyt ollenkaan julkaista, mutta tähän kustannusohjelmaan se sopii erinomaisesti: kirjoitin tarinan 12 tunnissa vuonna 2010, tarkoituksenani kokeilla, onko sellainen ylipäätään mahdollista. 1960-luvulle sijaitsevassa tarinassa Novak saa vieraita menneisyydestä: hullu natsitiedemies tulee Los Angelesiin vaatimaan päitä vadille Novakin aiheuttamista tuhoista tiedemiehen johtamalla leirillä. Novak pakenee Meksikon rannikolle saatuaan toimeksiannon: hänen pitää turvata mereen upotetun aarteen nostamista. Tarina kulkee eteenpäin hengästyttävää vauhtia eikä siinä juuri motivointeja pohdita. Kirjassa on myös pieni esipuhe, joka taustoittaa kirjoitusprosessia - ja toivoakseni tarjoaa jonkin pakoreitin kriitikoilta.

Viimeisen laukauksen taas kokosin hyvin nopeasti, muutamassa päivässä. Muistin joitain rikos- tai kauhunovelleja, joita olin julkaissut tai ollut tilaamassa, ja pyysin niihin uudelleenjulkaisuluvat. Yhdellä kirjoittajalla on kirjassa kaksi novellia, toiselle pantiin nyt salanimi, vaikka novelli oli alun perin julkaistu kirjoittajan oikealla nimellä. Lisäksi kysyin parilta tutulta kirjoittajalta uusia novelleja, näitä tekivät muun muassa Harri István Mäki ja Helena Numminen. Laitoin mukaan myös oman novellini, Tiedonantajan vuosi sitten tilaaman joulunovellin, joka jäi mainosten (!) takia julkaisematta. Se liittyy laajempaan kokonaisuuteen, johon joskus toivoakseni pääsen palaamaan, ellroylaiseen fantasiaan siitä, miten muutama kovaksikeitetty ja korruptoitunut poliisi hallitsee Poria 1970-luvulta 1990-luvulle. (Samaan kokonaisuuteen liityy muuten osittain myös Ja hän huutaa -antologiassa oleva novelli "Lätterin suvun vaiheista".) Viimeinen laukaus -kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Petri Hirvosen Kuolevan jumalan yö taas koostuu suurelta osin tarinoista, joita Petri lähetti minulle seitsemisen vuotta sitten käytettäväksi Isku-lehdessä. Osa ilmestyi lehdessä, osa taas tuli Jännityslukemisto-lehdessä, jota tein kolme numeroa, kun novelleja oli liikaa tai kaikki novellit eivät olleet ihan julkaisukelpoisia. Yhden novelleista Petri teki "Suomi-pulpin jättikirjaan", jota yritin kokoilla samoihin aikoihin, mutta tekemättä jäi (suurelta osin kustantajan haluttomuudesta sitoutua itse ehdottamaansa projektiin). Kaksi novellia on tehty Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen, joten tarjolla on myös suomalaisittain nykyään harvinaista lajityyppiä, westerniä. Petri olikin aiemmin tehnyt kaksi FinnWestiä, joista toinen ilmestyi sarjan toiseksi viimeisenä vuonna 1992 ja toinen jäi ilmestymättä, kun sarja lopetettiin. Lisäksi Petri kirjoitti Jerry Cottoneita sekä Kolmiokirjalle että myöhemmin Musiikki & Mainos Juntuselle. Petri on taitava toiminnan ja väkivallan kuvaaja, ja hänen tarinoissaan on kerronnallista draivia, jollaista harvoin suomalaisesta genre- tai muustakaan kirjallisuudesta tapaa. Ensi keväänä Putki Kustannus julkaisee Petriltä aiemmin julkaisematta jääneen pienoisromaanin Kalmankylväjä, joka on jatkoa hänen viimeiseksi jäänelle Jerry Cottonilleen Kalmankylväjä San Felipessä (2005). Keski-Amerikkaan sijoittuva Kalmankylväjä edustaa tyylipuhdasta kasariactionia, ja jos kirjasta tehtäisiin elokuvan, sen pääosassa voisi hyvin olla Jean-Claude Van Damme tai Lorenzo Lamas. Kuolevan jumalan yön sisällysluettelo löytyy täältä.

Putki Kustannuksen seuraavat kirjat ovat jo selvillä. Tulossa on ainakin Teemu Paarlahden rikosnovellikokoelma Radan varrella Waterloo, jossa on elämänmakuisia ja humoristisesti kerrottuja tarinoita oman elämänsä luusereista. Paarlahti on pärjännyt useissa kirjoituskilpailuissa, oli nähdäkseni jo aikakin, että hän kokoaa tarinoitaan yhteen. Lisäksi on tulossa lisää omia tuotoksiani (en ihmettelisi, vaikka joku luulisi että Putki on oma kustantamoni). Tulee kokoelma Mikko Jarmo -tarinoitani, joita on ilmestynyt vaihtelevissa yhteyksissä pienipainoksisista lehdistä pariin antologiaan, tarinat ovat sekoitus kovaksikeitettyä yksityisetsivädekkaria ja pöljäilevää vaihtoehto-scifiä, ja lisäksi ilmestyy valikoima amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria käsitteleviä arvostelujani ja artikkeleitani. Mikko Jarmo -kirjan nimi tulee olemaan Salaperäisen Varjon tapaus, artikkeli- ja arvostelukokoelman nimi Epämiellyttäviä päähenkilöitä.

Kaikki valehtelevat -kirjan hieno kansi
on Jenni Jokiniemen käsialaa

Lisäksi tulee yksi käännöskirja, kokoelma niin sanottua flash fictionia, rikos- ja kauhunovelleja, jota julkaisin käännöksinä Iskun sisarlehdessä, Ässässä. Lehteä ilmestyi neljä numeroa epäsäännöllisin väliajoin pieninä painoksina. Reilusta kahdestakymmenestä tarinasta koostuva minikirja ilmestyy nimellä Ajokortti helvettiin ja muita lyhyitä rikostarinoita, ja se on sisarteos Ntamon julkaisemalle Kaikki valehtelevat -kirjalle, jossa on Iskun käännösnovelleja. Ajokortissa on mukana sellaisia nimekkäitäkin kirjoittajia kuin Joe R. Lansdale ja Duane Swierczynski.

Niin että kaikenlaista tapahtuu koko ajan! Kun kokosin Viimeistä laukausta, yksi kirjoittajista sanoi minulle, että hyvä, että tulee uusia julkaisuväyliä. Kustantaminen on murroksessa, niin kuin moneen kertaan on todettu, ilman että asialle on tehty mitään. Putki Kustannus on jonkinlainen yritys reagoida asiaan, ja vaikka tällaisen puuhastelun varaan ei voi rakentaa toimeentuloaan (ainakaan Suomessa), kiitän Jukka-Pekka Kervistä mahdollisuudesta tehdä nämäkin kirjat. Uskoisin, että minun kauttani käsikirjoitukset kulkeutuvat eteenpäin, jos joku innostuu tarjoamaan jotain pientä ja hauskaa.

PS. Kirjoitin tässä aiemmin isbn-koodeista, mutta poistin kohdan, koska asiaa pyritään muuttamaan. 

Avoin kirje Koneen säätiölle

Hyvä Koneen säätiö,

olette julkistanut vuoden 2014 apurahansaajat. Kiitos sähköpostista. En ollut saaneiden joukossa. Ainahan sellainen harmittaa, mutta juuri nyt se harmittaa aivan erityisesti.

Teillä on nykyään ilmeisesti jonkinlainen positiivisuuskampanja meneillään. Kutsutte apurahan saaneita "rohkeiksi tekijöiksi", lisäksi pyydätte apurahalomakkeessa erikseen perustelemaan, miksi oma hanke on "rohkea avaus". En ole varma, oletteko miettinyt tätä asiaa loppuun asti. Kun saa kuulla olevansa pelkurimainen hakija, joka ei osaa tehdä rohkeita avauksia omassa työssään, tuntee olonsa väkisinkin masentuneeksi - suorastaan alhaiseksi! Tätä korostaa tapanne lähettää viikkoa ennen sähköposti, jonka ainoa tehtävä on ilmoittaa, että "rohkeat tekijät" palkitaan sinä ja sinä päivänä. Se, saanen sanoa, tuntuu lällätykseltä, joka iskee vasten köyhän kirjailijan - tai minkä tahansa muun taiteilijan - kasvoja.

Toivon, ettette tulkitse viestiäni katkeruudeksi - niin tai oikeastaan miksikäs ei, mitenkäs minä voisin olla olematta katkera, kun en tiedä, onko minulla minkäänlaista rahoitusta työlleni ensi keväänä? Onneksi vaimolla on tuloja - olen tämän ennenkin sanonut, joskus vuosia sitten se oli vitsi, nyt totista totta.

Anteeksi, ei ollut tarkoitus kasata päällenne yksityiselämäni huolia. Vetäydyn nyt miettimään jotain niin riittävän rohkeaa avausta, että voin joskus saada teiltä apurahaa.

Sydämellisesti kaikesta tuesta kiittäen,
Juri Nummelin

Tolkien ja minä

Vesa Sisättö ja minä julkaisimme juuri kirjan Tolkien - elämä ja teokset. Hiukan mahtipontinen nimi peittää alleen sen, että käsittelemme Tolkienin teoksia enemmän kuin hänen elämäänsä, elämäkertaa on vain noin 30 sivua. Teosten lisäksi käsitellään Tolkienin vaikutusta sekä hänen teostensa muita sovituksia (elokuvat, sarjakuvat, musiikki jne.). Kirjaa pitäisi saada mistä tahansa kirjakaupasta tilaamalla, lisäksi sitä saa nettikaupoista, joskin se on hitusen kallis, syistä joihin emme tekijöinä voi itse vaikuttaa. Oletamme kuitenkin, että tässä on paljon sellaista tietoa ja näkemystä, jota ei muista Tolkien-kirjoista helposti löydä, ainakaan suomeksi!

Olen "aina" lukenut Tolkienia. Ensimmäisen kerran olen lukenut hänen kirjojaan noin kymmenvuotiaana, aivan varma en enää voi olla. Olen myös aina palannut hänen teoksiinsa koskaan niihin kyllästymättä. En kuulu niihin, jotka ovat lukeneet esimerkiksi Tarun Sormusten herrasta 50 kertaa enkä osaa kaikkea siitä ulkoa, mutta olen aina ollut viehättynyt täysin itse luodun maailman ajatuksesta, joka on vieläpä niin täydellinen, että lukija uppoutuu siihen immersiivisesti. En koe olevani kauhean altis tällaiselle muuten (en esimerkiksi pelaa tietokonepelejä eivätkä roolipelit kiinnosta minua muuten kuin ilmiönä), mutta ehkä tässä on taustalla se, että olen altistunut Tolkienille jo lapsena.

Oletan, että luin ensiksi Risto Pitkäsen suomennoksen Lohikäärmevuori, jossa seikkailee Kalpa Kassinen. En ole lukenut käännöstä sittemmin eikä sitä kovin helposti tai halvalla divareista löydäkään.

Tämän jälkeen luulen jo lukeneeni Sormusten herran, mutta on mahdollista, että luin ensiksi Bermejon sarjakuvaversion, joka taas perustui Ralph Bakshin animaatioelokuvaan - siitä taas muistan lukeneeni Sarjainfon numerosta, jonka isäni oli jostain saanut ja antanut meille, isoveljelleni ja minulle. Meillä oli isoveljen kanssa tapana kiertää Porin divareita säännöllisesti ja ostaa erilaisia sarjakuvia, ja lopulta meillä oli valtava kokoelma, joka oli haalittu Anttivaarista Antinkadulla, Tiimarista Gallén-Kallelankadulla sekä Veikko Valon ja Airi Välkesalmen liikkeistä (ja varmasti muutamasta muustakin liikkeestä, 80-luku oli kuitenkin vielä divarien kulta-aikaa). Sormusten herra -sarjakuvat maksoivat varmaankin kolme markkaa kappale, toissa kesänä jouduin maksamaan koko sarjasta 25 euroa. Sarjakuva pärjää minusta ihan hyvin, kun ei oletakaan sen olevan kunnianhimoinen versio Tolkien suurromaanista.

Luin paljon myös David Dayn toimittamaa Tolkienin maailma -teosta, jonka isämme oli niinikään meille ostanut. Minulla on sama kappale edelleen hyllyssä, ja olen ostanut lapsilleni oman (varmaan pitää ostaa vielä kolmas, jotta kumpikin saa omansa). Kirjaa on paljon kritisoitu epäselvyydestä - ja ihan syystäkin -, mutta minulle se on aina ollut tärkeä ja sen kuvitus on minusta hienoa. (Tolkien-aiheisista kuvituksista on Vesan ja minun kirjassa oma lukunsa.)

Luin joka tapauksessa Sormusten herran viimeistään yläasteikäisenä. Muistan hyvin, että luin Silmarillionin 15-16-vuotiaana ja olin taatusti lukenut Sormusten herran sitä ennen. Samoihin aikoihin luin muutakin fantasiaa, Ursula LeGuinin Maameren tarinoiden ensimmäisen osan luin kaksi kertaa peräkkäin - aloitin siis sen saman tien uudestaan, kun olin päässyt loppuun. Fantasian suurkuluttajaa minusta ei ole kuitenkaan tullut, vaikka usein haaveilen, että kesälomalla tai jouluna luen jonkin fantasiasarjan tai palaan vanhojen suosikkien pariin - koskaan tätä tilaisuutta ei tunnu tulevan. Ehkä on turha kuvitellakaan, että yli nelikymppisenä isänä ja tekstityöläisenä saisi lapsuuden lukurauhaa takaisin.

Yliopistoaikana en Tolkienia todennäköisesti lukenut. Ostin kylläkin Silmarillionin omaksi 60 markalla Pasi Louhimiehen Libris-divarista 90-luvulla, Turussa käydessäni taas ostin Sormusten herran yksiosaisen laitoksen nyt jo lopettaneesta ABC-kirjasta. Kirjan itsensä luin uudestaan vasta 90-luvun lopussa jollain joululomalla, ja kirja minuun toden teolla kolahti vielä silloinkin - tai oikeastaan ehkä enemmänkin kuin aiemmin. Lopun kohtaukset, joissa Frodo ja Sam vaeltavat lohduttomassa Mordorin maassa, ja sen jälkeinen kuvaus rauhallisesta, mutta rikkoutuneesta maailmasta tekivät minuun suuren vaikutuksen ja tunsin itseni ainakin viikon ajan surumieliseksi ja ahdistuneeksi, kun minut oli repäisty Keski-Maasta pois.

Peter Jacksonin elokuvastakin olin innoissani, jopa niin innoissani että hävetti välillä joidenkin kriittisempien katsojien seurassa. Elokuvassa on tehty joitain luokattomia ratkaisuja ja ne ovat sekä sentimentaalisempia että sotaisampia kuin Tolkienin romaani, mutta toisaalta on vaikea nähdä, miten 2000-luvulla olisi saanut rahoitusta vakavammin ja kunnianhimoisemmin tehtyyn Tolkien-muunnelmaan. Tietysti nyt on vielä vaikeampi sellaista ajatella. Itse uskon, että näen vielä elinaikanani toisen elokuvaversion Sormusten herrasta (tai jonkinlaisen version Silmarillionista).

Laajempi uudelleenlukeminen alkoi, kun poikamme kiinnostui muutamia vuosia sitten Keski-Maan tarinoista Jacksonin elokuvien myötä. Luimme hänelle ensiksi iltasaduksi Hobitin, sen jälkeen Sormusten herran ja sen jälkeen Silmarillionin (niin että aloitimme "Akallabêthista" ja "Mahtisormuksen tarinasta", joiden jälkeen palasimme alkuun) ja päätimme kierroksen Húrinin lasten tarinalla. David Dayn Tolkienin maailmasta tuli pojallemme vakilukemista ja isoa kirjaa raahattiin moneen kyläpaikkaan ja myös ravintolaan. Jacksonin elokuvat olemme katsoneet moneen kertaan. Ralph Bakshin animaatioversionkin katsoimme, mutta se jäi yhteen kertaan. Kun sain eräältä ystävältäni lainaan vanhemmat tv-elokuvat Hobitista ja Kuninkaan paluusta, katsoimme ne kerran, mutta sattuneesta syystä tosiaankin vain kerran. (Näistä kaikista on kuitenkin tekstit Vesan ja minun kirjassa.)

Silmarillionin luin tuolloin ensimmäistä kertaa uudestaan 80-luvun jälkeen. Kirja teki minuun nyt jylhyydessään ja kosmisessa visiossaan suuren vaikutuksen, vaikka ymmärrän kyllä niitä, jotka pitävät sitä puisevana ja tylsänä. Olen valmis nostamaan Silmarillionin 1900-luvun suurten romaaniteosten joukkoon, myös siinä miten päättäväisesti se hylkää kaikki 1900-luvun romaanikirjallisuuden tyylipiirteet (samalla tavalla kuin Joyce Odysseuksessa tai Musil Miehessä vailla ominaisuuksia tai Proust tai Hermann Broch).

Kirjoja lukiessa tajusin jossain vaiheessa, että Sormusten herran ensimmäisen osan ilmestymisestä tulisi tänä syksynä kuluneeksi 60 vuotta, ja tajusin, että aiheesta voisi syntyä kirja. Ensiksi ajattelin sitä artikkelikokoelmana, jonka toimitan, mutta kun ehdotin aihetta Vesalle, puhe alkoi jo kulkea laajemman monografian suuntaan, samaten kustantajaksi valikoitunut Avain kaipaili enemmän sellaista kuin artikkelikokoelmaa.

Kirja syntyi noin vuodessa. Vesa kirjoitti Tolkienin elämäkerran, pitkän (ja loistavan) esseen Sormusten herrasta sekä tekstin Tolkienin postuumista tuotannosta. Lisäksi Vesan käsialaa ovat tekstit Tolkienista tutkijana sekä Tolkienin vaikutuksesta fantasiakirjallisuuteen (tekstiä on jo moitittu liian lyhyeksi, mutta toisaalta se ei ole aivan kirjan keskeisimmässä fokuksessa). Mukana ovat myös Vesan kirjoittamat pikkupalat Tolkien-suomennosten historiasta ja vastaanotosta.

Itse kirjoitin tekstit Hobitista, Silmarillionista ja Húrinin lasten tarinasta sekä Tolkienin vähäisemmistä teoksista. Lisäksi käsittelen Tolkienin teosten sovituksia muissa medioissa sekä Tolkien-fanikulttuuria. Kirjassa on myös laajat Tolkien-kirjallisuuden bibliografiat, jotka ovat Vesan kokoamia. Uskoisin, että kirja tarjoaa kaiken tiedon, mitä Tolkienin peruslukija tarvitsee ymmärtääkseen Keski-Maata ja sen luojaa - en uskalla sanoa, että kirja tyydyttäisi vaativintakin lukijaa, koska Tolkien on juuri sellainen aihe, josta jotkut tietävät hyvin paljon ja ovat hyvin valmiita kertomaan sen.

Joku kysyi, jaksanko vielä lukea Tolkienia tällaisen jälkeen. Totta kai jaksan! Oikein odotan, että saan taas lukea Sormusten herran keskeytyksettä tai palata Silmarillionin samaan aikaan kirkkaasti nähtyyn ja salaperäiseen maailmaan. Poikamme ehdotti Húrinin lasten tarinan jälkeen, että vaimoni ja minä alkaisimme kääntää The History of Middle-earth -sarjaa. Omat taitoni eivät sellaiseen missään nimessä riittäisi, mutta ainakin voin esittää kainon toiveen, että mainittu sarja joskus suomeksiksin ilmestyisi.