torstaina, tammikuuta 07, 2016

Miksi en luota poliisiin

Seuraava blogiteksti on ollut pitkään tuloillaan, ainakin pari vuotta. Tuolloin terapeutti, jolla lyhyesti kävin eräisiin perheasioihin liittyen, ehdotti, että kirjoittaisin siitä, koska tapahtuma vaikuttaa olleen traumaattinen. Traumaattisuuden huomasi myös ystäväni, jonka kanssa olin lounaalla nepalilaisessa ja poliisiauto parkkeerasi ravintolan eteen ja kaksi poliisia tuli sisälle hakemaan take away -annoksia. Ääneni kohosi ja tunsin sydämeni hakkaavan.

Hiukan saman koin, kun kävin viikko sitten hakemassa Turun poliisilaitokselta pojan hukkaaman kännykän, jonka joku ystävällinen sielu oli käynyt viemässä löytötavaratoimistoon. (Kiitos siitä, jos satut tätä lukemaan.) Onneksi löytötavaratoimiston virkailija oli enemmänkin ystävällinen nörtti kuin mikään varsinainen poliisi. 

En ole kuitenkaan koskaan löytänyt riittävästi tilaa ja motivaatiota aiheesta kirjoittamiseen - ennen kuin nyt, kun poliisi ja sen edustamat näkemykset ovat nousseet vahvasti julkisuuteen äärioikeistolaisten katupartioiden kohdalla, puhumattakaan poliisin selvistä provokaatioista esimerkiksi itsenäisyyspäivän aikana. Monet ovat kysyneet, voiko Suomessa poliisiin luottaa. Itse en pysty henkilökohtaisesti suhtautumaan poliisiin mitenkään myönteisesti, ja toivon että seuraava kertomus selventää asiaa hiukan. Varmasti se selventää myös sitä, miksi äärioikeistolaisten katupartiot saavat minut pelkäämään. Tapahtuneesta kirjoittaminen voi olla emotionaalisesti rankkaakin, huomaan että nyt jo sydämeni hakkaa kiihtyneemmin. 

En ole enää varma, minä vuonna tämä tapahtui, mutta se oli kuitenkin 80-luvun alkua, ehkä 1982 tai 1983, eli olin kymmenen tai yksitoista. Asuimme tuolloin Pormestarinluoto-nimisessä porilaisessa lähiössä, joka tuolloin(kin) oli tunnettu hiukan levottomasta meiningistä. Monet naapuruston lapset tulivat huonoista perheistä, osa sekaantui myöhemmin jonkinlaisiin rikoksiin, vuosia myöhemmin kuulin yhden rinnakkaisluokalla olleen kuolleen huumeisiin - hänellä oli koulussa joskus mukana stilettiveitsi, jota hän esitteli muille ylpeänä, hiukan pelottavasti sitä viuhutellen. Yläpuolellamme oli pari kaupungin vuokra-asuntoa, joissa asui epätoivoista porukkaa. Aivan yläpuolellamme asunut nainen teki itsemurhan hyppäämällä alas kuudennesta kerroksesta. En sinänsä siis ihmettele, että poliisit kyttäsivät tuona kesäisenä päivänä, kuka oli soittanut pormestarinluotolaisesta puhelinkioskista pilasoiton ja tilannut paloautot ja ambulanssit johonkin minulle tietymättömään osoitteeseen. 

Olin ystäväni Hannun kanssa tuona päivänä ulkona puuhailemassa jotain päämäärätöntä. Olimme menossa meille, kun talon eteen yhtäkkiä kurvasi ja jarrut kirskuen pysähtyi Lada, jossa istui kaksi miestä. Muistaakseni toinen rupesi nousemaan autosta aggressiivisen näköisenä. En tajunnut ollenkaan, mitä tapahtui, mutta Hannu, joka oli viskellyt kiviä summamutikassa kädestään, huusi minulle nopeasti: "Juostaan!" Juoksimme sisälle rappukäytävään, Hannu lähti harppomaan portaita ylös, minä jäin jostain syystä odottamaan hissiä. Toinen miehistä tuli sisälle ja tuli sanomaan minulle, että jos minulla on avain, minun pitäisi avata ovi kellarikäytävään. "Vai hetkinen, olitko sinä äsken tuossa pihalla?" Sanoin, että olin, jolloin mies tarttui minuun ja mitään selittämättä vei autoon. 

Tässä kohtaa minulla on joitain muistikatkoksia. En muista mitään matkasta Porin poliisiasemalle, enkä ainakaan muista, että poliisit olisivat sanoneet minulle mitään, en edes sitä, sanoivatko he olevansa poliiseja. Poliisiasemalle päästyämme muisti palailee, mutta minulla ei ole selvää kuvaa tapahtumien järjestyksestä. Joka tapauksessa olin pitkään yksin poliisiasemalla, jossa minulle väitettiin, että olin soittanut puhelinkioskista pilasoiton hätänumeroon ja väittänyt, että Pormestarinluodossa on tulipalo. Mitään sellaista en ollut koskaan tehnyt enkä ymmärtänyt, miksi minun väitettiin niin tehneen. Olin kuitenkin niin peloissani, että lopulta, kun asiaa minulle tarpeeksi jankutettiin, "tunnustin" ja myönsin soittaneeni pilasoiton. Ilmeisesti olin kuitenkin niin peloissani, etten muistanut, mitä olin kulloinkin aina sanonut ja tarinani siitä, mitä olin mukamas tehnyt, muuttui koko ajan. Muistan yhden poliiseista sanoneen, että näin toimii todellinen häikäilemätön pikkurikollinen, muuttaa jatkuvasti tarinaansa niin ettei kukaan saa selvää siitä mitä todella on tapahtunut. Jossain vaiheessa minut retuutettiin poliisiaseman käytävälle ja yksi poliiseista näytti minulle selliä ja sanoi, että tuollaiseen pannaan valehtelijat. Voitte vain kuvitella, miltä se 10- tai 11-vuotiaasta lapsesta tuntui - ja miltä siitä tuntuu kirjoittaa nyt. 

En tiedä, missä vaiheessa tämä tapahtui, mutta muistan istuneeni jonkin käytävän päässä poliisiasemalla ja katselleeni toisesta tai kolmannesta kerroksesta ulos ja miettineeni, miten pääsisin hyppäämään ikkunasta ja juoksemaan pakoon. En pysty vieläkään kulkemaan Porin poliisiaseman ohi miettimättä näitä tapahtumia. Vuosia myöhemmin isäni näytti minulle Porin torilla yhden poliiseista, joka minua oli ilman syytä pitänyt kuulusteltavana (tai pikemminkin kidutettavana), hän oli ilmeisesti yksi Porin tunnetuimmista ja arvostetuimmista poliiseista, jota monet tervehtivät. Hän on vahvasti värittänyt kuvaani kaikista poliiseista.

Jossain vaiheessa tieto siitä, että minut oli viety poliisiasemalle, tavoitti vanhempani. Isäni ja äitini olivat eronneet ja asuin äidin kanssa, joten tämä tuli ensiksi paikalle, isäni oli varmaankin töissä, joista ei päässyt irtautumaan. (Hän saattoi tulla myöhemmin paikalle, en oikein muista.) Hannu oli ilmeisesti tilanteen rauhoituttua mennyt kotiin ja kertonut, mitä oli tapahtunut, ja hänkin tuli paikalle isänsä kanssa. Muistan Hannun isän, vakaan hiljaisen miehen, sanoneen poliiseille, että hän tuntee nämä pojat, he ovat kunnon poikia. Tähän yksi poliiseista ärjähti: "Turpa kiinni!" 

Lopulta poliisit alkoivat uskoa, ettemme Hannun kanssa olleet soittaneet minkäänlaista pilasoittoa. En tiedä, mikä heidän päänsä käännytti, ehkä äitini ja Hannun isän sinnikäs vakuuttelu siitä, että olemme kunnon poikia. En myöskään tiedä, kuinka kauan olin poliisiasemalla, mutta mielikuvissani homma kesti useita tunteja. Lopulta joku poliiseista lähti viemään minua ja äitiäni kotiin. Kun äiti sanoi autossa, että hänen entinen miehensä on sanomalehden toimittaja, poliisi selvästi säikähti ja alkoi puolustellaa. Tarkkaa sanamuotoa en mitenkään voi muistaa. Paremmin muistan sen, miltä maistui äidin tekemä jauhelihakastike, jota hän oli ollut tekemässä, kun kaikki tämä tapahtui. Siinä oli lievästi palanut maku, mutta olin niin nälkäinen, että ruoka kelpasi silti. Muistan maun edelleen suussani, ja useasti samalla tavalla vain vähän palanut ruoka tuo mieleeni nuo kiduttavat tunnin porilaisten poliisien seurassa. 

En tiedä, mitä kautta tieto oli kulkeutunut Pormestarinluotoon, mutta isoveljeni kertoi, että hän oli ystävänsä Jarin kanssa selvittänyt asiaa kyselemällä silminnäkijähavaintoja. He väittivät tietävänsä, kuka pilasoiton oli tehnyt. Uskoin selityksen ja uskon sen edelleen, kyseessä olivat Pormestarinluodon pahimmat rikollisenalut. Mutta tuskinpa sillä mitään väliä enää on, eikä kai ollut silloinkaan. Tuskin poliisi asiaan enää palasi.

Isäni kirjoitti aiheesta kihisevän kolumnin Satakunnan Työhön, mutta se tuskin aiheutti kummempia väreitä Porin poliisissa. Valtakadun Vanhoillinen eli Satakunnan Kansa ei aiheeseen armeija- ja poliisimyönteisenä olisi koskenut, vaikka nythän tuo olisi iso uutinen, joka leviäisi somessa hulluna. Ainakaan minulle asti ei koskaan kantautunut minkäänlaista anteeksipyyntöä. Oikeastaan odottelen sitä vieläkin. 

Kuten sanottu, koen poliisin läsnäolon edelleen hyvin vastenmielisenä. Sydämeni alkaa hakata kovempaa, vatsalihakset kuroutuvat yhteen, tekee mieli alkaa huutaa tai ainakin vastustaa poliiseja, vaikka ilman syytä. Mielikuvani poliisista on loppuikäni tämä: kyse on vastenmielisistä öykkäreistä, joista on jostain syystä hauskaa tai kiihdyttävää kiusata pientä lasta. 

Tiedän toki, että kyse on traumasta eikä suuri osa poliiseista ole tuollaisia. Vai hetkinen, mitenkäs tämä nyt meneekään? Aiempi poliisiylijohtaja Mikko Paatero ilmoitti, että hänen puolestaan katupartioita saa perustaa, poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen sanoi käytännössä samaa, Hämeen poliisi antoi julkilausuman, jonka mukaan katupartiot ovat poliisin silmä, julkkispoliisi kannusti MV-lehden Ilja Janitskinia jatkamaan linjallaan (johon kuuluu mm. valtiovarainministerin murhalla hekumointi)... Onko minulla jotain syytä olla jotain eri mieltä kuin olen? Tässä Erkki Perälän tuoreessa bloggauksessa näkyvät hyvin poliisin näkemykset, esimerkiksi se, että joistain naisista on jotenkin nastaa tulla kiusatuksi ja mahdollisesti raiskatuksikin.

Puhumattakaan näistä katupartioista... Näen ne mielessäni porukoina, joissa ovat mukana ihmiset, jotka olisivat halunneet poliisiin, mutta eivät käytöshäiriöiden tai muun syyn takia sinne päässeet. Se on minusta jotain todella lohdutonta ja pelottavaa. 

PS. Olen usein miettinyt, mitä tapahtui ystävälleni Hannulle, joka fiksummalla toiminnalla vältti joutumasta yksin ja ilman vanhempiaan poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. (Olen usein miettinyt, miksi en vain juossut portaita ylös hänen perässään - kaikelta tältä olisi vältytty.) Erkanimme jo yläasteella ja lukioon menin jo aivan eri porukassa (suurelta osin päästäkseni eroon Pormestarinluodon öykkäreistä ja luusereista, joiden kanssa olin viettänyt jo aivan liian kauan aikaa). Onneksi on Facebook. Hannulla näyttää olevan perhe ja ammatti. Hyvä niin! 

lauantaina, tammikuuta 02, 2016

Unohdettuja kirjailijoita 5: Ritva Kapari

Tein lukiolaisena ja yliopisto-opiskelijana (eli vuodet 1987-1997) Blinkity Blank -nimistä runolehteä, jossa oli omien runojeni lisäksi esittelyjä tuntemattomista runoilijoista. Suurin osa oli suomalaisia, ja näistä teksteistä kasvoi sittemmin Simo Kuusisen kanssa yhteistyössä Kulttuurivihkoihin tehty artikkelisarja Pieniä laulajia, josta taas tuli kirja Unohdetut kirjailijat (BTJ 2007). (Se taas sai jatko-osan jo samana vuonna, ja myöhemmin jonkinlainen jatko-osa oli myös Unohdettu Waltari, 2008.) 

Yksi Blinkity Blankissa esitellyistä runoilijoista oli Ritva Kapari, jota ei otettu mukaan Unohdetut kirjailijat -teokseen. Löysin vanhoja diskettejä läpikäydessäni BB:ssa ilmestyneen tekstin, joka on varsin lyhyt ja sisältää aika vähän varsinaista informaatiota. Kaparista ei vieläkään näytä löytyvän paljon mitään tietoa, mutta sen verran kuitenkin että hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun (ei siis palkintoa) vuonna 1963. Tekstin loppuun olen valinnut kaksi Kaparin runoa, yhden pidemmän ja yhden lyhyen. Jälkimmäisessä näkyy hauskaa ironiaa. 

Ritva Kaparin ainoaksi runokokoelmaksi on jäänyt Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan (Tajo 1963) eikä kirjailijamatrikkeli tiedä Kaparista edes synnyin-, saati mahdollista kuolinvuotta. Kapari on tuntematon runoilija par excellence.
Ensimmäiseksi on sanottava, että Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan on aivan liian pitkä kirja: sen 150 sivussa on puolet liikaa, sen 90 runossa on ainakin 40 ylimääräistä. Kuten Maila Pylkkönen arvostelussaan (Parnasso 4/1964) sanoo: runoista "joitakin ei jaksa olla pitämättä saivarteluna". Saivarteluksi Pylkkönen tuomitsee eritoten runon, jossa Kapari leikkii Saarikosken vuotta aiemmin ilmestyneen kokoelman Mitä tapahtuu todella? -nimellä: "ja on äärettömän yhdentekevää / mitä tapahtuu T O D E L L A" (21).
Heti tämän jälkeen on todettava, että Kaparin saivartelun taustalla on käsitys sanojen merkityksen vaihdettavuudesta ja häilyvyydestä: "sanat jotka eivät minulle mitään sano" (82). Sanojen turvattomuus on elämän turvattomuutta: "Aine on itsensä vanki / ja esineet turhia selityksiä." (26). Pylkkönen kirjoittaa: "(...) Ritva Kapari puhuu koko nuo 150 sivua omasta kuolemastaan (ja lukija voi siitä lukea omastakin kuolemastaan), kun elämä on niin lyhyt."
Kaparin runot liikkuvat lähellä solipsistisia tuntoja: "tiedän että maailma on olemassa / mutta minulle sitä ei ole ellei minua ole" (52). Filosofisen yksinäisyyden teema on tietysti maailmalle ja maailmalta kuolemisen teema, mutta koska Kaparilla näkyy myös sanojen haurauden teema, tulee Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan lähelle jälkimoderneja käsityksiä kielen luonteesta (millä ei tietysti ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko runot hyviä vai eivät), joiden mukaan kieli muokkaa todellisuutta. Voi myös aiheellisesti hakea Kaparista leimallisesti naiskirjoitukseksi (écriture feminine) mainittuja piirteitä.
Saivartelun ja paikoitellen suoranaisen pilailunkin (joka ei useinkaan ole kovin henkevää, saati riittävän repäisevää) alla Kapari onnistuu paikoitellen kirjoittamaan koskettavia runoja ja tapahtuu ihme, josta Maila Pylkkönen kirjoittaa (ja saa viimeisen sanan): "(...) kuin kaivettaisiin ilmaan tyhjää tilaa, johon sijoitetaan jotakin yliluonnollista, koska joko keskustelun aihe tai yksityiskohdat ovat lähes mahdottomia sanottavaksi, ja kuitenkin keskustelu jatkuu, (tuntikaupalla,) varmana, eksymättömänä, kauttaaltaan käsitettynä (...) ja käy edempänä kuin kumpikaan olisi luullut voivansa edetä."

Ritva Kapari: kappaleina

1.
ennenkuin ehdin pimeyden reunaan
maa palaa luokseni
ja vesi peittää minut,
ennenkuin ehdin pimeyttä nähdä läheltä

ja jos olisin sokea
en näkisi pimeyttä koskaan

2.
menen lähemmäs, surullinen eläin istuu sinisessä
                                               v e d e s s ä
jossa kaiken uhalla kirkkaina kappaleina luonto ui
sisäpaikallissijoissa, ui ja ui, ei puhu eikä käsitä
ettei loppuisi kesken niinkuin aina on kesken loppunut
ennen huutoa, ennen sinisen musiikin liikahdusta joka
ei ole paluu eikä vedenjakaja, surullinen eläin istuu

3.
vaikka pimeys olisi puro ja puhelisin yksin
kuin toisen ihmisen pimeys
minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,
vaikka valo kerrostuisi tiheäksi
                                                 läpinäkymättömäksi massaksi
eikä pimeyttä olisi edes sen verran että eteeni näkisin,
vaikka jumalainen sanansaattaja viipymistään viipyisi
suuren afroditen hermeettisessä buduaarissa
minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,
vaikka kaikki muut tulisivat täydellisiksi
minä jäisin epätäydelliseksi
                                             vain että koko maailma
epätäydelliseksi jäisi -

4.
kun maa varisee puista ja yö päättyy
tulevat ensimmäiset vedet näkyviin
paikoilla jotka olivat kyllin tunnettuja
ollakseen saavuttamattomia kulkijalle
kun maa varisee puista ja yö päättyy

tähdet ovat paikoillaan
tumma tuuli huuhtoo kuuta
oi niiden liike on niiden liikettä
ei liikettä mihinkään nähden

kun itse näkyvistä lähden
aivan huomaamatta ja kesällä 


Tuomas Anhavan aiheuttama runo

Mutta sokeus on täydellinen silmiä kysyessään
ja hiljaisuus


koska se kysyy kieltä


PS. Tässä aiempia unohdettuja kirjailijoita esitteleviä tekstejä blogissa:

Perttu Kupiainen

Erkki Kuosmanen
Ville Paakonmaa

(Pitäisi olla teksti otsikolla "Unohdetut kirjailijat 2", mutta en löydä sellaista enää enkä keksi, kenestä siinä olisi kyse. Tässä linkissä on aiheesta pidempi pohdiskeleva kirjoitus.)

lauantaina, joulukuuta 26, 2015

Joulu-Ilo-lehden kansikuvia

Mahdollisesti ulkomaista
alkuperää oleva kansi.




Kuten tiedetään, tein muutama vuosi sitten joulukirjan nimeltä Hauskaa joulua. Idea lähti liikkeelle vitsinä, mutta realisoitui lopulta ihan vakavasti otettavana teoksena, joka tosin epäonnistui viime metreillä, kun kirja meni osittain muiden kiireiden, osittain tietoteknisten ongelmien (liian vanha kone, liian täynnä oleva Dropbox) takia keskeneräisenä painoon. Eikä kai tämä esipuheenikaan mitään parasta tietokirjallisuutta ole, mutta onpa ainoita tekstejä, joihin olen asiasta törmännyt, vaikka kyse on laajasta kirjallisuudenlajista, jota on paljon luettu.

Kävin alkuvuodesta  jostain syystä (en enää oikein muista miksi) läpi Joulu-Ilo-nimisiä joululehtiä (kustantaja Isak Julin, Tampere, vuodet 1903-1918) ja napsin niiden hienoista kansikuvista kuvia kännykälläni. Nämä ovat varmasti olleet ainoita moniväripainatuksella painettuja lehtiä, joita monet ovat 1900-luvun alun Suomessa koskaan nähneet. En tiedä lehtien painosmääriä tai levikkiä, mutta ne eivät ole ole voineet olla vähäisiä - miten muuten näin upeiden lehtien julkaiseminen olisi voinut olla mahdollista?


Alex Federleyn kansi.

Alex Federleyn kansikuva.

Kannentekijä ei varma,
kun signeeraus rajautuu kuvasta ulos.

Walfrid Kauhasen (1881-1940) kansikuva.

Taiteilija J. Syrénin kansikuva. Tietääkö joku Syrénistä jotain?

Tuntemattoman taiteilijan itsenäisyyshenkinen kansikuva.

Olen ottanut kuvan myös muistaakseni viimeisen vuosikerran Joulu-Ilossa
olleesta kuvasarjasta, joka kuvaa Suomenlinnaa. Tekstissä ei sanota
piirtäjää, mutta tietävämmät tunnistanevat signeerauksesta,
joka näkyy ainakin vasemman alareunan kuvassa.

keskiviikkona, joulukuuta 23, 2015

Ahdistuksesta kohti valoa

Tuttu kirjailija tuli vastaan, kun kävin hakemassa joulunaluspizzat perheelle. Tervehdimme ja toivotimme hyvät joulut, sitten perääni huudettiin: "Juri! Hyvä blogikirjoitus, ihan samanlaisia tuntemuksia täälläkin, samaistun." Kiitin ja sanoin, että ymmärrän hyvin. Sitten tajusin yhden asian ja huusin perään: "Mutta sen kaiken ääneen sanominen teki hyvää, nyt on paljon parempi fiilis!"

Sillä tämä on ihan totta. Edellisen, varmasti aivan masentuneen blogitekstin kirjoittaminen vapautti minut - ainakin osittain - ahdistuksen kierteestä. Tuntuu, että sen jälkeen uskallan enemmän - niin banaalilta kuin se ehkä kuulostaakin, se näkyy muun muassa paljon reippaamassa Facebook-kirjoittelussa. Ehkä tästä tulee vielä jotain.

Sen ainakin voin sanoa, että vuosi 2016 on paljon parempi kuin loppuva vuosi 2015. Se on rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään.

Hyvää joulua ja vielä parempaa uutta vuotta kaikille!

torstaina, joulukuuta 17, 2015

Miksi nykymaailmassa on niin vaikea blogata?

Kuten muutamat muistavat, blogini oli vähän aikaa Imagen sivuilla. Poistin sen sieltä itse, koska lopulta oli liian vaikea keksiä sellaista blogattavaa, joka olisi (ainakin omasta mielestäni) sopinut Imagen sivuille. Oman kirjan puffaaminen tai vanhan kirja-arvostelun julkaisu ei olisi tuntunut järkevältä. Olen koko syksyn tehnyt myös kirjaa, joka on hyvin vähän seksikäs (ja juuri siksi tietysti arvokas) ja lukenut pelkästään vanhoja suomalaisia poika- ja kioskikirjoja, enkä ole voinut oikein blogata mistään kiinnostavasta uutuudesta, joka olisi Imagen lukijoita kiinnostanut. (Luin kuukausi sitten yhtä uutta suomentamatonta dekkaria, mutta sen lukeminen jäi, kun aloin kokea huonoa omatuntoa siitä, että laistan oman kirjani tekemisestä.)

Hetken aikaa Imagesta poistumisen jälkeen tuntuikin siltä, että ehtisin jotain blogata, kirjoittaa omista jutuistani ja olla välittämättä siitä, kiinnostavatko ne ketään. Mutta sitten alkoi tapahtua: SSS-hallituksen käsittämätön sekoilu ja urpoilu, köyhien, vähäosaisten, työttömien ja silpputyöläisten törkeä kyykyttäminen, turvapaikanhakijoihin kohdistunut virallinen ja epävirallinen rasismi ja syrjintä, natsien katupartiot, vastaanottokeskuksiin tehdyt iskut... On tuntunut todella epätodelliselta ja ahdistavalta asua maassa, jossa suurin piirtein kaikilla oli suurin piirtein hyvä olla monta vuotta. Kiitos Suomi 1972-2014!

Lopulta tapahtui kaksi asiaa: tuntui että olisi pitänyt kommentoida jokaista hallitukseen tai turvapaikanhakijoihin liittyvää asiaa, ja samalla tuntui, että ei olisi jaksanut kirjoittaa yhtään mistään. Jatkuvalla syötöllä tulevat typerät uutiset vain masensivat ja lamauttivat, pakenin tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaani enkä jaksanut nousta kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia. Piilotin jatkuvasti Facebook-päivityksiäni poliittista oikeistoa (tai ainakin jotain sekavaa, jolle ei ole kunnollista nimeä) edustavilta ystäviltäni. Se taas kävi ajan mittaan henkisesti raskaaksi, joukossa oli kuitenkin henkilökohtaisia ystäviänikin. Aloin tehdä yhdentekeviä päivityksiä ja muistelin menneitä vuosia, jolloin sivuillani käytiin hyviä ja railakkaita keskusteluja. Selittelin itselleni, että tarvitsen myös hengähdystaukoa, meillä on pieni vauva kotona ja elämä on muutenkin aika kiireistä, miksi tuhlaisin sitä johonkin niin mitättömään kuin riitelyyn Facebookissa? Muistissa olivat ne monet kerrat, kun jostain sanotusta olivat yöunet menneet.

Tämä kaikki taas johti siihen, että alkoi tuntua, että väistelen intellektuellin velvollisuuksiani. En tiedä, olenko niitä koskaan hoitanut kauhean hyvin, mutta ainakin olen yrittänyt. Nyt alkoi tuntua, etten yritä senkään vertaa.

Olin noin kuukausi sitten Turun Vasemmistoliiton harvoin ilmestyvän lehden Uuden Päivän haastattelussa, ja minulta kysyttiin, mitä vasemmistolaisuus minulle merkitsee. Sanoin, että se merkitsee sitä, että yhteiskunta ottaa vastuun heikoimpien hoitamisesta ja mahdollistaa tasa-arvon. Sanoin myös, että minua viehättää marxilaisuuteen liittyvä ajatus siitä, että ihminen voisi vapautua työn orjuudesta ja keskittyä itsensä kehittämiseen. Tämä voi olla aika radikaali ajatus näinä päivinä, jolloin tuntuu, että kaikkien pitäisi tehdä töitä riistopalkalla vain, jotta firmojen tulos paranisi ja jonkin teorian mukaan sitä rahaa valuu sitten kaikille. (Täydet pisteet Vasemmistoliitolle, että se ehdotti kuuden tunnin työpäivään siirtymistä. Vaikka tietäähän sen, mitä tällaisesta muissa puolueissa ajatellaan.)

Jälkeenpäin vain mietin, että minun olisi pitänyt sanoa, että vasemmistolaisuus merkitsee ennen kaikkea sitä, että ihminen ei ole historian orja, ei ole mitään ennalta määrättyä kohtaloa, jota ihminen olisi tuomittu toteuttamaan. Sitä eivät aseta historian ulkopuoliset voimat, kuten jokin henkiolento, eivätkä yhteiskunnassa valtaa käyttävät riistäjät. Historian suuntaa voi aina muuttaa, ja vaikka se toisinaan menee huonoon suuntaan – niin kuin nyt on käymässä, ennen näkemättömän huonoon ja epäinhimilliseen suuntaan –, suuntaus voi vielä käydä toiseen suuntaan. Kaiken voi aina korjata, vaikka siihen menisi aikaa ja ihmisvoimia.

Ajatus on mahtipontinen eikä minulla tällä hetkellä ole käytettävissäni aikaa ja voimia suunnan muuttamiseen, mutta ehkä yksikin blogikirjoitus tai Facebook-päivitys (Twitter-tilini on muuten poliittisempi kuin Facebook-seinäni, kröhöm) voi auttaa. Ainakin minun täytyy niin sanoa itselleni, että voin jatkaa kunnialla työtäni. Vain sen avulla voin voittaa tämän pimeyden, niin henkisen kuin fyysisen.

perjantaina, joulukuuta 04, 2015

Turun runoliike: muinainen juttu

Tässäpä muuten todellinen julkaisematon juttu! (Ja kyllä, olen koettanut keksiä blogilleni toista nimeä, kun tämän näkökulma elämääni ja tuotantooni on vuosien varrella muuttunut.) Tein nykyään Likellä työskentelevän Pete Leppäsen kanssa tällaisen reportaasin ja tarjosimme sitä Seuraan, jossa toimituspäällikkö hiukan nuorille pojille naureskellen hylkäsi sen. Taisi pahoitella pojitteluaan, kun huomautin, ettemme ole poikia. Ehkä juttu ei ole kovin hyvä (ainakin siirtymät teemasta toiseen ovat kömpelöitä), mutta kyllä sen nyt tässä yhteydessä ainakin kelpaa julkaista. Vuosi on siis ehkä 1998 tai 1999.

Turun runoliike tuo runouden kaikelle kansalle

Iso kalju mies makaa lattialla ilman paitaa ja karjuu: "Ihminen on epäonnistunut apina!" Viimeinen a-kirjain venyy veret seisauttavaksi huudoksi. Mies nousee pystyyn ja vetäisee sukkahousut päähänsä. Hän valittaa innostuneelle yleisölle, ettei kaupoista enää löydä yhden koon sukkahousuja: "Kaikki kaupat ovat kolmen koon kauppoja." Ja taas lähtee: "Sinä olet minulle elämä, minä olen sinulle" - pieni tauko - "kuolemaaaaaa!"
Suttuinen esikoistaiteilijan performanssi? Jumalan teatterin viivästynyt muunnelma? Punk-laulaja, joka esiintyy ilman bändiä? Ei, vaan turkulainen runoilija Tapani Kinnunen, jonka esiintymiset villitsevät kuin käyneistä hedelmistä alkoholisoitunut norsulauma.
Tapani Kinnunen ei ole yksin. Hänen vanavirrassaan seuraavat muiden muassa sellaiset runoilijat kuin Seppo Lahtinen, Jenni Haukio ja Mika Terho. Turkulainen runous on parina viime vuotena osoittautunut aktiiviseksi ja laajoja lukijapiirejä kiinnostavaksi ilmiöksi - puhutaan Turun runoliikkeestä.
Turkulaisten runoilijoiden runoillat järjestetään aina kapakoissa, joissa ne tavoittavat laajemman ja välittömämmän yleisön kuin korkeakulttuurisissa torneissa. Turkulaiset runoilijat kiertävät myös muualla Suomessa. Turkulaisin voimin tehty Tuli & Savu on tällä hetkellä tärkein valtakunnallinen runouslehti, Parnasson ja Nuoren Voiman muututtua lähinnä filosofisiksi ja kirjallisuustieteellisiksi julkaisuiksi. Turkulainen kustannusliike Sammakko on jo herättänyt huomiota julkaisemalla käännöksiä amerikkalaisen rentturunouden kruunaamattoman kuninkaan Charles Bukowskin tekstejä sekä beat-runouden mestarin Allen Ginsbergin kokoelman. Sammakko on myös julkaissut Tapani Kinnusta ja kahdeksan vuoden tauon pitäneen helsinkiläisen Teemu Hirvilammin kirjan Pyramidipipo. Turussa siis tapahtuu.

Esiintymiset kuin rock-konsertti

Tapani Kinnunen on kuitenkin liikkeen varsinainen kiintotähti. Kun hän nousee lavalle, häneen kohdistuvat kuvaajien objektiivit. Kinnusen esiintymiset ovat kuin parastakin rock-konserttia. Yleisö on innolla mukana, kun Kinnunen makaa lavalla ilman paitaa, sukkahousut päässä ja huutaa: "Elämä vituttaa!"
Mistä Kinnusen sukkahousu-idea on lähtöisin?
- Minulta tilattiin luento erääseen paikkaan ja aiheena oli porno ja väkivalta runoudessa. Keksin puoli tuntia ennen esiintymistä, että voisin värittää hieman tylsää matineaa esiintymällä sukkahousut päässä. Leikkasin suun kohdalle aukon, jotta voin puhua ja juoda viinaa.
- Eihän se ole välttämättä kovin eroottista, mutta jotenkin se tuntuu sopivan asiaan. Eihän sekään ole eroottista, että Arvi Lind lukee uutisia solmio kaulassa, mutta se kuuluu asiaan.
Seppo Lahtinen, mies kustannusliike Sammakon takana, on toinen Turun runoliikkeen johtohahmo.
- Me olemme esiintyneet Tapanin kanssa paljon ja kaikki runonlausuntaillat ovat olleet meidän järjestämiämme, olemme siis tehneet paljon silkkaa paskaduunia, Lahtinen sanoo, mutta toteaa, että Kinnusen sukkahousu-showt jäävät paremmin yleisön mieleen.
- Itse olen ehkä enemmän tavallista massaa, hän toteaa.
Lahtinen vähättelee itseään. Hän lausuu runojaan maanisesti tuijottaen ja hänen äänensä on vähintään yhtä kantava kuin Kinnusen. Lahtisen runoissa on kiihkeätä rytmiä ja niiden tunnelma on polttava.
Lahtisen yhteydessä on usein mainittu amerikkalainen beat-runous ja sellaiset runoilijat kuin Allen Ginsberg ja Gregory Corso. Lahtinen itse sanoo kirjoittavansa sellaista kamaa, joka hänestä tuntuu hyvältä.
- En ajattele sitä niin, että pitäisi tehdä jonkin tietyntyyppistä kamaa. Totta kai vaikutteet näkyvät aina, mutta en pyri jäljittelemään yksi yhteen ketään. Paras kirjoittaa omat jutut omalta pohjalta. Taide tarvitsee riskinottoa ja uskallusta, Lahtinen pohtii.

Runoilijat ja naisrunoilijat

Turun runoliikkeestä puhuttaessa viitataan usein myös 60-70-lukujen vaihteen Turun underground -ilmiöön, jota muiden muassa Tapani Kinnunen sanoo henkiseksi kodikseen.
- Ilman Turun undergroundia olisin tuskin elossa tai olisin ulkomailla, Kinnunen sanoo ja jatkaa pirullinen virne naamallaan:
- Ehkä loisin Liettuassa loistavaa uraa kapellimestarina piiskaamalla naisviulisteja takapuoleen sillä sauvalla.
Lahtinenkin myöntää undergroundin vaikutteet.
- Markku Into ja Jarkko Laine olivat suuria guruja.
Turun undergroundin johtohahmo Markku Into sanoo undergroundin juurien olleen Amerikan radikaali- ja taiteilijapiireissä, joiden tarkoituksena oli julkaista provokatiivisia tekstejä.
- Underground oli termi, ei sitä hommaa mitenkään maan alla tehty. Underground elää tänäkin päivänä esimerkiksi musiikissa. Kysymys on valtavirran sivussa olevasta kulttuurista. Se ei edellytä sitä, että pitää kiroilla ja rakastaa jotain outoa. Se on enemmänkin epäilevä, radikaali asenne juttuihin. Se on yksilöanarkiaa, Into kuvailee.
- Jarkko Laine oli aloittaessaan kova juttu suomalaisessa runoudessa. Hän toi hyvän tuulahduksen runouteen, joka siihen asti oli ollut Suomessa lähinnä akateemista.
Into itse julkaisee runoja harvakseltaan eikä hätkähdytä niillä enää niin paljon kuin aktiivisimpana underground-kautenaan. Hän on viime vuosina keskittynyt kääntämiseen ja romaanikin on tulossa.
- Turun nykyinen runoliike on minua nuorempien sukupolvien juttu, mutta olen kyllä hengessä mukana, Into sanoo.
Intoakin näkee joskus turkulaisissa runoilloissa. Underground-vuosina hän esiintyi Jarkko Laineen ja bändin kanssa.
- Henkilö, joka ei lue runokirjoja, saattaa keikalla huomatakin, että runous ja jopa moderni runous ovatkin mielenkiintoisia.

Runoilijat ja naisrunoilijat

Miten Turun runoliike sai alkunsa? Tapani Kinnunen muistelee, että vuoden 1994 kaupunkifestivaali Down by the Laituri oli alkupiste. Kinnusen esikoiskirja Nauru pimeästä huoneesta oli juuri ilmestynyt, ja Kinnunen oli mukana Down by the Laiturin yhteydessä järjestetyssä runoklubissa.
- Siellä oli muitakin juuri julkaisseita runoilijoita, jotka olivat kaikki toisilleen tuntemattomia. Tuli & Savu -lehden ensimmäinen numero oli juuri ilmestynyt ja sen ympärillä ruvettiin pitämään yhteyttä, Kinnunen muistelee.
- Seuraavana vuonna oli toinen Down by the Laiturin runoklubi. Siihen mennessä oli ilmestynyt jo lisää kirjoja. Saman vuoden kirjamessuillekin tuli jo enemmän kirjoja. Koko homma kasvoi niin kuin lumipallo, joka laitettiin rinteestä alas.
Alkuvuosien runoilijat olivat kaikki miehiä - Tommi Parkko, Markus Jääskeläinen, Ilkka Koponen, Kinnunen ja Lahtinen. Naisia on tullut toimintaan mukaan vasta aivan viime vuosina. Jenni Haukio voitti vuoden 1999 Runo-Kaarinan, Pauliina Haasjoki oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa ja Reetta Niemelä on hänkin voittanut Runo-Kaarinan ja Kirjailijaliiton esikoisteospalkinnon.
Onko Turun runous miehistä, Pauliina Haasjoki?
- Yleensäkin runous on miehistä touhua. Se on ollut sitä aina ja tulee ilmeisesti olemaankin. Jännä kyllä, runoutta pidetään runotyttöjen hommana ja runojen kirjoittamista pidetään feminiinisenä, mutta silti julkisuus keskittyy ainoastaan miesten runoihin ja miesrunoilijoihin. Ehkä se on hirveän mielenkiintoista ja erikoista, kun miehet kirjoittavat. Tosiasia on kuitenkin, että suurin osa käsikirjoituksista tulee naiskirjoittajilta, mutta suurin osa julkaistuista on miesten kirjoittamia.
Haasjoki ei sano pitävänsä naisrunoilija-termistä.
- Ei ole kivaa, että on erikseen runoilijoita ja naisrunoilijoita. Niin kauan kuin oletusarvo on miehinen, tilanne ei ole hyvä. Me olemme ne pakolliset naisrunoilijat herrojen yksilöiden joukossa.
- Jos maailma olisi täydellinen, voisi puhua itsestään vain runoilijana ja kirjoittaa runoja henkilönä, mutta maailma ei ole täydellinen.

Runon asema Suomessa

Turun runous ei ole ainoa merkki siitä, että runoja luetaan 90-luvun lopulla enemmän kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Mikä todella on runon asema Suomessa tällä hetkellä?
- Kiinnostus on kyllä selvästi kasvamassa, Reetta Niemelä sanoo ja jatkaa:
- Runon arvostus on varmaankin vastareaktio nousukaudelle ja koveneville arvoille. Kun kaikki keskittyy rahaan ja tuloksen tekemiseen, niin sille pitää olla joku vastavoima. Tässä tapauksessa se näyttää olevan runous.
- Joskus 70-luvulla ihmisillä oli poliittisia motiiveja kirjoittamiselle ja kun ne katosivat, kiinnostuskin hävisi. Nykyajan runous on enemmänkin minä-kuvausta. Yhteiskunnallisuus ei ole samalla tavalla näkyvää kuin parikymmentä vuotta sitten, Niemelä filosofoi.
Markku Into muistuttaa, että vaikka runokirjoja ei Suomessa vieläkään osteta paljoa, niitä silti luetaan.
- Pitää muistaa kirjastot. Laman aikana kirjastot joutuivat vähentämään kirjaostojaan ja ensimmäisenä lähtivät tietysti runokirjat. Tämä on vähentänyt menekkiä, mutta runoutta silti lainataan paljon enemmän kuin ostetaan. Sitä siis luetaan.
- Ikuisuusongelma on se, että runokirjat ovat niin ohuita, ettei niiden pitäisi maksaa enempää kuin kossupullo. Runokirjat ovat Suomessa liian kalliita, Into sanoo ja jatkaa, ettei esimerkiksi Saksassa myydä jotain runoilijaa suhteessa sen enempää kuin Suomessakaan.
- Kaupallisessa mielessä runouden asema on huono, mutta kun on näitä keikkoja ja runoutta viedään joka paikkaan, se parantaa asiaa.
- Ajanhenki on tällä hetkellä runouden ja yleensäkin taiteen vastainen. Runon asema on huono, mutta toisaalta se on myös hyvä, koska se on hyvin esillä eri medioissa, Into lopettaa.

keskiviikkona, marraskuuta 18, 2015

Muutama sana teoksestani: 50 kirjaa - 50 elokuvaa

Timo Nummisen hieno kansi,
aiheena Orson Wellesin Oikeusjuttu,
kuvassa siis Anthony Perkins ja Romy Schneider.
Lupasin sanoa jotain lokakuussa ilmestyneestä kirjastani 50 kirjaa - 50 elokuvaa, joka on kokonaan itse kirjoittamani, ei toimitettu teos. Kirjassa on lyhyesti sanoen kyse siitä, että vertailen erilaisia romaaneja tai novelleja (sekä kahta näytelmää) ja niistä tehtyjä elokuvia. Sekä kirjasta että elokuvasta on oma 2-5 sivun tekstinsä, sekä tietoa että analyysia. Kyse ei ole arvottavasta tekstistä siinä mielessä, että pyrkisin osoittamaan, että jompikumpi on väistämättä aina parempi, niin kuin usein sanotaan, kun puuskahdetaan, että kirja oli parempi kuin siitä tehty elokuva. Pikemminkin yritän osoittaa, että subjektiivisessa laadullisessa vertailussa ei ole mieltä, joskin on paljon esimerkkejä, joissa kirja on parempi kuin elokuva tai elokuva parempi kuin kirja. Ne eivät kuitenkaan riitä muodostamaan yleistä näkemystä asiasta.

Kirjassa on esseiden tai artikkelien lisäksi myös ylimääräisiä listoja: toisessa on 50 muuta kirjaa, joista on tehty elokuva, toisessa on 50 suomentamatonta kirjaa, joista on tehty Suomessa nähty tai muutoin tunnettu elokuva. Kirjasta on muuten jo yksi arvostelu tehty (en noteeraa Kirjavinkkien vaatimatonta tekstiä tässä nyt), Markku Soikkeli kirjoitti Agricola-verkkoon suhteellisen myönteisen jutun.

En kirjoita kirjasta tämän enempää nyt, mutta käytän hyväkseni pientä haastattelua, jonka annoin Pori Film Festivalin käyttöön. Uusi elokuvafestivaali järjestetään Porissa 25.-29.11. (eli ensi viikolla), ja siihen liittyen puhun kirjastani (tai oikeastaan sen aiheesta) Porin kaupunginkirjastossa perjantaina klo 17. Tervetuloa!

Haastattelun kysymykset teki Antti Setälä. Olen hiukan jatkanut omia alkuperäisiä vastauksiani.

Kysymys: Luennoit ensi viikolla Porin pääkirjastossa luennoit kirjallisuuden ja elokuvan suhteista. Näiden kahden vertailu on hyvin yleistä — tai ainakin sen pohtiminen, kumpi on parempi: kirja vai filmatisointi. Muistatko, milloin itse mietit tällaisia kysymyksiä ensimmäisen kerran? Vieläkö huomaat pohtivasi samaa asiaa?

Vastaus: Kirjahan syntyi tilaustyönä, idea oli kustantajan ja vain sanoin, että ilman muuta teen kirjan, vaikka sen tekeminen osoittautuikin sitten vaikeammaksi kuin alun perin olin ajatellut. Mutta olen kyllä aina ollut kiinnostunut kirjalliseen lähteiden filmatisoinneista ja esimerkiksi käsikirjoittajien työ on aina kiinnostanut, vaikka kirjassani ehkä siihen nähden aika vähän käsitellään käsikirjoittajia. Ajattelin kuitenkin jo etukäteen, että idea olisi tehdä kirja, joka osoittaisi, ettei laadullisessa tai subjektiivisessa vertailussa kirjan ja elokuvan välillä ole mieltä. Ensinnäkin kyse on kahdesta erilaisesta taidelajista. Toiseksi kyse on usein hyvin subjektiivisista asioista, elokuvan katsoja saattaa vaikkapa valittaa, että päähenkilö oli vääränlainen eikä vastannut ollenkaan kirjan synnyttämiä mielikuvia - mutta jollakulla muulla saattaa olla päähenkilöstä aivan erilaiset mielikuvat!

Sikäli pohdin samoja asioita edelleen, että olen sopinut kustantajan kanssa, että tekisin vielä kirjat suomalaisista romaanifilmatisoinneista sekä sarjakuvafilmatisoinneista. Niissä kuitenkin menee vielä tovi, varsinkin kun olen lupautunut tekemään pari muuta kirjaa niitä ennen.

K: Olet juuri julkaissut teoksen ”50 kirjaa — 50 elokuvaa”. Millä perusteilla olet valinnut sen sisällön? Voisitko mainita muutaman esimerkin?

Orson Welles Pahan kosketuksessa
V: Valinta oli monivaiheinen. Ensiksi valitsin kirja/elokuva-pareja, jotka tunsin entuudestaan tai josta minulla oli jopa tekstiä - tällaisia on kirjassa parikymmentä. Toiseksi valitsin tunnettuja esimerkkejä (esim. Tuulen viemää) sekä vähemmän tunnettuja (esim. Orson Wellesin Pahan kosketus, jonka taustalla oleva kioskidekkari on suomennettu 50-luvulla nimellä Teoriat särkyvät, tai Peter Brookin Kärpästen herra, jota ei ole koskaan kunnolla Suomessa esitetty). Kolmanneksi piti lopulta uudestaan valita joitain tuttuja tapauksia, koska uhkasi tulla kiire käsikirjoituksen kanssa... Yleisenä valintakriteerinä oli se, että kirjat on ainakin kertaalleen julkaistu suomeksi.

En ole tällä hetkellä tyytyväinen kaikkiin valintoihin, mukana on kaksi näytelmää (Shakespearen Macbeth ja Tsehovin Isättömyys), joista on sinänsä hyvät tekstit, mutta näytelmäfilmatisointi on kuitenkin eri asia kuin romaanifilmatisointi, mitä en miettinyt alun perin riittävän tarkasti. Lisäksi ainakin David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin ja siitä tehdyn elokuvan olisi aika vaatimattomina voinut jättää pois tai ainakin olla kriittisempi teoksia kohtaan. Toisaalta ne toimivat esimerkkinä siitä, miten varsinkin viihdekirjallisuus toimii niin, että kirjat voidaan filmata melko jäännöksettömästi, ne ikään kuin kirjoitetaan suoraan elokuvakäsikirjoitusmaisiksi.

K: Porissa on kuvattu suhteellisen paljon elokuvia, ja myös sinä olet ohjannut siellä asuessasi ainakin yhden teoksen. Millaiseksi kuvailisit Poria elokuvakaupunkina? Onko sinulla mielessä jotain tiettyä teosta sen historiasta, jota haluaisit suositella?

V: Itse asiassa teimme ystäväni Petteri Evilammen kanssa useita elokuvia: länkkäriparodia Ponantsan, sisällissota-aiheisen Julmuuden ehdoilla ja dystooppisen Kohtauksia eräästä kuolemasta. Näistä kaksi jälkimmäistä olivat aivan vakavissaan tehtyjä, Julmuuden ehdoilla jopa ympäri maakuntaa kuvattu epookkielokuva. (Se löytyy nykyään YouTubesta.) Kohtauksia eräästä kuolemasta -elokuvalla osallistuimme Porin kaupungin kulttuuritoimiston järjestämään videoelokuvakilpailuun, mutta jouduimme lyhentämään sitä määrämittaan, saimme silti kunniamaininnan, vaikka olimme mielestämme joutuneet silpomaan työmme! Tämä lyhennetty versio on muuten ainakin ollut lainattavissa Porin kaupunginkirjastosta, mutta en tiedä, onko enää. Tämä oli siis kokoomakasetti, johon oli laitettu kaikki videoelokuvakilpailussa pärjänneet elokuvat - olisihan sellainen mahtava nähdä nyt, vaikkapa osana festivaalia.

Tuolloin 80-luvun lopulla Porissa oli paljon tyyppejä, jotka puuhailivat kaikenlaista, mikä näkyi myös videopajan toiminnassa, siellä oli koko ajan jotain menossa, samoin Annankatu 6:ssa, vaikka sen piiriin en koskaan kunnolla päässyt sisälle. Hyvä esimerkki on tietysti The Killing of Pori, mutta sen tekijöillä oli vähän traaginen kohtalo. Elokuvien lisäksi oli paljon bändejä, ja esimerkiksi Circlen esiasteita, vaikkapa Kolmannen konstaapelin, muistan hyvin. Varmasti tällainen esteetön puuhastelu näkyy kaupungissa edelleen, mutta kun on 25 vuotta siitä, kun olen muuttanut kaupungista pois, niin en tiedä kaikkea, mitä siellä tapahtuu. Rauni Reposaarelaista odotan mielenkiinnolla. Sellaista toivoisin, että joku kuvaisi Kari Levolan käsikirjoituksen Visa Mäkisen Yön saalistajiin uudestaan ja jättäisi siitä Mäkisen rönsyilyt ja kansainvälistä tavoittelevan meiningin pois, lähestyisi sitä ruohonjuuritason pienimuotoisena eksploitaationa.

tiistaina, marraskuuta 17, 2015

Hyvästit kauttualaiselle ystävälläni

Kun olen tehnyt jonkin verran omakustanteita ja julkaissut omia lehtiä, niin väkisinkin suhde joihinkin lukijoihin tulee läheiseksi, aivan eri tavalla kuin jos kaikki kirjani julkaisisi jokin kaupallinen kustantaja, joka vain lähettää kirjat kauppoihin ja kirjastoihin.

Tein aikoinani Pulp-nimistä lehteä, jonka artikkeleissa ja arvosteluissa käsiteltiin kioski- tai lukemistokirjallisuutta eli pulp fictionia. Lehti ilmestyi muistaakseni vuodesta 2002 eteenpäin, Länkkäriseuran Ruudinsavun jalanjäljissä. Lehdestä ei koskaan tullut minkäänlaista hittiä, mutta en sellaista odottanutkaan. Lehti lakkasi neljä vuotta sitten, oltuaan vuoden tai puolitoista nettilehtenä. (Sivut ovat edelleen olemassa.)

Yksi lehden tilaajista oli kauttualainen vasemmistolainen, joka harrasti dekkareita ja suosi erityisesti amerikkalaista kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta, joka on itsellenikin ehkä kaikkein rakkain kirjallisuudenlaji. Erkki tapasi soitella ja jutella pitkään suosikkikirjailijoistaan - hänellä oli klassinen maku, toisin sanoen hän piti Hammettista ja Chandlerista sekä Ross Macdonaldista. (Jälkimmäisestä puhuminen alkaa olla niin harvinaista, että voisi tarjota drinkin aina jokaiselle, joka kehuu Macdonaldia.) Muistan hänen kutsuneen eräässä puhelussaan brittiläisiä Peter Cheyneytä ja James Hadley Chasea sekä Mickey Spillanea alan "vilttiketjuksi".

Erkki keräsi myös kotimaista dekkaria ja oli muutenkin kiinnostunut kaikenlaisesta kirjallisuudesta. Hän tapasi tilata myös kaikki Turbatorin m-sarjan uutuudet, soitti kustantaja Kumpulaiselle ja lateli tilauksensa. Nettiä Erkki ei käyttänyt, kaikki hoidettiin manuaalisesti. Erkki otti ilolla vastaan myös toimittamani Arktisen Banaanin dekkarisarjan, vaikka kyselikin innokkaasti, miksei siinä julkaistu tunnettuja, jo maineensa vakiinnuttaneita kirjailijoita, sellaisia kuin Lawrence Block, Donald Westlake tai Ed McBain. Hän osti Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä Banaanin tiskiltä Duane Swierczynskin Vaaleaverikön ja Ken Bruenin London Boulevardin, joista signeerasin hänelle suomentamani Vaaleaverikön.

Sitten Erkki katosi. Hän ei käynyt vuoteen tai pariin Vammalassa vanhan kirjallisuuden päivillä eikä hän soitellut. Pulp ei enää ilmestynyt, joten en hänelle lähetellyt postiakaan. Sitten viime kesänä Erkki taas ilmestyi isäni ja minun kojulle. Minulla oli mukana kirjoja, jotka Erkkiä kiinnostivat, kuten Ntamon julkaisema käännösdekkariantologia Kaikki valehtelevat sekä Putki Kustannuksen hassuja pikkukirjoja, kuten 12 tunnissa kirjoittamani dekkari Älä soita sinivuokoille, Joe Novak.  Erkki olikin niitä harvoja ihmisiä, jotka Novak-tarinoitani lukivat ja kehuivat, mistä suuri kiitos. Putki Kustannuksen kirjat pääsivät minulta kuitenkin loppumaan, joten sovimme, että lähetän niitä myöhemmin laskun kera. (Kirjojahan ei saa kirjakaupasta eikä varsinkaan Kauttualla - tai siis Eurassa, johon Kauttua kuuluu. En itse asiassa tiedä, onko Eurassakaan kirjakauppaa.) Erkki oli hyvässä vedossa: hän kävi läpi valtavan pinon erilaisia vanhoja lehtiä, Apuja, Seuroja ja muita, joita meillä oli myynnissä, ja osti niistä kaikki, joissa oli vähänkin kiinnostavia rikosnovelleja.

Mitä tuli lupaamiini kirjoihin, asia viivästyi, unohtelin aina uudestaan ja uudestaan. (Kun Putken kirjat ovat print on demand -kirjoja, minun piti tilata ne nettikaupasta eikä itselläni ole luottokorttia, joten jouduin vaivaamaan vaimoa, mikä on joskus vähän kiusallista.) Sitten Erkki soitti syyskuun lopussa ja kysyi, olenko unohtanut asian. Lupasin palata siihen mitä pikimmin. Kun kirjat piti tilata Lulusta, niin siinähän tietysti kesti. Paketti lähti Kauttualle pari viikkoa sitten.

Kun tulin maanantai-iltana kotiin elokuvista, minua odotti sähköposti. Erkin poika kirjoitti, että hänen isänsä oli kuollut pitkällisen sairauden uuvuttamana lokakuun lopussa. Poika kysyi, voiko hän lähettää kirjat takaisin, ne olivat vielä painopalvelu Lulun muoveissa.

Tulin todella surulliseksi, ennen kaikkea sen takia, että menetin uskollisen lukijan ja tukijan. Mutta ehkä enemmän surettaa oma toimintani: Erkki ei koskaan saanut kirjoja, jotka oli pyytänyt saada jo kesällä ja joiden perään hän soitti vajaa kuukausi ennen kuolemaansa. Kirjat eivät ole mitään korkealuokkaista kaunokirjallisuutta, mutta jostain syystä mielessäni pyörii, että Erkki olisi voinut kuolla onnellisempana, jos olisi vielä ne saanut nähdä ja lukea. En voi kyllin soimata itseäni saamattomuudestani. Toivottavasti Erkki jaksoi lukea loppuun asti, vaikka sitten Peter Cheyneytä.

keskiviikkona, marraskuuta 11, 2015

Uusia kirjoja: Kuutamohulluus ja Animaatioelokuvan lyhyt historia

Kuutamohulluuden kannen teki
mainio J.T. Lindroos
vanhan Armiro-mainoksen pohjalta.
Olen koettanut miettiä pääni puhki, mistä kirjoittaisin sellaisen blogitekstin että mainittaisiin. Elämä tällä hetkellä ei tunnu juuri tukevan ylimääräistä kirjoittelua: työpäivät menevät tiiviissä työnteossa, niin kuin toki kuuluukin, ja muu aika meneekin sitten perheen parissa. Vaimoni ei ole enää äitiyslomalla (itse olen periaatteessa isäkuukaudella, mutta ei sitä aina huomaa), mutta emme ole vielä laittaneet perheen pienintä päivähoitoon - koetamme itse asiassa sinnitellä vielä ensi keväänkin näin. Minulla on viikossa kaksi työpäivää, vaimolla kaksi, lisäksi perjantai on joko erikseen soviteltava työpäivä jommallekummalle tai sitten silloin vietetään perheen yhteistä aikaa. Iltaisinkin tietysti täytyy jotain tehdä, mutta olen myös huomannut, että mitä pidempään roikun koneella, vaikka jotain asiallista tehdenkin, sitä huonommin nukun - ja olen nyt 43-vuotiaana huomannut, että todella tarvitsen sitä unta, edes seitsemän tuntia yössä, mieluummin enemmän. Välillä olen suorastaan kärsinyt unettomuudesta.

Ei minun pitänyt tästä kirjoittaa, ja tiedän mainiosti, että vähälle jäänyttä bloggausta ei pelasteta selittelemällä, miksi ei ole blogannut. Minulla on kyllä joitain ideoita pidemmiksi ja perustellummiksi kirjoituksiksi, mutta en ole vain löytänyt aikaa niihin. Jotain priorisointia voisi toki tehdä, mutta sitten taas tulee mieleen ajatus: what's the use? Eihän näitä niin moni lue eikä blogiteksteillä taatusti ole merkitystä teosteni myynnin kannalta. Tai mistä sitäkään tietää? Olisi kiva, kun joku tulisi sanomaan jossain tilaisuudessa: luin kirjasi, koska kirjoitit niin hyvin blogissasi.

Ei minun pitänyt tästäkään kirjoittaa. Minun piti mainita, että olen - jälleen kerran - tehnyt uusia kirjoja. Kaikki eivät ole vielä kunnolla saatavilla, mutta ovatpa kuitenkin edenneet tuotannossa. Ntamolle tein pienen suomalaisten pulp-tarinoiden camp-henkisen kokoelman Kuutamohulluus, jossa on 13 outoa novellia eri kirjoittajilta. Suurin osa esiintyy salanimillä eikä heidän oikeaa henkilöllisyyttään tiedetä. Osasta toki tiedetään, ja näihin novelleihin on oikeat julkaisuluvat, mistä kiitos perikunnille. Kirjaa saa helpoiten ja halvimmalla Ntamon omasta nettikaupasta täältä. Kirjan sisällysluettelo on bibliografiablogissani (jota olen muutenkin sattumoisin päivittänyt, kun olen vanhoja levykkeitä läpikäydessäni törmännyt kamaan, jota ei voi laittaa minnekään muualle).

Tein Ntamolle toisenkin kirjan, mutta siitä myöhemmin. (Itse asiassa tein kolmannenkin, mutta sen julkaisu ei ole vielä varmaa, koska se vaatisi aikamoisen julkaisuluparuljanssin.)

Jenni Jokiniemen kansi animaatiohistoriaan.
Kuten monet tietävät, olen ollut mukana perustamassa uutta tietokirjakustantamoa Tarketta, joka toimii osuuskuntapohjaisesti Turussa. Olen Tarkkeen toimitusneuvoston puheenjohtaja, mikä ei toivottavasti vaikuta nepotismilta, kun Tarkkeen ensimmäinen kirja on oma Animatioelokuvan lyhyt historiani. Kirjoitin kirjan teosta aiemmin täällä, mutta kerrattakoon vielä, että sain kirjaan apurahan, mutta niin sai myös Jari Lehtinen, ja vieläpä samalta taholta. Kun sitten pääsin oman animaatiohankkeeni pariin, sain kuulla, että Jari oli jo oman käsikirjoituksensa käytännössä tehnyt ja sillä oli jo kustantajakin. No, kirjoitin jonkinlaisen käsikirjoituksen idealla, että se olisi tarkoitettu nuorille lukijoille (vähän kuin aiemmin ilmestynyt kirjani Elokuvan lyhyt historia, joka tietääkseni mainitaan ainakin koulukirjoissa lisälukemisena), mutta siitä kesti vielä noin kaksi vuotta ennen kuin mitään tapahtui, lähestymäni kustantamot eivät kirjasta innostuneet. Siinä välissä piti perustaa Tarke, ja siinäkin kesti. Ja sitten prosessi vielä kesti - ehkä onneksi, koska kirjalle löytyi erinomainen kustannustoimittaja, joka viilasi tekstiäni huolellisesti. Samoin Jenni Jokiniemen tekemä kansi on vallan hieno! Nyt vain toivotaan, että amatöörien pyörittämä kustantamo onnistuu myymään kirjaa edes painokulujen verran. Tässä vaiheessa tuntuu jo siltä, etten osaa odottaa saavani jotain rahallista korvausta kirjasta. Animaatioelokuvan lyhyt historia meni eilen painoon, en osaa sanoa, koska se tulee myyntiin, toivottavasti vielä ennen joulua kuitenkin.

Tarkkeen toinen kirja on muuten Tapani Baggen hauska artikkelikokoelma Vaaran viehätys, johon Tapani on koonnut kirjoituksia omalta uraltaan sekä tekstejä muista dekkaristeista niin ulkomailta kuin Suomestakin.

Olikohan vielä jokin muu kirja...? Niin aivan, en ole tainnut blogissa mainita, että Avaimelle tekemäni 50 kirjaa - 50 elokuvaa ilmestyi Turun kirjamessujen aikaan. Ehkä kirjoitan siitä tarkemmin myöhemmin, nyt alkaa jo lähestyä se aika päivästä, jolloin koneet pitää laittaa kiinni.

PS. Minulla saattaa olla yksi mahdollisesti kauaskantoinen idea muhimassa, mutta siitä sitten myöhemmin, jos se toteutuu.

tiistaina, lokakuuta 20, 2015

L. Onervan satukirja Uponnut maailma

 
Kokosin muutamia vuosia sitten pienen kirjan nimeltä Vuoripeikot (Savukeidas). Kirja oli tilaustyö, mutta omasta aiheesta: olin pohdiskellut, voisiko koota kirjan, jossa on satuja sellaisilta kirjailijoilta, joilta ei satuja tai muuta lastenkirjallisuutta tunneta, ja Savukeitaan Ville Hytönen innostui sen verran aiheesta, että tilasi kirjan.

Vuoripeikoissa on Aleksis Kiveä (nimitarina), Heikki Turusta, Jarno Pennasta ja muutamia muita. Siinä on myös L. Onervan kiehtova ja julmakin tarina "Janina ja Nanina eli punainen ja sininen prinsessa", joka sisältyy Onervan ainoaan satukirjaan Uponnut maailma (Otava 1925). Sitä ei ole koskaan julkaistu uudestaan, vaikka ehdottomasti pitäisi: sen lisäksi, että se on tunnetun ja edelleen kiehtovan kirjailijansa ainoa lastenkirja, se ei aikoinaan saanut arvoistaan ulkoasua, toisin sanoen jonkun pätevän kuvittajan pitäisi se kuvittaa. Kirja todistaa myös, että 1920-luku oli suomalaisen fantasian huippukausia (olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta, hiukan sekava ja ehkä pintapuolinenkin artikkeli löytyy kirjastani Sotaa, sutinaa, seikkailuja).

Törmäsin äskettäin vanhaa konetta selaillessani kirjasta tekemiini muistiinpanoihin. Ne ovat vähän fragmentaarisia, mutta laitan ne kuitenkin tähän epätäydellisinäkin, koska muuta kirjallista materiaalia Uponneesta maailmasta ei netissä taida juuri olla. Esimerkiksi tässä tekstissään Onervasta elämäkertaromaanin kirjoittanut Hannu Mäkelä ei kirjaa mainitse sanallakaan.

- Janina ja Nanina eli punainen ja sininen prinsessa: identiteettitematiikkaa sisältävä perinteinen satu, jossa kauhuaineksia
- Purppuratoukat ja kultaperhoset: satiiri vallanhimosta ja vallasta, ympäristönä eksoottiset eläimet
- Eläinten tuomioistuin: satiiri, jossa ihminen eläinten tuomiolla
- Kirottu kirkkoherra: kertomus epäuskoisesta papista
- Taikayrtit eli kolme joululahjaa: idealistinen joulukertomus
- Patmes pahantekijä: Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemiin sijoittuva moraliteetti, jonkin verran eksotiikkaa
- Miekka, raha ja rukousnauha: allegoria ahneudesta yms.
- Uponnut maailma: taas Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemia; Ammurabi kertoo tuhoutuneen maailman tarinan, paljastuu lopussa Atlantikseksi; moraliteetti, mutta myös eksotiikkaa ja fantasiaa, Ammurabi esittää ensiksi että uponnut maailma olisi toisella planeetalla
- Suitsuttajat: viisi sivua elämän kuvakirjasta: viisi lyhyttä proosarunon tapaista moraliteettia tai julistusta, erikoisin on Pääkallonpyytäjät, jossa eksotiikan sävyistä kauhua

tiistaina, syyskuuta 08, 2015

Uusimman kirjani tarina: Idän ihmeet

Sain alkukesästä erikoisen tarjouksen. Olin tulossa elokuvista ja kaverin kanssa parilla Alvarissa, kun tsekkasin baaritiskillä Facebookin. Tuttu tietokirjakustantamon toimitusjohtaja, jonka kanssa olin tehnyt yhteistyötä aiemmin toisessa kustantamossa, oli laittanut viestin:

Kysyn näin pyytämättä ja yllättäen, mahtaisiko sinulta löytyä varastosta tekstiä (tai tekstejä) joista voisi syntyä 60 000 - 80 000 merkin mittainen pieni opus aiheesta "Venäläisen animaation historia"? Syksyn kustannusohjelmassa olisi tuollaisen opuksen mittainen kolo. (...) kässärin pitäisi olla minulla kesäkuun loppuun mennessä.

En siinä baarissa ruvennut vastaamaan enkä edes kertonut kaverilleni mitään, mutta olin vähän hämmentynyt. Ehtisinkö, voisinko..? Minulla oli menossa toisen kirjan intensiivinen kirjoitusprosessi, ja muu perhe oli lähtenyt mökille ja jättänyt minut kaupunkiin kirjoittamaan. Olin käytännössä noussut koneen äärestä, kun olin lähtenyt elokuviin kaverin pyytäessä seuraksi. Asiaa illan mietittyäni ja vaimon kanssa siitä keskusteltuani päätin ilmoittaa, että homma onnistuu. Olin joka tapauksessa jo aiemmin kirjoittanut ja luennoinut animaatioelokuvan historiasta, ja minulla oli materiaalia venäläisen ja neuvostoliittolaisen animaation historiasta. Tiesin, että tilaus hoituisi, 60 000 - 80 000 merkkiä olisi noin 10 000 sanaa, mikä olisi noin 30-40 tietokoneen "liuskaa". Kyllähän tämmöisiä kirjoittelee kuka tahansa kuukaudessa. Venäjän taitoni on surkea, mutta kirjoitetusta tekstistä saan selvää.

Rupesin heti hommiin, kaivoin esille olemassa olevat tekstit venäläisen animaation historiasta. Sattumalta olin juuri keväällä kirjoittanut Aleksandr Ptuškon osittain Suomessa tehdystä Sampo-elokuvasta, jonka yhteydessä olin kirjoittanut myös sen ohjaajasta. Ei tässä vielä paljon ollut, mutta perustyö oli tehty: aikajana oli jotakuinkin kunnossa, tärkeimmät tekijänimet olivat selvillä, Ladislas Starewicz, Ptuško, Ivan Ivanov-Vano, Fjodor Hitruk, Juri Norštein (ks. video), muutama muu. Olin nähnyt useita heidän tekemiään elokuvia ja muistin suurin piirtein, millaisia ne ovat. Lisäksi tiedän jotain animaation historiasta noin yleisesti, pystyisin sijoittamaan tekijät ja elokuvat siihen melko helposti.


Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että aiheesta ei ole olemassa kunnollista yleisesitystä. Toki olin oman kirjastoni ja Turun kaupunginkirjaston (jossa on animaatiosta suurin piirtein samat kirjat kuin itsellänikin) varassa. Paljon en hakuteoksista hyötynyt, niissä käsiteltiin käytännössä noita nimiä, jotka jo mainitsin. Eniten oli apua Giannalberto Bendazzin massiivisesta kirjasta Cartoons (englanniksi 1994), joka käsittelee pikkutarkasti, joskin aika luettelomaisesti koko maailman animaatiohistorian. (Kirjassa paljastui virheitä, ja ongelmia aiheutti se, että Bendazzi mainitsee elokuvista usein vain englanninkielisen nimen.)

Netistä löytyi kuitenkin kaikenlaista, oppilastöinä tehtyjä esseitä, englanniksi tehtyjä (lievän propagandistisesti sävyttyneitä) lehtijuttuja, haastatteluja ja ennen kaikkea venäläisen animaation tietokanta, joka on käytettävissä myös englanniksi. Se paljasti ainakin sen, että aihe on tolkuttoman laaja. Wikipediasta löytyvät tekstit venäläisen animaation historiasta olivat myös yllättävän hyviä. Google-kääntäjäkin oli hyvänä apuna, kun piti kaivaa esille tietoa Neuvostoliiton osavaltioiden animaatiotuotannosta. Paljon kullanarvoisia vinkkejä sain myös ystävältäni kriitikko Harri Römpötiltä, joka tuntee alaa.

Ennen kaikkea varhaisiakin neuvostoanimaatioita löytyi YouTubesta ja muista palveluista runsain mitoin. (Tässä esimerkiksi kiinnostava dokumenttianimaatio "Kiina liekeissä" vuodelta 1925.) Itse asiassa en törmännyt yhteenkään vanhaan animaatioon, joka olisi merkitty kadonneeksi, osasta löytyi myös kuvia, joiden perusteella niitä pystyi lyhyesti luonnehtimaan. Kaikkia mainitsemiani elokuvia en pystynyt jäljittämään enkä näin näkemään, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että tällaisen kirjan kohdalla se ei ole ongelma, jos niistä löytyy kirjallisuudesta tai muualta uskottavan oloinen kuvaus. Kaikkea uutta opin koko ajan itsekin, ja olen aika tyytyväinen juuri varhaisimman kokeellisen neuvostoanimaation esittelystäni. Lisäksi pystyin mielestäni kohtuullisesti kuvaamaan 1960-luvun uuden aallon sekä 1980-luvun perestroikan vaiheen. Myös nykyvenäläisen animaation tilanteen kuvasin mielestäni hyvin eikä aihetta Suomessa muutenkaan juuri tunneta.

Kirjoitin kirjaa lähes joka päivä kahden viikon ajan (ja samalla kirjoitin myös myöhemmin syksyllä ilmestyvää kirjaani 50 kirjaa - 50 elokuvaa, josta myöhemmin). Olen 15.6. ilmoittanut kustantajalle, että teksti on pääpiirteissäin valmis, siitä reilu viikko eteenpäin, 23.6. olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen; kirjan pituudeksi tuli 9471 sanaa, välilyönteineen lähes 86 000 merkkiä. Olin lähdössä Sastamalaan vanhan kirjallisuuden päiville seuraavana aamuna, joten kyse oli aivan viime hetkistä. Minulla oli reissussa kone mukana (vai onko tämä niin itsestäänselvä asia nykyään, ettei sitä tarvitse erikseen mainita?), joten pystyin tarkistamaan kaksi päivää myöhemmin tulleen taiton. Paljon siihen ei voinut tehdä muutoksia, koska aikataulu oli sen verran kireä.

Kireä aikataulu tietysti aiheuttaa ongelmia mille tahansa kirjalle. 10 000 sanan yleisesitys ei kauhean analyyttista ehkä voikaan olla ja varmasti tietty luettelomaisuus leimaa myös tätä kirjaa, mutta myös rakenteeseen jäi ongelmia. Olin tehnyt pienen lisäyksen neuvostoliittolaisista tieteiselokuvista, joissa käytettiin 1960- ja 1970-luvuilla animaatiokohtauksia (esim. Pavel Klušantsevin Mars-planeetta, 1968), ja olin ajatellut, että se olisi leipätekstistä selkeästi erottuva kainalo. Tämä oli kuitenkin upotettu leipätekstin sekaan mielestäni hölmöön kohtaan. Ehdotin sille toista kohtaa, mutta tekstiä ei kuitenkaan siirretty. Rakenteessa on muitakin ongelmia, kun käsittelen ns. vakavan animaation pitkällisesti 1930-luvulta 1970-luvulle, minkä jälkeen palaan alkuun kaksi kertaa, ensiksi kirjoittaessani lapsille tehdystä animaatiosta ja sitten vielä propaganda-animaatiosta, jota Neuvostoliitossa tehtiin paljon varsinkin sodan aikaan. Kirja pomppii levottomasti ajassa, vaikka jos totta puhutaan en nyt jälkikäteenkään tiedä, miten jaottelu olisi pitänyt tehdä.

Lisäksi tekstiin jäi toki paljon epämääräisyyksiä ja silkkoja virheitä, sekä kirjoitus- että ajatus-. En ole myöskään taittoon kovin tyytyväinen, kirja on tekstin määrään nähden hiukan liian iso, pienempi koko ja tiiviimpi teksti olisi minusta toiminut paremmin. Myös hakemisto puuttuu, mikä on tietokirjassa paha puute.

Mutta en valita. Palkkio, jonka kolmen viikon intensiivisestä työstä sain, pelasti kesän talouden (ja myöhemmin syksyn). Kesä meni tietysti vähän pilalle, mutta eipä viime kesäkuuta kauhean kesäiseksi voi sanoa - vai voiko, en oikein enää muista, istuin niin paljon sisällä. Lisäksi tämä jää varmasti ainoaksi suomeksi kirjoitettavaksi venäläisen ja neuvostoliittolaisen animaatioelokuvan historiaksi (joku voi ehkä pitää tätä pahanakin asiana). On vaikea uskoa, että aiheella olisi tulevaisuudessakaan kaupallista potentiaalia niin paljon, että joltakulta pyydettäisiin siitä toinen käsikirjoitus - mikä ei tietysti estä sitä, että joku päättäisi, että kirjani on riittämätön ja pitää tehdä toinen. Siitä olen toki samaa mieltä.

Kirja tuli elokuussa painosta ja sai nimekseen Idän ihmeet, vaikka minusta se olisi voinut hyvin olla "Venäläisen ja neuvostoliittolaisen animaatioelokuvan historia" - onneksi se sai tuon tosikkomaisen litanian alaotsikokseen! Idän ihmeet aiheutti myös sen, että olen todennäköisesti Suomen historian ainoa ihminen, joka julkaisee saman kauden aikana kaksi kirjaa animaation historiasta: Turun kirjamessuille pitäisi ilmestymän uuden Kustantamo Tarkkeen julkaisema teokseni Animaatioelokuvan lyhyt historia, joka on aiheen yleisesitys, hiukan kuin Bendazzin mainittu teos, mutta 400 sivua tiiviimpänä. Se taas on kirja, jota olen työstänyt pitkään ja ollut siitä aika harmissani - piti perustaa kustantamo, jotta sen saisi julki.

Tässä vielä kustantajan sivu Idän ihmeille.

maanantaina, syyskuuta 07, 2015

Okkultismi ja autismin kirjo

(Tämän Imagessa olleen unohdin postata tänne vanhaan blogiin, nousi esille kun rupesin viimeinkin kirjoittamaan arvostelua Crowley-elämäkerrasta ja Valonkantajista.) 

Juttelin jokin aika sitten tutun osteopaatin kanssa lasten adhd:sta (aihe on sattumoisin minulle tuttu). Hän oli hoitanut useita adhd-lapsia ja todennut, että kosketus luontoon usein auttaa, hänen mukaansa adhd:ssa (jota ei lasketa autismin kirjoon, mutta se esiintyy usein samanaikaisesti samoilla ihmisillä) on kyse siitä, että elimistö on jatkuvassa stressitilassa ja se pääsee laukeamaan luonnossa, vaikkapa metsässä tai kalliolla kiipeillessä.

Olin juuri aloittanut Gary Lachmanin perusteellisen okkultisti Aleister Crowleysta kertovan elämäkerran Suuri peto, josta sain mielleyhtymän keskusteluuni. Crowley oli nimittäin itse huomannut, että kun hän kiipeilee (hänhän oli maailmanluokan vuorikiipeilijä ja lähellä valloittaa K2-vuoren) tai on muuten luonnossa, hänellä ei ole muuten hänelle luonteenomaista, lähes pakonomaista tarvetta ajatella perverssejä ajatuksia, vaan hänen fantasiansa ovatkin terveitä ja aivan tavallisia. Kerroin tämän osteopaatille, ja hän vain nyökytteli ja sanoi: ”Tuttua on.”

Olen lueskellut myös Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kirjaa Valonkantajat, joka niinikään ilmestyi loppukeväällä. Se on suurelta osin mainio katsaus suomalaisen okkultismin vähän tunnettuun historiaan ja siinä kuvataan useita kiehtovia ja eriskummallisia hahmoja, jotka ovat Suomessa okkultismin, magian tai salatieteiden kanssa puuhanneet. Tämä oli jo ennen kuin keskustelin adhd:sta ja Crowleysta osteopaatin kanssa, mutta huomasin silti ajattelevani, että samantyyppisiä oireita oli monilla kotimaamme okkultisteilla. Aino Kassinen esimerkiksi kiipesi kouluun aina ikkunasta, mikä kuulostaa aika tyypilliseltä Asperger-syndroomaan liittyvältä käytökseltä. Kiinnitin huomiota myös kuvaukseen tunnetusta okkultistista Gurdjieffista (jolla oli suomalainen avioton poika, siksi häntä käsitellään kirjassa). Tämä tapasi solvata ihmisiä itse keksimillään haukkumanimillä samalla, kun joi heidän kanssaan snapseja. Sietämätöntä käytöstä varmasti, mutta kuulostaa myös siltä, että Gurdjieffilla oli taipumusta jonkin sortin autismiin. Pekka Siitoin – jota Häkkisen ja Iitin kirjassa käsitellään pisimpään, niin pitkään että hänestä olisi kannattanut tehdä oma kirjansa – taas oli selvästi adhd-tapaus, joka pystyi keskittymään vain yhteen asiaan (eli kansallismieliseen okkultismiinsa) kaiken muun ollessa toivotonta soheltamista. Siitointa ja Gurdjieffia yhdistää myös taipumus leikitellä sanoilla ja puhua härskejä, mikä on osaltaan tehnyt Siitoimesta niin suositun pop-hahmon nykyään. Crowleylla oli nähdäkseni samaa taipumusta, lisäksi hän harrasti omissa teksteissään alkusointua, mikä edelleen kuulostaa tyypilliseltä Aspergerin syndroomaan liittyvältä toiminnalta.

Tiedän, ettei vieraita tai kuolleita ihmisiä pitäisi tai edes pysty diagnosoimaan tällä tavalla (varsinkaan kaltaiseni maallikko). Muistetaan esimerkiksi, millaisen vastaanoton sai amerikkalainen sotilaallinen tutkimus, jonka mukaan Putinilla on Aspergerin syndrooma. Keskustelin tästä yhden tutun, aika vastikään diagnoosin saaneen ihmisen kanssa, ja hän oli tutkimuksen kanssa suurin piirtein samaa mieltä. Se selittäisi monia Putinin käytöksen outoja piirteitä, esimerkiksi tapaa olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat hänen omituisista tempauksistaan. Maailmanpolitiikan selittäjäksi havainnosta ei ehkä ole, mutta vanhaa sanontaa käyttääkseni: it takes one to know one. Kun lähellä on diagnoosin saaneita, väkisinkin alkaa tarkkailla itseään, niin hyvässä kuin pahassa.

Mitä muuten tulee Aleister Crowleyyn, niin pakko on todeta, että hän oli kuitenkin kiinnostavampi ajatellessaan perverssiyksiä.


keskiviikkona, syyskuuta 02, 2015

Mitä 30-luku tarkoittaa?

(Ja vielä yksi. Tässä on siis alla postattuna kaikki Imagen sivuilla hetken olleet blogikirjoitukseni; blogi poistettiin pyynnöstäni, ja näiden jälkeen aloitan taas normaalin, epäsäännöllisen ja ennen kaikkea täysin vapaan bloggauksen!) 

Olli Immosen fantisoivien sankaripurkausten ja Suomen Vastarintaliikkeen väkivaltaisten iskujen jälkeen – ja toki jo aiemminkin – on puhuttu paljon siitä, miten 30-luku näyttää tulevan takaisin. Vaikka ei ole aivan itsestäänselvää verrata menneitä vuosikymmeniä nykyisiin, pieni kertaus tekee aina terää.

Viime vuoden keväällä ilmestyi toimittamani kirjapari Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta (Savukeidas). Kirja jäi harmillisen vähälle huomiolle enkä ole nähnyt siitä yhtään lehtijuttua tai edes blogiarviota. Yritin kuitenkin kirjoissa kuvata sitä prosessia, jossa vastapuoli mustamaalattiin johdonmukaisella propagandalla, jotta sitä päästiin syyttämään kaikista pieleenmenneistä yhteiskunnallisista asioista. Kirjaa tehdessäni ja sitä nyt lukiessani monet 2000- ja 2010-luvun tapahtumat ja äänenpainot tulevat vahvasti mieleen.

Yksi keskeisiä 1930-luvun tapahtumia, jotka jollain lailla resonoivat nykyaikaan ja varsinkin viime aikojen tapahtumiin, on vaasalaisen vasemmistolaisen sanomalehden Työn Äänen kirjapainon tuhoaminen maaliskuussa 1930. Tapahtuma johti myöhemmin samana vuonna Lapuan liikkeen perustamiseen, ja se taas nousi merkittäväksi puolueeksi lyhyen olemassaolonsa aikana. Siitä on sanottu, että se on ollut Suomen historian vaikutusvaltaisin poliittinen liike, sillä se saavutti tavoitteensa noin vuodessa. Tavoite oli kommunistien toiminnan kieltäminen, myöhemmin mukaan tuli ajatus myös sosialidemokraattien toiminnan kieltämisestä.

Kirjapainon hävittämisen takana oli isoa rahaa, esimerkiksi paperitehtailija Rafael Haarla oli luvannut jo etukäteen maksaa sakot ja vahingonkorvaukset. Lapuan liikkeen johtohahmoksi myöhemmin noussut Vihtori Kosola on muistelmissaan kuvaillut elävästi kokouksia, jotka johtivat hyökkäykseen, sekä hyökkäyssuunnitelmaa: ”tervatuilla säkeillä painetaan kirjapainon akkunat kuulumatta rikki, miehet menevät sisään moukareineen ja toimittavat eräiden koneosien rikkomisen.” Poliisia informoitiin hyvissä ajoin aikeista. Homma oli kuitenkin mennä mynkään, sillä yksi aktiiveista, kirjailija Artturi Leinonen, ilmoitti vetäytyvänsä hankkeesta, mutta isku oli ehditty jo toteuttaa ennen kuin kuin Leinonen ja Kosola saivat riitansa sovittua.

Tapaus ei jäänyt tähän. Kun kirjapainon hävittämistä myöhemmin käsiteltiin Vaasan raastuvanoikeudessa, Työn Äänen faktorin Eino Niemisen vihjattiin olleen punakaartin upseeri. Lapuan liikkeen miehet veivät Niemisen oikeustalon ulkopuolelle ja pahoinpitelivät hänet. Paikalla ollut lehtikuvaaja Paavo Poutiainen yllytti tekijöitä, jotta sai paremmat kuvat (tämäkään ei ole siis uusi ilmiö). Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajaa ja Työn Äänen osaomistajaa Asser Saloa uhkailtiin lynkkauksella. Lapuan liikkeen miehet pahoinpitelivät myös muita kommunisteja sekä toimintaan puuttuvia ulkopuolisia. Poliisi ei reagoinut väkivaltaisuuksiin mitenkään. (Ei tunnu reagoivan aina nytkään, muistetaan esimerkiksi Supon lausunto, että ihmisten ei tarvitse huolestua, sillä hyökkäykset kohdistuvat vain vähemmistöihin. Lisäksi tulee mieleen tämä Marko Forssin luistelu heikoilla jäillä SVL:n tapauksen jälkeen.)

Työn Äänen hävittämisen jälkeen Lapuan liikkeen johtomiehet vetosivat siihen, että kommunistien kiihotus oli ajanut heidät toimintaan. Pääministeri Kyösti Kalliolle lähetettiin sähke, jossa kirjoitettiin muun muassa: ”Me valitamme sitä, että Työn Äänen harjoittama kiihotus- ja uskonnon pilkka ovat johtaneet tällaiseen lainvastaiseen tekoon, mutta toivomme samalla, että lainsäännöllisin toimin voitaisiin asettaa sulku sille myrkylliselle työlle, jonka ehkäisemistä Työn Äänen kirjapainonkin hävitys tarkoitti. Täällä pysytään edelleenkin hallituksen takana ja tukemassa sen toimenpiteitä kommunismin vastustamisessa.” Liikkeen johtomies Vihtori Kosola taas oli sitä mieltä, että kirjapainon käytännössä tuhosi eduskunta, joka ei ollut tehnyt riittävästi kommunistien toiminnan kieltämiseksi. Tässä näkyy sama retoriikka, jonka mukaan niin sanotut kulttuurimarxistit ja kukkahattutädit ovat itse syypäitä siihen, että yhteiskunnassa esiintyy rasismia ja siihen liittyvää väkivaltaa. Logiikassa ei ole järjen häivää.

Samalla Kosola ja muut myöhemmän Lapuan liikkeen miehet tulivat lähelle terroristien logiikkaa, jossa odotetaan laajojen kansanjoukkojen hyväksyvän väkivaltaisen toiminnan. Kosola kirjoittaa muistelmissaan:

Silloin, ja myöhemminkin, on pidetty paljon huutoa siitä, että Etelä-Pohjanmaan miehet ”raukkamaisesti suorittivat teon yön pimeydessä” eivätkä sitten hetkeen julkisesti astuneet esiin. Mutta, kuten jo sanoin, se oli ennakolta niin laskettu, että vain äkkinäinen, salainen isku saisi kansan hereille. Jännitys kypsyttäisi yleistä mielialaa kaikkialla kommunisminvastaiselle toiminnalle, jonka jälkeen vasta sopivana hetkenä astuttaisiin esiin. Niin sitten tapahtuikin. Pääasiahan oli saada kansa ajattelemaan, miksi särkeminen tapahtui ja mihin sillä pyrittiin.

Myöhemmin Kosola myös uhkaili, että jos ei saada kunnollisia kommunistilakeja aikaan, kirjapainoja tuhotaan lisää. Lapuan liikkeen johdossa oli joitain maltillisempia tahoja, jotka kritisoivat Työn Äänen kirjapainon tuhoamista, mutta he väistyivät tai heidät erotettiin liikkeestä. Näitä olivat muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna; Kekkonen pyrkikin sittemmin vahvasti kitkemään äärioikeistolaisten ryhmien toimintaa ja sai näiden vihat niskoilleen.

Olen jonkin verran lukenut Työn Ääni -lehden kirjoittelua, niissä ei ole mitään sellaista, mikä olisi vaatinut – sikäli kuin mikään voi vaatia – tällaista väkivaltaista, räikeästi demokratian vastaista toimintaa. Vaikka ajattelisikin, että asiassa oli kaksi puolta (kommunistista vallankumousta puuhastelleet vasemmistolaiset toisena osapuolena), pahimpaan vihapuheeseen olivat syypäitä Lapuan liikkeen miehet. Esimerkiksi tämä ”Punaisena Finlandiana” tunnettu esitys menee kovissakin kohdissa enemmän yhteiskuntakritiikin puolelle. Tiedän hyvin, että tähän voi aina sanoa, että laulun tarkoitus oli ainoastaan propagoida bolshevismia Suomeen, mikä taas olisi merkinnyt Suomen joutumista Stalinin valtapiiriin ja kaikkien toisinajattelevien passittamista vankileireille. Mitä tahansa siitä asiasta ajatteleekin, niin tähän historialliseen aikakauteen ovat jumittuneet vain äärioikeistolaiset itse. He ainoana toistavat samoja mantroja ja tekevät samanlaisia tekoja.