Joululehtien historiaa

Olen jo pariin kertaan maininnut hiukan epäonnisen kirjani Hauskaa joulua, johon kokosin vanhoja joulunovelleja. Kirja meni vaillinaisena ja paino- ja muita virheitä täynnä painoon - mutta se ei silti ole estänyt sen huikaisevaa menestystä! Painos on lähes loppuunmyyty! (Joskin pitänee korostaa, että painos oli alun perinkin pieni.) Jos kustantaja innostuu, teemme toisen korjatun ja täydennetyn painoksen ensi vuoden joulumarkkinoille. 
Tässä kuitenkin kirjaan sisältyvä pitkähkö johdantoartikkeli joululehtien historiasta - olen lievästi editoinut tekstiä ja korjaillut muutamia virheitä sekä lisäillyt lehtien ilmestymisvuosia. Teksti ei edusta kovin syvällistä historiantutkimusta, mutta ehkä tällaista luettelonomaista artikkelia voi pitää jonkinlaisena ennakoivana arkeologiana (myönnetään, termi on animaation historiasta kirjoittaneen Giannalberto Bendazzin), jonka pohjalle myöhemmät tutkijat voivat rakentaa. (Ainakin näin voi toivoa!) En nimittäin löytänyt mitään kunnollista tekstiä aiheesta, pienessä lähdeluettelossa mainittu Orvo Bogdanoffin kirja on erittäin hienosti kuvitettu, mutta tekstillisesti se on pettymys. Jos joku tietää hyvän tekstin aiheesta, sopii laittaa kommenteihin! 
Hyvää joulua kaikille blogin ja teosteni lukijoille! 

Joululehtien historiaa

Ensimmäinen suomalainen joululehti oli ilmeisesti vuonna 1879 ilmestynyt ruotsinkielinen Betlehems stjärnan eli Betlehemin tähti, jonka julkaisi Helsingin Nuorten naisten kristillinen yhdistys. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi jouluaattona, mitä nykyään pidettäisiin mahdottomuutena. NNKY julkaisi Betlehemen tähteä kymmenen vuoden ajan, mutta aloitti sen uudestaan vuonna 1904. Lehti ilmestyikin aina vuoteen 1957 asti.

kuva: Irene Ylönen

Samana vuonna kuin Betlehems stjärnan lakkautettiin ensimmäisen kerran ilmestyi myös Tilgmannin kirjapainon julkaisema Joulutervehdys, jota toimittivat ajan naisasianaisinakin toimineet Vera Hjelt ja Alli Trygg, joista ensinmainittu oli myös kansanedustaja 1900-luvun alussa. Joulutervehdys oli laadukkaasti tehty lehti, jossa vuorottelivat asiapitoiset tekstit lyhyiden novellien ja satujen kanssa. Lehti panosti myös ulkoasuun käyttämällä ajan merkittäviä taiteilijoita kansikuvittajina, kuten Hanna Frosterus-Segerståhlea. Joulutervehdyksessä esiintyi monia ajan kirjailijoita, kuten Alli Nissinen ja Toini Topelius. Joulutervehdyksen sisältö oli suurimmaksi osaksi hyvin harras ja kristitty. Samantapainen oli WSOY:n Joulusanoma lapsille, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1891. Sen pitkäaikainen päätoimittaja oli kirjailijasukuun kuulunut Aune Krohn.
Maallisempia lehtiä olivat pitkäikäisen ja vaikutusvaltaisen koulu- ja lastenkirjakustantamon Valistuksen Joulupukki sekä tamperelaisen kirjapainon ja kustantajan Isak Julinin perustama Joulu-Ilo. Joulupukki alkoi ilmestyä vuonna 1900 ja jatkui aina vuoteen 1966. Joulu-Iloon teki varhain kuvituksia ja kansikuvia ajan tunnettu taiteilija ja arkkitehti Alex. Federley, ja lehteen kirjoittivat muun muassa kansankuvauksen isänä pidetty Pietari Päivärinta ja eläinhoito-oppaistaan tunnettu, mutta myös satuja kirjoittanut Mikko Ilkka sekä Jalmari Finne, Ruupert Kainulainen, Juho Koskimaa ja U. W. Valakorpi. Erikoinen kertomus Joulu-Ilossa oli kansakoulunopettajana toimineen Anna Kaitilan "Joulutarina", joka sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Tarinassa venäläinen sotilaa karkaa jouluksi kotiin ja teloitetaan karkuruudesta tuomittuna. Lehteen kirjoitti myös raumankielisiä tarinoita Hj. Nortamo.

Suomessa julkaistiin näiden lisäksi paljon muitakin joululehtiä 1910-1930-luvuilla, jonka ajanjakson voi katsoa olleen suomalaisten joululehtien kulta-aikaa. Lähes jokaisella isolla kustantamolla oli oma joululehtensä ja lisäksi monet järjestöt julkaisivat omia lehtiään. Monissa lehdissä oli uskonnollinen sisältö, kuten Nuorten todistus -järjestön Jouluaatto-lehdessä, joka alkoi ilmestyä vuonna 1920 ja ilmestyy edelleenkin Suomen vapaakirkon joululehtenä. Taiteellisesti tyylikäs varhainen lehti oli Turussa painettu Sampo, joka ilmestyi vuosina 1908-1916. Sitä kuvittivat monet aikansa tärkeimmät ja parhaat taiteilijat, kuten Akseli Gallén-Kallela, Santeri Salokivi ja Victor Westerholm. Lehdessä oli mukana myös nuori Rudolf Koivu.
Valistuksen Joulupukki-lehden kukoistuskautta voi katsoa olleen 1920-1930-luku, jolloin sillä oli lähes maailmanluokan avustajia, kuten Rudolf Koivu, joka teki lehteen upeita töitä, ja Alexander Paischeff sekä Onni Muusari, jonka töissä oli huomattavia jugendvaikutteita. 1930-luvulla lehteä kuvitti myös myöhemmin televisiosta tunnettu Kylli Koski. Tarinoita ja runoja lehteen kirjoittivat muun muassa Akseli Einola, Tyyne Haapanen-Tallgren, Heikki Jartti, Urho Karhumäki, Aarni Kouta, Veikko Korhonen, Alpo Noponen, Jalmari Sauli, Toivo Tarvas ja Einari Vuorela.
Suuri osa joululehdistä suunnattiin nuorille ja lapsilukijoille, mutta kiinnostavan poikkeuksen muodostaa kirjailija Maila Talvion päätoimittama Kulkuset, joka ilmestyi alaotsikolla "Joululukemista maalaisille". WSOY:n julkaisema lehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1913. Lehti suuntautui taiteeseen ja kirjallisuuteen ja sen avustajiin kuuluivat muun muassa presidentin vaimo Ester Ståhlberg sekä Mika Waltari, jonka joulutarinoihin kuuluu vuonna 1930 ilmestynyt "Onnellinen loppu", joka julkaistiin Kulkusissa Martta Wendelinin kuvituksella. Kulkusissa ilmestyi myös erilaisia taideliitteitä, erityisen hieno liite oli (ilmeisesti ruotsalaisen) taiteilija Carin Adelswärdin primitiivisellä tekniikalla kuvittama Aleksis Kiven kertomus "Hiidenkivi". Hauska lisä on yleensä kovin vakavana tunnetun V. A. Koskenniemen kauhuhenkinen runo "Sir Edward". Lehti lakkasi ilmestymästä vuonna 1930.

Muita kustantamojen joululehtiä olivat muun muassa Kariston Pienokaisen joulu ja Joulutunnelma. Edellinen alkoi ilmestyä vuonna 1925 ja luotti enemmän käännöstarinoihin ja ulkomaisiin kuvituksiin kuin kotimaisiin. Otavan joululehti oli Joululahja, joka ilmestyi vuosina 1915-1956. Lehti oli aluksi Helmi Krohnin, Arvid Lydeckenin ja Anni Swanin toimittama, mutta pian Swan jättäytyi toimittajan töistä pois. Joululahjan kannet olivat usein Martta Wendelinin kuvittamia; Wendelin onkin ollut Rudolf Koivun rinnalla yksi tärkeimpiä jouluaiheen kuvittajia Suomessa. Wendelinin työt Joululahjassa ovat herkkiä lapsiaiheita, jotka vetoavat lukijoihin edelleen. Joululahjaan kirjoittivat monet ajan tärkeät ja tuotteliaat lasten- ja satukirjailijat, kuten Tyko Hagman, Joni Rautio ja Annikki Setälä. Hilda Huntuvuori kirjoitti lehteen monia Raamattu-aiheisia tarinoita, ja uskonnollinen sisältö näkyi lehdessä muutenkin melko runsaana. Lehteen tekivät sarjakuvia muun muassa Hjalmar Löfving sekä nimimerkit ESA, Ha-Ve ja K. Vuoristo. Akseli Einolan itsensä kuvittamat sadut lähenivät paikoitellen sarjakuvaa. Upeita kuvituksia tekivät myös Hanna Frosterus-Segerstråhle ja Eeli Jaatinen. Sodan jälkeen lehteen kirjoittivat muun muassa Ester Ahokainen ja Aili Konttinen sekä Annikki Setälän käly Aini Setälä. Uusi kuvittaja oli naivistisia töitä tehnyt Helmiriitta Honkanen.
WSOY:n julkaiseman Sirkka-lastenlehden jouluversio Sirkan joulu ilmestyi sota-aikana Anni Swanin päätoimittamana. Joulunumeroita selvästi myytiin Swanin nimellä, sillä normaaleissa numeroissa hänen nimeään ei ollut kansissa. Joulunumeroihin panostettiin, sillä muutoin mustavalkoisen lehden joulunumerot olivat näyttävästi moniväripainettuja. Kirjoittajina olivat päätoimittaja Swanin lisäksi muun muassa Ester Ahokainen, joka julkaisi lehdessä paljon lastenrunoja, Aino Pälsi, Raul Roine, Annikki Setälä ja Toini Swan sekä eksoottisia aiheita suosinut R(afael). Austio. Akseli Einola teki Joululahja-lehdestä tuttuja kuvitettuja satuja, ja kuvittajista tunnettuja olivat ainakin Rudolf Koivu ja Helga Sjöstedt. Hjalmar Löfving julkaisi Sirkan joulussa sarjakuvaansa Olli Pirteä.

Samoihin aikoihin kahden edellämainitun kanssa julkaistiin myös lastenlehti Pääskysen erillistä Joulukontti-nimistä joululehteä. Sen päätoimittajia olivat 1920-luvulla Helmi Krohn, Arvid Lydecken ja Salme Setälä. Lehdessä oli vielä tuolloin paljon uskonnollista sisältöä, mutta myös satuja hienoin kuvituksin varustettuna, mainittakoon vaikkapa Alexander Paischeffin "Taikaneste", jonka hän oli itse kuvittanut. Muita tärkeitä kuvittajia olivat Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. 1930-luvulla Joulukonttiin piirsi Koivun lisäksi muun muassa Arnold Tilgmann ja Olavi Vikainen sekä tuntemattomampi, joulukorttejakin tehnyt Maria Orjala. Kiinnostava erikoisuus on vuoden 1939 numerossa ilmestynyt Aarne Koposen fantasiatarina "Kuningas Robotti".
Helmi Krohn jatkoi lehden päätoimittajana vuoteen 1956, jolloin se lakkautettiin. Helmiriitta Honkanen pistää silmään viimeisten vuosien raikkaana kuvittajana. Martta Wendelinin kannet jatkoivat aina lehden lopettamiseen saakka, samoin uskonnollinen sisältö, joskin se väheni selvästi ajan myötä.
Mainittujen lehtien lisäksi myös kustantajien perustama Koulutarpeiden Keskusliike julkaisi omaa lehteään, Pikkuväen joulua vuosina 1934-1960.

Kiinnostava ja aikuisille suunnattu oli Liikeapulaisten liiton julkaisema Joulutouhu (1932-1958), jossa siinäkin näkyi paljon Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin kansikuvia. Olavi Salmisen päätoimittamassa lehdessä ilmestyi usein kauppa- tai liikeaiheisia novelleja, joita kirjoittivat Erkki Ilmari (eli Erkki Ilmari Lehtonen), M. eli Maija Pajari, Veikko Virmajoki ja saaristolaistarinoistaan tunnettu Emil Elenius. Myös kauhutarinoita kirjoittanut nimimerkki T. Syväkari kirjoitti Joulutouhuun, tosin muissa tyylilajeissa. Lähes joka numerossa julkaistiin Tiituksen eli Ilmari Kivisen pakina. Näyttävän näköisen lehden välissä julkaistiin usein myös irrotettava taidekuva, esimerkiksi Pekka Halosen ja Väinö Hämäläisen töitä.
Joulutouhun kohdalla näkyy erityisen hyvin se, että sota-aika vähensi kirjoittavien ja kuvittavien avustajien määrää ja laatua - sama ilmiö tapahtui tietysti muissakin joululehdissä, mutta lastenlehdissä kato ei ollut niin suuri kuin Joulutouhussa, koska lapsille tarinoita kirjoittivat usein naiset, jotka eivät joutuneet rintamalle. Joni Rautio oli Joulutouhun kohdalla poikkeus, sillä häneltä ilmestyi lehdessä sota-aikanakin useita novelleja. Sodan jälkeen lehteen piirsi hauskoja impressionistisia kansikuvia Eero-Einari eli Forssassa vuonna 1910 syntynyt Eero Einari Nurmela.
Liikeapulaisten liiton lisäksi monet muutkin yhdistykset julkaisivat joululehtiä: Misericordiaa julkaisi vuosina 1941-1964 Suomen sairaanhoitajataryhdistys, Taikasauvaa (1928-1931) julkaisi Koteja kodittomille lapsille, Orvon joulua taas Orpokotiyhdistys Siunauksela vuosina 1924-1987. Lehtien kanssa myytiin usein myös jouluaiheisia postikortteja.
Myös sota-aiheet näkyivät joululehdissä. Anna Kaitilan ensimmäisen maailmansodan myllerryksiin sijoittuva tarina mainittiin jo, Suomen sotiin sijoittuvat runoilijana tunnetun Ilmari Pimiän "Joulukirje rintamalle" (Joulupukki 1941) ja Toini Lehtisen "Joulu tuli sittenkin" (Joulupukki 1940), jossa rintamalle lähtenyt isä palaa huonoista uutisista huolimatta kotiin jouluksi.
Uskonnollinen sisältö ei lehdistä koskaan poistunut, minkä todistavat monet toimittaja Veikko Ennalan ankarana isänä tunnetun Atte Ennalan Raamattu-aiheiset tarinat Joulupukki-lehdessä. Raamattu-tarinoita kirjoittivat joululehtiin myös Hilda Huntuvuori ja Heikki Soisalo.

Myös monet yleisaikakauslehdet, kuten Kotiliesi, Seura ja Apu, julkaisivat erillisiä joulunumeroita, joissa ilmestyi paljon kirjailijoiden tekemiä joulutarinoita sekä jouluaiheisia kuvituksia. Esimerkiksi Mika Waltari kirjoitti paljon Kotilieden Jouluun. Joulunumeroita julkaisivat myös Hakkapeliitta ja Suomen Sotilas sekä erälehdet.
Myöhemmin yhteiskunnan maallistuessa joululehdet ovat palautuneet lähemmäksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tilannetta, jossa uskonnolliset yhteisöt julkaisevat omia joululehtiään, mutta maalliset tahot ovat niistä luopuneet. Murros tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin monivärisinä painettujen joululehtien viehätys väheni muidenkin lehtien vähitellen siirtyessä moniväripainatukseen. Lisäksi lehdet saivat radiosta, televisiosta ja elokuvista kilpailijoita. Lopullisen niitin antoivat radikaalit kulttuuripiirit, joille joulunvietto oli merkki yhteiskunnan jämähtämisestä vanhoihin tapoihin. Uskonnollisissa piireissä lehdet ovat edelleen suosittuja. Esimerkiksi Raamattuopiston Joulusanoma ilmestyy edelleen.

Joululehtien viehätys ei ole kuitenkaan lakannut - tämä koskee varsinkin lapsille tarkoitettuja joululehtiä. Kauniit käsityönä tehdyt värikuvat eivät ole vanhentuneet ja joulutarinoiden yksinkertaisuus ja niiden teemat tuntuvat edelleen ajankohtaisilta, vaikka uskonnollisuus ja hartaus eivät sinänsä kiinnostaisikaan. Lehtiin sisältyy suuri määrä suomalaisen kirjallisuuden, lehtikuvituksen ja sarjakuvan historiaa ja olisi sääli, jos se jäisi kokonaan huomiotta.

Kirjallisuutta:

Orvo Bogdanoff: Joutui joulu pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. Kansainvälinen kuvakulttuuriyhteisö Säde 2011.

http://www.posti.fi/postimuseo/nayttelyt/teemanayttelyt/2009/joululehdet.html (sit. 6.9.2012)

https://kirjasto.jyu.fi/yleista/nayttelyt/2009/joulun-sanomat-joululehtiae-sata-vuotta-sitten-1

http://sivustot.tuusula.fi/museot/wendelin/tekstisivu.tmpl?numero=85393408

Hauskaa joulua -kirjan sisällysluettelo (joka ei siis löydy kirjasta): 

Juhani Aho: Joulu, teoksesta Lastuja: toinen kokoelma, WSOY 1905
Juhani Aho: Haltian joululahjat, teoksesta Kolme lastua lapsille, WSOY 1899
Eino Leino: Tietäjät itäiseltä maalta, Uusi Suometar 25.12.1900
Pietari Päivärinta: Minun jouluni, Joulu-Ilo 1905
Alta: Joulusaappaat, Joulutervehdys 1889
Anonyymi: Muuan jouluaatto, Joulutervehdys 1889
Joel Lehtonen: Joulu ja juhannus, Joulutunnelma 1927
Karl A. Tavaststjerna: Joulun ja uudenvuoden välillä, Joulutervehdys 1895
Veikko Korhonen: Heidän onnellisin joulunsa, Joulu-Ilo 1919
Juho Koskimaa: Uuteen elämään. Joulukertomus porovarkaasta, Joulu-Ilo 1908
Väinö Kataja: Kaksi joulua vanhanpojan elämässä, Sarastus 1908
Johan Ludvig Runeberg: Joulunaatto luotsin majassa, alun perin nimellä "En julqväll i lotskojan", Helsingfors Morgonblad, 31.12.1832, suomennos julkaistu nimellä Joulun-aatto luotsin majassa. G. W. Edlund 1886
Emil Nervander: Jouluvieraita, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Emil Nervander: Kirjojen jouluyö. Fantasia, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Rafael Hertzberg: Joulusatu vanhasta Karjalasta, Joulutervehdys 1895
Viljo Kojo: Joulukertomus, teoksesta Yllätys. Karisto 1925
Larin-Kyösti: Syytinkivaarin joulusahti, teoksesta Katupeilin kuvia, Karisto 1910
Samuli S.: Jouluaamu, teoksesta Novelleja II. WSOY 1885
Alli Trygg: Muuan joululahja, Joulutervehdys 1892
Reino Helismaa: Joulu Villissä lännessä, Seikkailujen Maailma 12/1945 salanimellä Masa Palo

Uusi Ruudinsavu ulkona

Toimittamani Ruudinsavu, Suomen Länkkäriseuran virallinen äänenkannattaja, on jälleen kerran ilmestynyt. Lehdessä on pitkä essee Cormac McCarthysta, joka on ajankohtainen klassikkoromaani Blood Meridianin käännöksen ansiosta, artikkeli Lonesome Dove -tv-sarjoista, teksti Buck O'Rue -sarjakuvasta, jota Disney-mies Paul Murry teki varhain urallaan, sekä pidemmät nekrologit Sergio Bonellista ja Jean Giraudista. Lisäksi lehdessä on monta pikkujuttua sekä arvioita ja laaja nekrologipalsta. 

Lehden kansikuvassa - jonka on tehnyt maanmainio Anssi Rauhala - keekoilee Länkkäriseuran kesäpippaloista tutussa asennossa seuran aktiivijäsen Sami Myllymäki.

Tilattavissa osoitteesta ruudinsavu@gmail.com.

Nillitystä elokuvakritiikistä eli tapaus Killing Them Softly

Pidin tavattomasti Andrew Dominikin rikoselokuvasta Killing Them Softly enkä peitellyt innostustani Sylviin kirjoittamassani arviossa. Viikkoa myöhemmin luin Antti Selkokarin arvion samasta elokuvasta Aamulehden Valo-liitteestä. Selkokari oli huomattavasti kriittisempi elokuvaa suhteen, piti sitä ilmeisesti jonkinlaisena Tarantino-kopiona. Selkokari aloittaa: "Parhaat rikoselokuvat tulevat kioskikirjoista, joita ei lueta turhan tarkkaan."

Elokuvahan perustuu amerikkalaisen George V. Higginsin romaaniin Cogan's Trade, josta on nyt otettu uusintapainos elokuvan nimellä ja leffakannella (ei suomeksi tietenkään). Ymmärrän ajatuksen, jota Selkokari hakee, mutta Higgins ei kuitenkaan ole kioskikirjailija. Kaikki hänen kirjansa on julkaistu kovakantisina laatukustantamoilta ja hänellä on usein ollut enemmänkin kaunokirjallinen maine kuin varsinaisen rikoskirjailijan. Tämän on sinetöinyt muun muassa Julian Symonsin suitsutus dekkarin historiassa, joka on suomeksikin nimellä Murha! Murha!

Higginsin tyylikin takaa sen, että hänen kirjojaan ei voi lukea kuin "kioskikirjoja, joita ei lueta turhan tarkkaan". Higgins jättää pois kerronnallisen kuvailun ja juoni kulkee lähes pelkästään dialogin avulla. Higgins jättää usein pois myös lukijaa ohjaavat parenteesit ("hän sanoi", "McCormick kysyi", "nainen epäili"). Hänen teoksiaan nimenomaan ei voi lukea huolimattomasti. (Tämän huomaa myös katsomalla aiemman Higgins-filmatisoinnin Eddie Coylen ystävät. Sitä ei pysty seuraamaan keskittymättä. Kummatkin elokuvat ovat hyvin säilyttäneet kirjailijan dialogivetoisen tyylin. Killing Them Softlyssahan juonta ei kuljeteta juuri muuten kuin dialogin avulla ja silti elokuva toimii parhaimmillaan kuin unelma.)

Olen ennenkin pannut merkille samanlaisia kommentteja elokuva-arvioista. Kari Salminen kirjoitti joku vuosi sitten Lannistumaton Luke -elokuvasta ja heitti ohimennen jotain siihen suuntaan, että usein vanhat kioskipokkarit paranevat elokuviksi tehtynä. Lannistumaton Luke perustuu kuitenkin kovakantisena kirjana julkaistuihin karriääririkollisen romaanimuotoisiin muistelmiin, ei kioskipokkariin. Donn Pearce oli itse myös käsikirjoittamassa elokuvaa. Silti Salminen tuntui ajattelevan, että elokuvassa oli haluttu vain käyttää poisheitettäväksi tarkoitettua kirjaa pohjana jollekin muulle, joka olisi lähtökohtaisesti jotain parempaa ja pysyvämpää.

Vastaavaa "elokuva on aina parempi" -ajattelua näkee usein muutenkin, vaikkapa Psykosta puhuttaessa. Hitchcockin elokuva on hieno ja omana aikanaan valtavan vaikutusvaltainen murtaessaan lukuisia tabuja, mutta Robert Blochin alkuperäisromaania on arvioissa sanottu estoitta roskaksi. Samantyyppisiä asenteita näkyy vaikkapa vanhoista film noir -elokuvista puhuttaessa: elokuvat kiinnostavat, mutta harva on kiinnostunut romaaneista, joihin ne perustuvat tai ne tuomitaan lukematta pulp-roskaksi (vaikka ne olisivat siitä hyvin kaukana). Voi olla, että kysyn naiivin kysymyksen, mutta kysyn sen silti: mistä johtuu tämä visuaalisen mielihyvän ylivalta? Miksi samat tarinat olisivat väistämättä parempia elokuvana kuin kirjana? Heitän nopean: jos minun pitäisi nyt valita, katsoisinko Shaft-elokuvan vai lukisinko Ernest Tidymanin alkuperäisen Shaft-romaanin, valitsisin jälkimmäisen.

NYT PUHUU KIRJAILIJA: "Valehtelin esikoisteoksessani!"

Olen pitänyt joulukuussa lomaa, kun joulukirja osoittautui fiaskoksi ja turhauduin (en uskalla käyttää sanaa "masennus"). Huomasin, että mikä tahansa poikkipuolinen sana muuttuu murskaavaksi kritiikiksi, jota en kestä luhistumatta. Oli pakko keskeyttää työnteko, jätin kesken esimerkiksi kevääksi sopimani Lovecraft-käännöksen. (Onneksi verohallinto muisti tietotyöläistä avokätisesti.)

Koska oma käsitykseni lomailusta koostuu lähinnä siitä, että luen sattumanvaraisia kirjoja, joilla ei ole juuri mitään tekemistä työn kanssa, tartuin hyllyssä kauan olleeseen  Clark Howardin teokseen Upporikkaat. Oma kappaleeni on kansipaperiton Johanna-kirjakerhon julkaisema laitos, jonka olen joltain kirppikseltä hommannut vuosia sitten.

No niin, nyt kysytte tietenkin, mikä ihmeen Clark Howard. Howard on erinomainen rikoskirjailija, jonka novelleja ylistän esikoisteoksessani Pulpografia. Howardin novelleja suomennettiin seitsemän kappaletta Alfred Hitchcock's Mystery Magazinen suomalaisissa vastineissa 1970-luvun alussa (kaikki näköjään vuonna 1973). Kirjoitan Pulpografiassa: "Howard käyttää lajityypin kliseitä - karannut vanki, kohtalokas nainen, pelipaikat -, mutta luo niistä aivan erilaisia tilanteita kuin monet muut alan kirjailijat." Novellista nimeltä "Katkerat lääkkeet" totean, että siinä Howard "tekee hienon tutkielman ahneudesta ja sen seurauksista". Erityisesti mieleen on jäänyt novelli "Panttivangit", jossa kolme karkumatkalla olevaa rikollista törmää välejään julmasti selvittelevään perheeseen.

Mainitsen Howardin ainoan romaanimittaisen suomennoksen Upporikkaat häntä käsittelevän hakusanan viimeisessä kappaleessa. Totean, että Upporikkaat on "viihdyttävä ja eeppinen kertomus Texasin öljymiljonäärien välisistä kamppailuista ja vihanpidosta". Sanon, että vaikka suomennos vaikuttaa tavanomaiselta viihderomaanilta, kirja on "hyvin ilkeä ja kyyninen".

Kuten tämän blogitekstin otsikko ilmoittaa, valehtelen esikoisteoksessani. En ollut nimittäin lukenut Upporikkaita - luin sen vasta nyt (itse asiassa luin sen loppuun itsenäisyyspäivän iltana). Keksin kuvailun takakannen ja silloisen (Pulpografia ilmestyi jouluaatonaattona 2000) vaatimattoman nettihaun perusteella. Jossain määrin ymmärrän 12 vuotta nuorempaa itseäni, sillä luin Pulpografiaa varten 300-400 kirjaa (ja saman verran novelleja eri lehdistä). Deadlinen uhatessa jotain oli pakko jättää lukematta.

Olisin tosin voinut jättää tuon "ilkeän ja kyynisen" pois. Se on nimittäin vale. Totta on, että Howardin Upporikkaat on viihdyttävä ja eeppinen, mutta ilkeä ja kyyninen se ei ole, pikemminkin kaikkea muuta.

Upporikkaissa on kaikki parhaan amerikkalaisen viihdekirjallisuuden hyveet: Tarina kulkee eteenpäin jatkuvien draamallisten jännitteiden avulla. Ihmisten kuvaus perustuu toimintaan. Laajat historialliset kaaret liikkuvat jossain taustalla takana, mutta kuitenkin niin että ne vaikuttavat yksilötason päätöksiin ja tapahtumiin. Howard välttelee loppuun asti viihteen tyypillisimpiä tapoja kuvata henkilöitä - tärkeämpää kuin ulkonäkö on heidän tekemänsä henkinen ja fyysinen vaikutus, jota Howard usein kuvaa pelkästään pienen yksityiskohdan avulla (miehen jännittyvä hauis, naisen suudelman hetkellä avautuvat huulet). Howard on hyvä myös naishenkilöiden kuvaajana. Kirjan naishahmot ovat vivahteikkaita ja voimakkaita, aivan kuin kirjan miehetkin.

Tarina alkaa vuodesta 1918 ja päättyy toisen maailmansodan jälkeisiin tunnelmiin. Päähenkilö on Sam Sheridan, isättömäksi itseään luuleva älykäs nuori mies, joka ensimmäisestä maailmansodasta tullessaan saa tietää perineensä tuntemattomalta texasilaiselta karjaparonilta pienen, arvottomana pidetyn maaläntin. Sieltä kuitenkin löytyy öljyä ja Sheridan ansaitsee miljoonaomaisuuden omalla kovalla työllään. Sheridanilla on myös sosiaalista omatuntoa, sillä hän kannustaa perustamaan osuusliikkeitä ja muun muassa antaa ilmaisia tontteja farmareille ja tekee avokätisiä öljynporausdiilejä maanviljelijöiden ja intiaanien kanssa. Lopussa tulee mieleen, että Clark Howard on halunnut Sam Sheridanissa luoda miespuolisen Scarlett O'Haran, ihmisen joka aina nousee jaloilleen riippumatta henkilökohtaisista ja yhteisön kriiseistä (tulipalo, hirmumyrsky, läheisten kuolemat, vaimon uskottomuus jne.). Välillä mennään ajassa taaksepäin aina Villin lännen aikoihin, mielessä käy vertailukohtana Larry McMurtryn Lonesome Dove ja siitä tehty klassikon asemaan noussut minisarja. Kerronnan dramaattisuus vähenee kolmannessa ja viimeisessä osassa, mutta ei niin paljon että kirjasta jäisi huono jälkimaku.

Totean Pulpografiassa vielä, että Howardin kirjan nimen pitäisi olla "Sikarikkaat", koska se on englanniksi Dirt Rich. Luulisin että nimen antaessaan Howard on enemmänkin miettinyt Texasin pölyistä maaperää. Se siitä kyynisyydestä.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että tiukat tuomiot kirjoista kannattaa jättää väliin, jos niitä ei ole lukenut. Elementary, my dear Nummelin. Laajemmalla tasolla opimme sen, että Pulpografian kaltaista kirjaa ei kannata tehdä, jos kaikki käsiteltävät teokset pitää varta vasten lukea. Tämä on syy, miksi vuosia suunnittelemani ja mainostamani Pulpografia Britannica on edelleen kesken - kun aikaa on jatkuvasti vähemmän ja vähemmän (ehkä osittain omasta syystä), on vaikeampi keskittyä lukemaan vielä yksi Peter Cheyney tai aloittaa Sexton Blake -sarjan lukeminen. En tiedä, ilmestyvätkö muut Pulpografia-sarjan teokset ikinä (Pulpografia Erotica, Pulpografia Australiensis 1-2, Pulpografia Gallica, puhumattakaan pääteoksekseni haaveilemastani Pulpografia Fennicasta). Palatakseni alussa mainitsemaani työkriisiin: minun on joko hylättävä nämä hankkeet tai keskityttävä enemmän ja paremmin.

Edit: muutin muuten asetuksia niin, että nyt näitä postauksia voi jälleen kommentoida (jos on Google-tili).

Olavi Karjaliinin kootut kirjoitukset eli uusin kirjani

Tai no, ei uusin. Uusin on se joulukirja, josta kirjoitin viimeksi - se joka epäonnistui pahasti. Tämä on vaatimattomampi nide ja painoskin on pikkuruinen.

Olavi Karjaliinin teos Matin kolminkertainen kuolema ilmestyi juuri ennen Helsingin kirjamessuja lokakuun lopussa. Kyse on pienestä vihosta, johon kokosin ja taitoin alun perin huvikseni Olavi Karjaliini -nimisen 1800-luvun alkupuolella eläneen kansanmiehen kirjoittamia tarinoita. Minun piti itse julkaista teos pienenä painoksena omaan laskuuni, mutta sitten kysyin Turbatorin Harri Kumpulaiselta, olisiko hän kiinnostunut kirjasesta. Arvasin kyllä oikein: Kumpulainen piti ideaa outona ja juttuja kiinnostavina, joten hän julkaisi kirjan. Matin kolminkertaista kuolemaa painettiin sata kappaletta, osaa Kumpulainen ilmeisesti käyttää Turbatorin liikelahjoina. Kätevimmin sitä saa ostaa suoraan minulta, hinta ei ole suurensuuri!

Alla kirjaan kirjoittamani pieni esipuhe. Sitä on voitu taittovaiheessa hiukan rukata, joten se ei välttämättä ole aivan sama kuin itse kirjassa. Kirjan kansikuva on Mies Mikkosen tekemä. Kuten takakannessa sanotaan, tämä on ensimmäinen kerta, kun Karjaliinin oudot tarinat julkaistaan antiikvalla painettuna - Mehiläisestä 1980-luvulla tehdyssä faksimile-laitoksessahan ne on painettu fraktuuralla. Jonkin verran muokkasin Karjaliinin käyttämää arkaaista kieltä, mutta en paljon - ja se voi olla monille hiukan vaikealukuista edelleenkin. Kirjan nimi on minun keksimäni.

Ja tässä se esipuhe:

Olavi Karjaliinin groteskit rikostarinat

Olavi Karjaliini eli oikealta nimeltään Olli Karjalainen (1805-1855) oli Kerimäellä syntynyt liperiläinen räätäli, joka avusti muutamilla tarinoilla Elias Lönnrotin legendaarista Mehiläinen-lehteä 1830-luvun lopulla. Karjaliini kirjoitti lehteen myös runoja, joita julkaistiin myöhemmin Kustavi Grotenfeltin kokoamassa kansanrunoilijoiden kokoelmassa Kahdeksantoista runoniekkaa (1889). Grotenfelt kirjoittaa saatesanoissaan, että Karjaliini kuoli varakkaana miehenä työskennellessään Siikakosken sahan lastauspaikalla vartijana.
Tarinat lehteen lähetti Liperin kirkkoherranapulainen Carl Gustaf Wargentin (1811-1865) ja Lönnrot mieltyi niihin erityisesti. Erään tekstin perässä luki, että Mehiläinen ottaa mielellään lisää tällaisia tekstejä julkaistavaksi. Lönnrot osoitti tässä rohkeutta, koska Karjaliinin tarinat herättivät paheksuntaa. Nimimerkki "Siveyden harjoittaja" pyysi nimittäin Helsingfors Morgonbladissa, että Karjaliinin tarinoiden kaltaisia hävyttömiä juttuja ei lehteen lähetettäisi. Myös rovasti ja raittiusmies Johan Fredrik Berghin (1795-1866) tiedetään julkisesti kommentoineen asiaa paheksuvaan sävyyn.
Tässä pienessä kirjasessa on kaikki Karjaliinin proosaksi laskettavat tekstit Mehiläinen-lehdestä. Osa ei ole rikosaiheisia, mutta ne, jotka ovat, osoittavat, että on sitä ennenkin osattu. Karjaliinin tarinoissa lyödään surutta päähän, tapetaan pienimmästäkin syystä, rietastellaan ja juopotellaan. Suomalaisen rikoskirjallisuuden - tai ainakin rikoksen - suuret linjat ovat olleet olemassa jo 170 vuotta sitten! Karjaliinin tarinat laajennettuna ja uudelleen kirjoitettuna voisivat hyvinkin toimia nykyaikaisen mustan komedian, jossa ihmisten väliset intohimot purkautuvat törkeinä rikoksina ja huijauksina.

Joulukirja ja sen kaikki mokat: kertomus freelance-kirjailija-graafikon häpeästä

Käväisin tänään perheen kanssa juhlistamassa siiderillä ja purilaisaterialla uutta kirjaani, vanhoja joulukertomuksia sisältävää Hauskaa joulua, jonka Turbator julkaisi toiseksi viimeisenä novelliantologianaan. (Tämän jälkeen ilmestyy vielä kotimaisten aikamatkustusnovellien antologia, sitten niiden julkaisu päättyy kannattamattomana.) Kirjassa on johdantoartikkeli joululehtien historiasta Suomessa sekä vanhoja jouluaiheisia kertomuksia 1800-luvun loppupuolelta 1940-luvulle. Jokaisen tarinan aluksi on pieni kirjoittajaesittely, aiempien kirjojeni Tankki palaa!, Outoja jälkiä ja Hallusinatsioneja tyyliin. Se on minusta ihan hyvä tapa hahmottaa tällainen historialliseen otteeseen pyrkivä antologia, jossa ei ole uusia tarinoita.

Olin tietysti tyytyväinen, niin kuin uusien kirjojen kanssa kuuluu ollakin, mutta sitten rupesin selailemaan opusta. Ensimmäiseksi huomasin, että suojalehdellä lukee pelkästään "joulukirja", ei kirjan nimi. Sitten huomasin, että lyhyessä esipuheessa sanotaan, että kirjassa olisi kahdenkymmenen vanhan tarinan lisäksi kaksi uutta - siihen tosiaan suunniteltiin Johanna Sinisalon ja Harri Kumpulaisen (joka on siis kustantaja itse) jouluaiheista scifi-tarinaa, mutta kumpaakaan ei käytetty, monestakin eri syystä. Muotoilu jäi esipuheesta kuitenkin poistamatta. Sitten huomasin monia pieniä virheitä (Reino Helismaan novellilla on eri nimi pienessä esittelytekstissä ja itse novellin alussa jne.).

No, nämä nyt menisivät huolimattomuuden piikkiin, ja sanoin vaimolle, ettei niitä kukaan huomaa tai jos huomaa, kukaan ei valita. Sitten tajusin, että kirjasta puuttuu sisällysluettelo, vaikka se tällaisessa olisi aivan oleellinen, varsinkin kun kaikkien novellien yhteydessä ei missään sanota, missä ja milloin ne on julkaistu. Joistain onneksi sanotaan, mutta se ei kyllä riitä.

En voi kuin syyttää itseäni, kun olen kerran kirjan itse koonnut ja taittanut. On mahdollista, että olen tehnyt nuo puuttuvat korjaukset, mutta ne eivät ole tallentuneet siihen versioon, jonka olen kustantajalle lähettänyt. Tai sitten olen lähettänyt jostain syystä eri paikkaan tallentamani tiedoston. Tämä on tietysti yleisemminkin pienten kustantamojen ongelma: ei ole aikaa tai viitseliäisyyttä oikolukea painoon meneviä kirjoja. Tämä olisi ehdottomasti pitänyt silmäillä läpi, suojalehden nimivirheen (kyse siis työotsikosta, joka on vain lätkäisty sivulle, kun ei ole ollut vielä tiedossa kirjan lopullinen nimi) ja sisällysluettelon puutteen olisi nopeastikin voinut huomata. Olisi pitänyt myös olla viitseliäisyyttä käydä kirjan vedos läpi.

Mutta kun ei niin ei. Tässä on ehkä kyse siitä, mistä kirjoitin aiemmin: kun palkkiot ovat pieniä ja kirjojen näkyvyys olematonta (terveisiä vain Suomalaiselle kirjakaupalle!), niin viitseliäisyyttä ei oikein ole.

Koetan näin paikata edes jotain: alla kirjan sisällysluettelo tarkkoine julkaisutietoineen. Teen johdantoartikkelista jossain vaiheessa erikseen postauksen, se on sen verran pitkä.

Juhani Aho: Joulu, teoksesta Lastuja: toinen kokoelma, WSOY 1905
Juhani Aho: Haltian joululahjat, teoksesta Kolme lastua lapsille, WSOY 1899
Eino Leino: Tietäjät itäiseltä maalta, Uusi Suometar 25.12.1900
Pietari Päivärinta: Minun jouluni, Joulu-Ilo 1905
Alta: Joulusaappaat, Joulutervehdys 1889
Anonyymi: Muuan jouluaatto, Joulutervehdys 1889
Joel Lehtonen: Joulu ja juhannus, Joulutunnelma 1927
Karl A. Tavaststjerna: Joulun ja uudenvuoden välillä, Joulutervehdys 1895
Veikko Korhonen: Heidän onnellisin joulunsa, Joulu-Ilo 1919
Juho Koskimaa: Uuteen elämään. Joulukertomus porovarkaasta, Joulu-Ilo 1908
Väinö Kataja: Kaksi joulua vanhanpojan elämässä, Sarastus 1908
Johan Ludvig Runeberg: Joulunaatto luotsin majassa, alun perin nimellä "En julqväll i lotskojan", Helsingfors Morgonblad, 31.12.1832, suomennos julkaistu nimellä Joulun-aatto luotsin majassa. G. W. Edlund 1886
Emil Nervander: Jouluvieraita, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Emil Nervander: Kirjojen jouluyö. Fantasia, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Rafael Hertzberg: Joulusatu vanhasta Karjalasta, Joulutervehdys 1895
Viljo Kojo: Joulukertomus, teoksesta Yllätys. Karisto 1925
Larin-Kyösti: Syytinkivaarin joulusahti, teoksesta Katupeilin kuvia, Karisto 1910
Samuli S.: Jouluaamu, teoksesta Novelleja II. WSOY 1885
Alli Trygg: Muuan joululahja, Joulutervehdys 1892
Reino Helismaa: Joulu Villissä lännessä, Seikkailujen Maailma 12/1945 salanimellä Masa Palo

Torkku ja vastarinta

Aamutoimeni tänään: Kello soitti 6.50. Käytin kännykän viiden minuutin välein hälyttävää torkkutoimintoa kymmenen yli seitsemään, jolloin vääntäydyin hitaasti ylös. Vuoroin vaimon kanssa herättelimme lasta kouluun. Kun lapsi oli syönyt aamupalan ja olin saattanut hänet taksiin, menin sänkyyn lukemaan (Megan Abbottin erinomaista romaania The End of Everything). Rupesin nukkumaan 8.33. Nukuin kaksi tuntia ja nousin erittäin uni-inerttisenä. En ole juuri mitään jaksanut tänään tehdä.

Tästä kaikesta tuli mieleen tämä Tiedonantajaan kirjoittamani kolumni, jossa käsittelen torkkutoiminnon ja kapitalismin välistä yhteyttä. (Tekstissä epämääräisesti mainitut kirjailijat käsittävät ainakin Leena Lehtolaisen, joka sanoi haastattelussa, ettei käytä torkkua. Voi olla, että koko ajatusketju lähti juuri tästä haastattelusta liikkeelle.)

Torkku ja vastarinta

I 
Tyyny kutsuu vielä. Uni on pehmeää, lämmintä, vaivatonta. On ihana nukahtaa hetkeksi. Kännykän tai kellon torkkutoiminto herättää sinut kuitenkin viiden minuutin kuluttua.

II
Torkkutoiminto on pehmeän vastarinnan muoto. Vielä ei tarvitse nousta. Ei tarvitse olla tuottava, ei osallistua yhteiskunnan toimintaan. Ei tarvitse ihan vielä lähteä töihin. Voi vielä sulkea silmänsä, palata alitajunnan maailmoihin, joissa ihmisellä on todellinen vapaus.
Moni näkeekin parhaat, villeimmät, harhaisimmat unensa juuri niinä muutamina minuutteina, jotka jäävät torkkumuistutusten väliin.
Kun se nukahtaminen on kerran niin vaivatonta. Ja peitto juuri sopivan lämmin. Ei ole kylmä, mutta ei myöskään hiki.

IV
Toisaalta torkku on nimenomaan vaaraton. Se luo illuusion siitä, että itse hallitset omaa untasi, omaa nukkumistasi, vaikka todellisuudessa torkku on suunniteltu sitä varten, että ehtisit ajoissa töihin.
Torkkujen aikana nähdyt parhaat unetkin selittyvät juuri tällä: ihminen pakenee väistämätöntä stressireaktiota unien vapaaseen maailmaan ja tekee sen nopeasti ja varmasti. Unesi tietää, mitä sinulle kohta tapahtuu.

V
Jotkut vapaat toimijat, kuten kirjailijat, saattavat kehuskella sillä, että he eivät käytä torkkua. Sehän voi toisaalta tarkoittaa myös, että he ovat sisäistäneet aikaisen heräämisen etiikan täydellisesti.
Hekään eivät saa herätä silloin kun haluavat.

VI
Torkku on kuitenkin myös käyttäjälleen vaarallinen.
Sen käyttö saattaa aiheuttaa käsittämätöntä paniikkia hetkellä juuri ennen lähtöä. Kaikki on viivästynyt kymmenellä tai jopa viidellätoista minuutilla, lapsella ei ole kenkiä jalassa, kahvi on juomatta, kokouskravatti on hukassa, juna jättää.
Sellaisia hetkiä on vaikea nähdä vastarintana.

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Tässä Tiedonantajan kolumnisarjan viimeinen osa, jossa yritän hahmotella - edelleen humoristisesti ja osin parodisesti - jonkinlaista sadomasokismin luokkatietoista politiikkaa, koko ajan tietäen, että sellaista ei voi olla. 50 Shades of Grey -viittaus menee hiukan mönkään, koska rakkaudestahan siinä on loppujen lopuksi kyse (luin kirjasarjaa lähes puoliväliin, toisen kirjan alkupuoliskon puoliväliin). Viittaus Kollontain Uuteen omatuntoon saattaa sekin mennä hiukan pieleen, koska en ole koskaan oikeasti lukenut kirjaa, tiedän vain suurin piirtein mistä siinä on kyse. Monethan ovat nyttemmin syyttäneet Kollontaita siitä, että hän on luonut ajatuksillaan lapsiinsa välinpitämättömästi suhtautuvien kommunistinaisten ideaalin, jota on seurannut sydämettömien tarhantätien kaaderi. En nyt ihan ole samaa mieltä. 

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kokoamassani novelliantologiassa Tuska ja hurmio (2011) on laajat jälkisanani "Sadomasokismi suomalaisessa kirjallisuudessa ennen ja nyttemmin". Se on ehkä vähän hatara teksti, jota tein muiden töiden ohessa (en tosin aina tiedä, mikä on se varsinainen työ, jonka ohessa nämä joskus syntyvät) ja siitä puuttuu oleellisia mainintoja, mutta en tiedä toisia tutkimuksen tapaisia tekstejä, joissa aihetta olisi käsitelty. Kirjassa on myös muutamia novelleja, jotka ovat koska tahansa kiihottavampia kuin laimea 50 Shades of Grey - suosittelen esimerkiksi Essi Tammimaan hienoa novellia "Ehtoja", joka oli myös tulla kirjan nimeksi. (Tässä ja tässä vielä kolumnisarjan edelliset osat.)

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Sanovat, että sadomasokismi on poliittista: vapaaehtoinen alistuminen seksisuhteessa vapauttaa ihmiset irti seksuaalisista stereotypioista.
Sadomasokismi on kuitenkin muuttunut poroporvarilliseksi harrasteluksi. Miten muutenkaan, kun koko muukin yhteiskunta on muuttunut poroporvarilliseksi?
Sadomasokismissa on kyse fetisseistä, joita palvotaan, olivat ne sitten sitomista, korkokenkien tai nahan kiillon ihailua.
Freudin mukaan fetissi seksuaalisen palvonnan kohteena on poissaolevan äidin aiheuttaman trauman käsittelyä. Mistä muustakaan on kyse nykyisessä korkokenkämaniassa kuin siitä, että korkokengissään vaappuvien nuorten naisten äidit ovat olleet luomassa uraa, tekemässä kapitalistista yhteiskuntaa?
Korkokengäthän ovat nykyään selvä fetissi, itseään vapaaehtoisesti kiduttavien naisten palvontakohteita, joiden avulla jäädään oman roolin vangiksi. Kuvitelma niiden tuomasta vallasta miehiin nähden on vain toteutumatonta fantasiaa.
Joillekin myös kotitöiden tekeminen käskystä on sadomasokistinen fetissi - eikö se kerro, että ihmiset ovat vieraantuneet omasta työstään? Alun perin hämyisiin alakulttuureihin kuulunut tapa pukeutua kiiltävään pvc-muoviin on miedontunut kiiltäväpintaisiksi wetlook-leggingseiksi. Niitä käytetään tavallisena katuasuna huikeiden korkeiden korkojen kanssa.
Mutta ainoastaan turvatussa asemassa oleva porvari voi todella nauttia fantasioistaan. Hänkään ei voi vapaasti tuoda kaikkea julkisuuteen. Perinteinen pilapiirros kuvaa firman johtajaa saamassa piskaa bordellissa. Mutta suunta voi olla myös toisinpäin.
Alan klassikossa, Pauline Réagen O:n tarinassa (1954) tavataan varakas aatelinen, joka kieltää naisorjiaan sekoittamasta rakkautta ja tottelevaisuutta. Seksi ja alistuminen ovat jotain ihan muuta kuin rakkautta.
Muistetaan myös yksi 1980-luvun juppikauden keskeisiä elokuvia, Adrian Lynen 8½ viikkoa, jossa Mickey Rourke ja Kim Basinger muhinoivat vapaasti, ilman sitoumuksia, harrastavat pientä piiskausta ja sitomista. Elokuvan jupit ovat taloudellisesti varakkaita ja keskenään tasa-arvoisia, he kyllä voivat mennä vapaaseen sitoumuksettomaan suhteeseen.
Kohta suomeksikin ilmestyvä kohuromaani 50 Shades of Grey kertoo siitä, miten salaperäinen ja varakas porvari ottaa epävarman nuoren naisen sadomasokistiseen alistussuhteeseen. Kyse ei tässäkään ole rakkaudesta, vaan pelkästään seksistä ja alistamisesta.
Ajatus vapaasta, ilman sitoumuksia harrastettavasta seksistä on kuitenkin ollut osa työväenliikkeen teorioita. Muistetaan esimerkiksi Alexandra Kollontain Uusi omatunto, joka suomennettiin vuonna 1920.
Työväestön tulisi ottaa tässäkin aloite ja vaatia antiporvarillista sadomasokismia. Sitä voi harjoittaa luomuna, ilman kiinalaisten lasten tekemiä käsirautoja tai piiskoja. Ihmisen kekseliäisyys voi nousta uusiin sfääreihin, kun ei tarvitse pitäytyä kauppojen standardoiduissa valikoimissa. Se olisi osa vallankumousta.
Tarvitsemme myös eroottista kirjallisuutta, jossa alistussuhteet kääntyvät ylösalaisin, jatkuvasti.

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa II: Markiisi de Sade ja Pier Paolo Pasolini

Toinen osa Tiedonantajassa ilmestynyttä kolumnitrilogiaa. 

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa II

Markiisi de Sadea on pidetty vaarallisena kirjailijana, jonka teokset tulisi tuhota. Feministitutkija Andrea Dworkin vertasi häntä Viiltäjä-Jackiin.
Monet ovat olleet eri mieltä. Surrealistit pitivät de Sadea vapaimpana koskaan eläneenä sieluna, eksistentialisti Simone de Beauvoir taas piti häntä ensimmäisenä ajattelijana, jonka lähtökohtana oli ihmisen oma identiteetti.
Vuosina 1740-1814 elänyttä markiisia voi lähestyä myös marxilaisittain. On sanottu, että de Sade kuvasi tarkkaan sitä talouden ja vallan kytköstä, joka kapitalismia ruokkii. Suurelta osin de Sade kuvaa teoksissaan aatelisia, mutta he ovat rikastuneet myös kapitalistisella työllä.
Yksi markiisi de Saden tunnetuimmista teoksista on Sodoman 120 päivää. Teoksen irstailijat ovat rikastuneet Ludvig XIV:n aloittamien sotien ansiosta - vaikka heillä on toki perittyäkin omaisuutta -, mikä on hieno irvikuva siitä todellisuudesta, jossa nykyäänkin eletään: sota on kaikkein tuottoisinta toimintaa maailmassa. De Sade nauraa kuvatessaan kamalimmat pahantekijät samalla yhteiskunnan ylhäisimmiksi jäseniksi.
Yksi Sodoman 120 päivän keskeisistä ideoista on paskan syöminen. Sen lisäksi että irstailijat pakottavat uhrinsa syömään sitä he myös nauttivat sitä itse. Aateliset nauttimassa omaa paskaansa on varmasti yksi kirjallisuudenhistorian hurjimpia visioita. Sodoman 120 päivää vuonna 1975 nimellä Saló filmannut italialainen Pier Paolo Pasolini olikin sitä mieltä, että kulutusyhteiskunta tai "kulutusfasismi", kuten hän sitä kutsui, näkyy muun muassa koprofiliana eli paskan kanssa läträämisenä.
Pasolinin mukaan Saden kuvaamien aatelisten harrastama julmuus on vain jonkinlainen peilikuva siitä julmuudesta, jota kapitalismi harrastaa alamaisiinsa nähden. Hän kirjoittaa: "Kaikki Salóon liittyvä seksuaalisuus ei ole vain metafora siitä seksuaalisuudesta, jossa kulutuksen valta on pakottanut meidät näinä vuosina elämään, vaan se on myös metafora vallan suhteesta niihin, jotka ovat vallalle alisteisia. Toisin sanoen se on esitys siitä, jota Marx kutsuu ihmisen kaupallistamiseksi: ihmisruumis alennetaan esineeksi riistämällä sitä."
Pasolinin versio Saden romaanista kuvaa kuitenkin ennen kaikkea nykyaikaa, jossa kaikki on alistettu kuluttamisen vallalle. Siinä maailmassa kuluttaminen on yhtä hyödytön ele kuin de Saden vekkulien harrastama paskansyöminen. Jo kerran ulos tullut syödään uudestaan ja sitten se paskannetaan uudestaan ulos: mikä voisi olla tarkempi kuva kuluttamisen moraalista?

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa 1

Olen kirjoittanut muutaman kolumnin Tiedonantajaan. Minulla on pitkä, joskin hyvin repaleinen suhde lehteen, johon monet suhtautuvat huumorilla, osa myös suvaitsevaisesti ja lempeällä ironialla. Lehti tuli meille kotiin 70- ja 80-luvuilla ja isoveljeni varsinkin piti sitä tärkeänä tiedon- ja argumentoinnin lähteenä. Sittemmin sen merkitys on jäänyt enkä muista, koska olisin viimeksi lukenut kokonaisen Tiedonantajan numeron. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun Marko Korvela - silloin vielä toimitusihteeri, nykyään päätoimittaja - pyysi minua kirjoittamaan lehteen. 

Ensimmäiseksi kirjoitin kolmiosaisen kolumnisarjan, jolla oli niin kunnianhimoinen kuin parodinenkin nimi "Työväenluokka ja sadomasokismi". Tahallisesti typerän nimen alla koetin käsitellä asiaa niin poliittisesti kuin suinkin pystyin (monethan ovat huomauttaneet, että sadomasoväki ei ole koskaan noussut barrikaadeille homojen ja muiden pervojen tapaan, koska asia ei ole poliittisesti latautunut). Tässä sarjan ensimmäinen teksti, jossa käsittelen suotta unohdettua kirjaa. (Kysyin muuten jokin aika sitten Martti Larnin perikunnalta, olisiko mitään mahdollisuutta julkaista kirjaa uudestaan, mutta en saanut minkäänlaista vastausta.) 

Sarjan muissa osissa käsittelin markiisi de Sadea sekä sadomasokismin ja politiikan suhdetta yleisesti; postaan ne tekstit myöhemmin. Viimeisessä tekstissä viittaan 50 Shades of Greyhin, josta siis myöhemmin. 

Työväenluokka ja sadomasokismi, osa 1

Sanovat, että sadomasokismi on poliittista.
Vaikkapa näin: vapaaehtoisen alistumisen kuvaus on kuvaus yhteiskunnan valtasuhteista.
Tai näin: naisen vapaaehtoinen alistuminen vapauttaa naisen patriarkaalisen yhteiskunnan asettamista seksuaalisista pidäkkeistä.
Tämmöinen voi tuntua teoreettiseltä hölynpölyltä, mutta 1930-luvun työväenkirjallisuudesta löytyy yksi merkittävä romaani, jossa sadomasokismi todella on poliittista: Martti Laineen Kuilu, joka ilmestyi vasemmistolaisen Kirjailijain kustannusliikkeen julkaisemana vuonna 1937.
Martti Laine tuli myöhemmin suosituksi viihdekirjailijaksi nimellä Martti Larni. Kuilu, joka oli Laineen ensimmäinen aikuisten romaani, on jotain ihan muuta. Se kertoo Unto Kamarasta, joka kirjan alussa pääsee pois vankilamielisairaalasta. Kamara on vajonnut masennukseen ja tekee lopulta itsemurhan.
Miestä hoitanut lääkäri löytää käsikirjoituksen, jossa mies kertoo oman tarinansa, aina ikävästä lapsuudesta haparoivaan nuoruuteen ja varhaisiin homoseksuaalisiin kokeiluihin.
Sisällissotaan Kamara osallistuu punakaartin riveissä. Lääketiedettä opiskellut hän joutuu operoimaan monia hätäleikkauksia ilman puudutusta tai nukutusta. Vankileirillä Kamaraa alistavat seksuaalisesti sekä vartijat että muut vangit.
Vapaaksi päästyään mies haparoi elämässä ja erotetaan toimestaan pedofiliaepäilysten takia. Lopulta hän tutustuu nuoreen naiseen Astaan. Tämä hurmaantuu aluksi miehen sadistisista taipumuksista: "Suutele minua rajummin - niin että koskee. Suutele huuleni verelle..."
Vaimo alkaa kuitenkin syyttää Untoa homoudesta. Lopulta mies ei enää kestä vaimon syyttelyä ja naljailua. Mies käy naisen kimppuun, kuristaa naista ja repii vaatteet häneltä pois. Kohtaus jatkuu: "Irroitin vyötäisiltäni kapean nahkavyön ja löin häntä kasvoille. Hän kääntyi tuskasta kontalleen, voihki ja vääntelehti. Löin yhä uudelleen - hartioihin, selkään, päähän. Ja mitä enemmän hän voihki ja rukoili, sitä enemmän minä nautin hänen kärsimyksestään.”
Eroottista vihaa uhkuva kohtaus päättyy sanoihin: ”Minä olin skorpioni - eläin ihmisessä."
Skorpioni oli tiettävästi Laineen alkuperäinen nimi käsikirjoitukselle - se on metafora vihalle, joka päähenkilön täyttää. Sadomasokistinen purkaus on nuoren tasavallan synnytyskipujen ja ahdasmielisen oikeistolaisen politiikan luonnollinen seuraus.
Kuilu kohtasi ilmestyessään ankaraa vastustusta. Se ei pyrkinyt millään tavalla luomaan yhteyttä hävinneiden ja voittajien välillä. Sisällissodan traumat purkautuvat teoksessa tappavana ja traagisena väkivaltana eivätkä kanavoidu yhteiskuntaluokkien väliseen yhteyteen, niin kuin monissa muissa 1930-luvun romaaneissa.
Siksi Kuilu on poikkeuksellinen. Siinä villi, ahdistavakin erotiikka ja politiikka lyövät kättä tavalla, joka ei ole tuttua muusta suomalaisesta kirjallisuudesta.

Animaatioelokuvan voima, eli miksi itken elokuvissa

Olen aivan kohtsillään lähdössä Lahden kaupunginkirjastoon puhumaan alla olevan tekstin mukaan (esiintymiseni on siellä tänään tiistaina 17.30, jos joku blogin lukijoista sinne suinkin ehtii).

Tämä on aihe, joka mietityttänyt minua jo pitkään ja kun Lahdesta pyydettiin luennoimaan, niin ajattelin jotenkin lähestyä sitä - varsinkin kun olin mainitun Petra Rossin opinnäytetyön opponoinut Porin yliopistokeskukseen. Se oli sen verran hyvä työ, etten palauttanut sitä, vaikka olisi pitänyt - minun piti käyttää Rossin oivalluksia (ja myönnetään, myös lähdeluetteloa) hyväksi, kun kirjoittaisin animaatioelokuvan historiasta teoksen. Se hanke saattoi kokonaan kaatua, mutta siitä myöhemmin. Olen ensimmäisenä itse myöntämässä, että esitykseni teoreettinen pohja on hatara ja Chaplinin Pojan esillevetäminen animaatiota koskevan luennon lopuksi on ongelmallista, mutta toisaalta, kuten sanon, mykkäkomedian ja amerikkalaisen surrealistisen viihdeanimaation ("surrealistinen" on termi, jota Petra Rossi työssään käyttää; en keksi parempaakaan) välillä on monia yhtäläisyyksiä.

Pikkusiskoni naureskeli joskus isällemme, kun he olivat yhdessä katselleet jotain piirrettyä elokuvaa. En enää tiedä, mistä piirretyistä oli kyse, mutta olen aina ollut siinä käsityksessä, että kyse on ollut jostain tavanomaisesta itäeurooppalaisesta piirretystä, joita Suomessa on aina paljon nähty.
Miksi pikkusisko sitten nauroi isälle? Se oli jonkin sortin vahingoniloa. Isä oli nimittäin itkeskellyt jonkin animaation lopussa, vaikka tekele ei ollut tehnyt minkäänlaista vaikutusta pikkusiskooni ja pikkuveljeeni. Yksinkertaisen, naivistisesti piirretyn elokuvan lopussa lienee pelastettu joku urheasti tulipalon tai vastaavan kynsistä. Ehkä siinä on vielä korostettu ystävyyden merkitystä. Ainoastaan yhdessä voimme pärjätä oli yleinen itäeurooppalaisten animaatioiden ja muiden lastenelokuvien sanoma.
Silloin, yli 20 vuotta sitten, asia nauratti todennäköisesti minuakin. Teininä oli hauska olla kyynikko, joka ei liikutu mistään.
Sittemmin olen huomannut olevani kaikkea muuta kuin kyynikko. Animaatioelokuvilla on tässä ollut suuri rooli, jota voi melkeinpä verrata omaan perheen perustamiseen ja perheen kanssa eteen tulevien ongelmien kanssa kamppailemiseen. Animaatioelokuvat ovat kasvattaneet minua lähes yhtä paljon kuin puolisoni ja lapseni. Ilman animaatioita en rakastaisi lähimmäisiäni niin paljon kuin nyt.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että sen lisäksi että hohotan kovaäänisesti animaatioita katsoessani itken vuolaasti.
Ensimmäinen elokuva, jonka kohdalla myönsin tämän tosiasiaksi, on Disneyn tuottama, Ben Sharpsteenin ohjaama Dumbo. Kohtaus, jossa Dumbo-norsun vangittu äiti heijaa Dumboa kärsällään sellivaunun kaltereiden läpi, on sellainen, josta minun on vaikea edes kirjoittaa ilman että tunnen herkistyväni.

 Liikuttumista Dumbosta on helppo selitellä elokuvaharrastajille tyypilliseen tapaan, että Dumbo on parempi elokuva kuin muut Disney-elokuvat ja että se tehtiin Disneyltä osittain salassa, kun hän oli Etelä-Amerikassa solmimassa suhteita sikäläisiin levittäjiin ja elokuvantekijöihin. Tämä on alalle tyypillistä itsepetosta. Dumbon äiti ja lapsi -kohtaus liikuttaa ja itkettää, koska se on kaunis ja vetoaa meissä suojeluvaistoon sekä ajatukseen siitä, että vanhemman ja lapsen toisistaan erottaminen on julmimpia tekoja, mitä voi tehdä. Palaan tähän aiheeseen vielä luennon lopussa.
Sinänsä Dumbo on jännä elokuva Disney-studioiden tuotannossa, että siinä ylipäätään on selkeä äiti-lapsi -suhde. Sellaisiahan ei tunnetusti Disney-tuotteissa ole. Toisaalta Disney-elokuvat kertovat karua kieltään tyypillisestä amerikkalaisesta ilmiöstä, hylätyistä lapsista ja kaukana, kaukana, tavoittamattomissa olevista oikeista vanhemmista. Disneyn maailmassa vanhemmille voi käydä koko ajan huonosti - tämä on varmasti ollut ihan todellinen tilanne 1930- ja 1940-lukujen maailmassa, jossa isän tai äidin voi viedä äkillisesti sairaus tai sota tai halu uuteen elämään, jota pitää viettää jossain tuhansien kilometrien päässä. Tästähän kertovat monet amerikkalaiset laulut, joissa todetaan, ettei ole enää kotiin menemistä. Miettikääpä vaikkapa Gene Pitneyn laulua "Twenty Four Hours from Tulsa", jossa äkillinen tien päällä, tienvarsimotellissa koottu rakkaus tuhoaa vakiintuneen parisuhteen ja laulaja toteaa "And I can never, never, never --- go home again".
Pitneyn kappale itkettää. Siinä on tarttuvaa tunnetta yksinäisyydestä tien päällä, elämän jatkuvista pienistä pettymyksistä, joita yrittää tilkitä ihastumalla aina vain uusiin ja uusiin ihmisiin. Ennen kaikkea se kertoo laajoista mittasuhteista, fyysisistä ja henkisistä, jotka painavat ihmisiä.
Kotiin ei voi mennä myöskään Bambi, joka joutuu löytämään itsestään kovan ja karskin maskuliinisen puolensa, jotta voi jatkaa elämäänsä metsässä. Kun sen äiti ammutaan, sen pitää hylätä kaikki feminiiniset piirteet itsessään - jotkut ovatkin valittaneet, että Bambin paljastuminen urokseksi oli järkyttävää. Homopiireissähän puhutaan Bambi-efektistä. Bambi ihastuu elokuvan alkupuolella pieneen poikaskunkkiin, mutta joutuu jättämään nämä hömpötykset taakseen - Bambi-efektissä homo huomaa olevansakin hetero.
Dumbossa taas sallitaan feminiinisten piirteiden säilyttäminen, mikä on poikkeus Disney-tuotannossa. Dumbo saa jatkaa elämäänsä äitinsä kanssa eikä heitä eroteta toisistaan väkivaltaisesti. Totta kyllä, elokuvan lopetus on hätäinen, liian lyhyt muun elokuvan kehittelyihin nähden - ehkäpä Walt Disney oli juuri tulossa koputtamaan studion oveen ja keskeyttämään radikaalien animaattoreidensa työnteon?
Mutta tällä ei ole väliä. Dumbon mahdollinen radikaalius suhteessa muuhun Disney-tuotantoon ei ole merkittävää siinä suhteessa, miksi se itkettää.
Nimittäin myös perinteisiä malleja esittävät elokuvat voivat itkettää. Otetaan yksi esimerkki.
Näin Pixar-studion Cars-elokuvan ensimmäisen kerran ilman ääntä lentokoneessa matkalla Kyprokselle. Se tuntui lähinnä ylipitkältä automainokselta, jonka pääosassa oli muovisia hahmoja.
Sitten näin elokuvan dvd:ltä, kun tuttu lainasi sen tuolloin kolmevuotiaalle pojallemme katsottavaksi. Poika ei tajunnut siitä taatusti mitään, mutta vaati saada silti katsoa sitä kaksi kertaa päivässä - olisi katsonut sitä useamminkin, jos olisimme suostuneet. Lämpenin elokuvalle hitaasti. Vastustelinkin sitä aktiivisesti, saatoin esimerkiksi sanoa, että sen tarina on aika tavanomainen tai että "jos se olisi tehty näytelmäelokuvana animaation sijaan ja pääosissa olisivat Tom Hanks ja Meg Ryan, sitä ei pystyisi katsomaan". Todennäköisesti monikin pystyisi.
Lopulta antauduin täysin. Loppukohtaus, jossa Salama McQueen jättää oman voitokkaan rallinsa kesken työntääkseen pahasti kolaroineen vanhan veteraanin Kunkun maaliin, saa minut kyyneliin joka kerta - nykyään jopa siitä kertominen herkistää minua kavalasti. Salama McQueen on elokuvan aikana oppinut luopumaan omasta narsismistaan ja ottamaan huomioon toisetkin ihmiset - tai siis autot. Hän luopuu lopussa omasta voitostaan ja nousee korkeampaan kirkkauteen - ja lopulta hän muuttaa pieneen ja syrjäiseen Syylari Cityyn, jossa hän nämä uuden elämän alkeet oppi.

 Kuulostaa aika ällöttävältä, eikö totta? Cars on elokuva, joka samaan aikaan opettaa autoilun hienoutta ja vauhdin hurmaa ja saarnaa hitaamman elämän ja sympaattisemman elämäntavan puolesta. Tom Hanksin ja Meg Ryanin pääosittamana se voisi tuntua pelkästään kiusalliselta. Animaation voima on juuri siinä, että se saa ylittämään kaikki sellaiset ristiriitaisuudet ja epäjohdonmukaisuudet, jotka häiritsisivät perinteisessä näytelmäelokuvassa.
Kyse ei ole pelkästään koskettavista kohtauksista. Itkettää voi myös hauska tai jännittävä kohtaus. Nyt liikutaan jo alueella, jota en osaa selittää, mutta huomaan usein nauravani niin vahvasti jollekin animaation kohtaukselle, että minua rupeaa samalla itkettämään. Sama koskee jännittäviä kohtauksia - esimerkiksi Disneyn Lumikin lopussa, jossa kääpiöt lähtevät vuorelle Lumikin myrkyttäneen noidan perään. Se päättäväisyys, jolla kääpiöt toimivat rakastamansa Lumikin puolesta, yhdistyneenä Disneyn taitavaan kuvan ja äänen käsittelyyn, synkkään dramaattisuuteen ja lähes goottilaiseen kuvastoon, saa minut aivan veteläksi. Juuri tällaisissa kohtauksissa animaatio näyttää voimansa.

Mistä tässä nyt sitten on kyse? Aalto-yliopistossa opinnäytetyönsä animaatioelokuvasta tehnyt Petra Rossi on tutkinut animaatioelokuvien kuvauksia tai ns. representaatioita seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Rossi tutkii hyvässä työssään mm. Mikki ja Minni Hiiren välisiä suhteita, Väiski Vemmelsäären olennaisesti sukupuoletonta sukupuoliperformanssia sekä Paavo Pesusieneen koodattua homoseksuaalisuutta. Yksi Rossin pääväitteistä on, että animaatiot murtavat oletuksiamme ympäristöstä ja kehosta. Tämä koskee varsinkin antropomorfistisia eläinhahmoja, kuten juuri mainitsemiani hahmoja, joiden kohdalla seksuaalisuus on voinut olla hyvinkin häilyvää. Ylipäätään animaatiohahmojen ei-inhimillisyys saa meidät etääntymään niistä - monet ihmishahmoja koskevat kysymykset muuttuvat epärelevanteiksi.
Uskoisin että tämä selittää myös sen, miksi animaatiohahmojen kokemat järkytykset, mielenliikutukset ja jännitykset tuntuvat meissä kahta kovemmin. Hahmojen ei-inhimillisyys saa meidät kohtaamaan niiden inhimillisyyden suojattomammin, ylitämme saman tien jonkin kynnyksen, joka meitä kohtaa kun elokuvan pääosassa ovatkin ihmiset. Epärelevanteiksi muuttuvat kysymykset hahmojen psykologisesta tasosta, sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta - ollaan lähellä puhdasta suhdetta, joka iskee meihin yllättävänkin lujaa. Näytelmäelokuvassa pohtisimme vain liikaa sitä, ovatko asiat uskottavia.
Rossin väite koskee oikeastaan vain osaa animaatioista, juuri niitä joista olen aiemmin puhunut. Dumbo, Bambi ja Lumikin kääpiöt sekä Carsin Salama McQueen ovat selkeästi kehollisia hahmoja, jotka pystyvät voittamaan oman kehollisuutensa rajat - ne hyppivät, pomppivat, muuttuvat, kiihdyttävät. Niiden fysiikka on suorassa suhteessa niiden tunteisiin. Tässä ne eroavat suuresti perusanimaation valtavirrasta, joka vaikutti 1960-luvulta 1990-luvulle - esimerkiksi Kivisiin ja Sorasiin tai Masters of the Universeen samaa analyysia ei voi mitenkään soveltaa.
Ja miksi animaatiot muka ovat opettaneet minua? Niitä katsotaan lasten kanssa. Niistä oppii lasten reaktioita. Enkö muka tajunnut mitään isänä olemisesta ja sen tärkeydestä, kun poikani nyyhki suruissaan, kun jossain Maa aikojen alussa -sarjan osassa päähenkilö Pikkutassu tapaa kadoksissa olleen isänsä, joka ei kuitenkaan suostu muuttamaan Pikkutassun perheen kanssa yhteen?
Animaatio pakottaa katsojan kohtaamaan omat yksinkertaisimmat ja sentimentaalisimmat ajatuksensa siitä, millaista on olla toisten ihmisten kanssa. Näitä ajatuksia ei tarvitse kietoa älyllisyyden kaapuun, vaan voi rauhassa olla niin sentimentaalinen kuin vain suinkin pystyy. Animaatioita katsoessa ei hävetä, koska se että hahmot ovat piirrettyjä eläimiä - ainakin suurimmaksi osaksi - etäännyttää katsojan riittävästi. Se, mitä näemme, on jo lähtökohtaisesti jotain muuta kuin totta, mutta samalla se on enemmän totta kuin vääntelehtivästi esiintyvät ihmisnäyttelijät. Etäännyttämällä pääsemme lähemmäksi omaa itseämme.
Muistamme Brechtin puheet etäännyttämisefektistä. Brecht ei hyväksyisi, että termi nostetaan esille animaatioelokuvien yhteydessä, varsinkaan Disneyn - hänelle ne olisivat varmasti kammottavinta psykologista mielistelyä, mitä porvarillinen viihde voi tarjota. Mutta millä muulla termillä voisi kuvata sitä tunnetta, joka tulee, kun erityisen voimallinen animaatioelokuva itkettää kohtauksessa, joka näyttelijöiden tekemänä olisi vain vaivaannuttava - kun hahmot esimerkiksi ylittävät fysiikan kaikki rajoitukset tai hellivät toisiaan tavalla, joka näyttäisi ihmisten tekemänä mauttomalta tai tylsältä?
Tietenkin Dumbon äiti hellii lastaan heijaamalla tätä kärsässään, koska ihmisäiti ei sellaista voi tehdä. Kerta toisensa jälkeen kohtaus ylittää kaikki mahdolliset ruumiilliset rajat ja astuu ehkä tiedostamattoman alueelle. Haluamme itse tulla hellityksi juuri noin.
Ja juuri sitä animaatioiden katselu on minulle opettanut. Jokainen lapsi on kuin Dumbo pienenä ja häntä pitää helliä kaikin mahdollisin tavoin.
Mainitsin aiemmin, että Dumbon kohdalla itkettää ajatus siitä, että vanhempi ja lapsi erotetaan toisistaan. Dumbossa ajatus on jostain syystä käsinkosketeltava. On vain yksi elokuva, joka ohittaa sen voimassa, ja se ei paradoksaalisesti olekaan enää animaatio. Charles Chaplinin Poika toimii kuitenkin samalla tavalla kuin animaatio, luomalla oikeista ihmisistä samanlaisia puhtaasti ruumiillisia karikatyyrejä, joiden primäärisiin tarpeisiin voi samaistua.
Samanlaiseen voimaan pääsee ehkä vain venäläinen Andrei Tarkovski elokuvassaan Peili, jonka analysointi vaatisi huomattavasti hienovaraisempia työkaluja kuin mitä minulla on tässä käytössäni. Peili tarjoaa kuitenkin mahdollisuuteen katsojan omaan psykoanalyyttiseen työskentelyyn samalla kun se esittää kaikille katsojille, myös uskonnottomille, millainen on kokemus pyhästä. Ja noita pyhiä asioita on juuri lapsen ja äidin välinen suhde. Siitä kirjoittaessanikin minulle nousee kyynel silmään.
Katsotaan lopuksi kohtaus Chaplinin Pojasta, joka on elokuvahistorian koskettavimpia. Tässä näemme myös, miten fyysinen näyttelijäntyöskentely voi muistuttaa meitä vauhdikkaimmista piirretyistä.

Kirjailijuudesta, osa 3: mitä helvettiä asioille oikein sitten pitäisi tehdä?

Kirjoitin (näköjään jo melkein kolme viikkoa sitten!) viimeksi kirjailijoiden (tai ainakin itseni) kurjista palkkioista ja surkeista työskentelyolosuhteista. Lupasin hahmotella jotain positiivista sanottavaa aiheesta, toisin sanoen parannusehdotuksia ainaisen valittamisen sijaan.

Kysehän on kahdesta asiasta:

1. Kustantajat, varsinkin niin sanotut kulttuuritahtoiset pienet laatukustantajat maksavat tekijöille aivan liian vähän työmäärään nähden.

2. Apurahapolitiikka on vinoutunutta, vanhoihin järjestelmiin sitoutunutta.

Ensin mainittu asia on tietysti paradoksi: jotta pienkustantaja ylipäätään voisi julkaista kirjoja, sen on pidettävä kulut minimissä. Tämä merkitsee tietysti sitä, että tekijöiden palkkiot ovat pieniä - ne eivät yksinkertaisesti voi olla samaa luokkaa kuin isojen kustantajien palkkiot (jotka tietysti lähtökohtaisesti ovat nekin pieniä verrattuna kuukausityössä käyvien ihmisten palkkoihin). Tälle tosiasialle ei todennäköisesti voida koskaan mitään ja pienkustantajat toimivat niin kuin aina ennenkin: joko eivät maksa mitään tai maksavat pienen kertakorvauksen. Niistäkin rahoista lienee syytä iloita. 350 euron kirjapalkkiolla voi ostaa uuden pesukoneen - vaikka siitä verot vähennettäisiinkin.

Apurahat ovat asia erikseen. Minulla ei kai olisi mitään syytä valittaa, kun olen viimeisen viiden kuuden vuoden aikana saanut kohtuullisesti apurahoja, mutta toisaalta ne ovat kaikki olleet melko pieniä, tuhannen ja kahdentuhannen euron suuruisia (poikkeuksiakin on ollut, kiitos niistä). Tämä koskee myös niin sanottuja kirjastokorvausapurahoja - niissä on merkittävä epäsuhta tieto- ja kaunokirjailijoiden välillä. Tämä on tietysti asia, jonka kohdalla pitäisi harrastaa nyt niin suosittua datajournalismia, mutta en tällä haavaa jaksa, valitettavasti... Mutta pelkällä perstuntumallakin voi sanoa, että tietokirjailijat saavat huomattavasti pienempiä apurahoja kuin kaunokirjailijat. Kollegani sanoi, että jos olisin yhtä hyvä kaunokirjailija kuin tietokirjailija (kiitosta vain!), saisin kirjastokorvauksina joka vuosi 6000-7000 euroa heittämällä sisään. Nyt pitää olla onnellinen, jos saa 1500. Eläähän pieni perhe sillä noin kuukauden.

Toinen ongelmallinen kohta ovat läänien taidetoimikunnat (joiden suhteen on olemassa hiukan epäselväksi jääneitä skenaarioita, saas nähdä mihin suuntaan asia menee) ja kaupunkien kulttuurilautakunnat. Niissä ei oteta tietokirjailijoita huomioon lainkaan. Olen ollut kauan sitten itse päättämässä joistain apurahoista Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnassa - siellä todettiin ykskantaan, että tietokirjahankkeisiin ei anneta rahaa, koska tietokirjailijoille on omat hakukanavansa. Silloin en nostanut ääntäni, koska en tiennyt, että niitä kanavia on huomattavasti vähemmän ja ne ovat huomattavasti nihkeämpiä.

Omassa kirjailijantyössäni olen törmännyt myös siihen ongelmaan, että toimitustöille ei anneta apurahoja. Kukaan ei tue novelliantologioiden tai -kokoelmien toimittamista, vaikka niissä voi a) kertoa laajasti jonkin kirjallisuuden lajityypin historiasta (vrt. esim. kirjani Outoja jälkiä, joka käsittelee monipuolisesti eräkirjallisuuden historiaa, tai Tankki palaa!, joka kertoo sota-ajan lehdistä ja niiden kirjoittajista), b) nostaa esille unohdettuja kirjailijoita, c) luoda uusia tulkintoja jonkin kirjallisuudenlajin historiasta (vrt. Hallusinatsioneja, jossa yritän määritellä suomalaisen kauhukirjallisuuden varhaishistorian keskeisiä linjoja), d) nostaa esille uusia kirjoittajia ja luoda koulukuntia (Verenhimo, Mannerheimin seikkailuja). Antologia voi parhaimmillaan olla sekoitus tieto- ja kaunokirjallisuutta.

Sama koskee artikkelikokoelmia. Suomen tietokirjailijat ei enää myönnä rahaa artikkelikokoelmien toimittamiselle eikä niitä apurahalomakkeessa enää saa edes ilmoittaa, vaikka ne voivat olla aivan yhtä suuritöisiä kuin omatkin monografiat tai esseekokoelmat (vrt. misantropian historia tai vihapuheen historialliset kokoelmat, joista kirjoitin aiemmassa postauksessa). Antologioiden ja artikkelikokoelmien tekeminen on yhtä luovaa ja vaikeaakin työtä kuin kirjojen kirjoittaminen, mutta ilmeisesti tietokirjailijoissa ajatellaan, että ne voidaan tehdä virkatyönä tai vasemmalla kädellä muiden töiden ohessa. No, niinhän minä niitä teenkin, tulos näkynee laadussa.

Muutama selkeä ehdotus:

1. Tietokirjailijoiden apurahoitus laajemmalle pohjalle, toisin sanoen esimerkiksi kirjastokorvauksista suurempi summa tietokirjailijoille (tästähän myös tietokirjailijat on puhunut, mistä kiitos).

2. Tietokirjojen apurahoitus tulee selkeämmin irrottaa akateemisesta tutkimuksesta: kaikkia tietokirjoja ei enää tehdä virkatyönä akateemisen uran puitteissa, yhä useampi kirjantekijä on freelancer, jolla ei ole mainittavaa kytköstä yliopistoihin.

3. Novelliantologioiden ja artikkelikokoelmien apurahoitusta pitää pohtia uudestaan ja mahdollisuuksien mukaan niihin on voitava hakea apurahaa. (Jos pelätään, että tuetaan vahingossa jonkin sattumanvaraisen työväenopiston antologian kokoamista, niin pitää vain luottaa hankkeiden arvioijiin - näinhän joka tapauksessa apurahahakemusten kanssa tehdään.)

4. Lainauskorvausten lainakohtaista summaa on kasvatettava. Tästähän on olemassa Sanaston vaatimus, jonka käynette allekirjoittamassa. (Summan kasvattaminen ei ole pois kirjastojen kirjahankinnoista, koska rahat tulevat eri tahoilta, lainauskorvaukset valtiolta, kirjahankinnat kunnilta.)

Ja lisäksi kaksi toivetta:

1. Perustulo: 300-700 euron kuukausittainen vastikkeeton kansalaispalkka muuttaisi tilannetta huomattavasti parempaan suuntaan kaikkien alan toimijoiden kannalta (vaikka toki pelkäänkin, että perustulo vähentäisi monien apurahatahojen mielestä apurahojen tarpeellisuutta, toisaalta apurahahakemusten määrä saattaisi vähentyäkin).

2. Kustantajat maksavat paremmin tehdystä työstä: kuten alussa kirjoitin, tämä on toive, joka ei koskaan toteudu, mutta ainahan voi toivoa. Nythän joka tapauksessa suomalaiset ovat tottuneet siihen, että pienkustantajien kirjat ovat halpoja ja että niitä saa kirjamessuilta halvalla (vitosesta kahteenkymppiin), jolloin katetta ei enää jää juuri kustantajille eikä varsinkaan tekijöille. Ehkä kannattaisi miettiä, onko tässä mitään järkeä, mutta en ole itsekään aivan syytön halpojen kirjojen suosimiseen.

Tiedän, että on kirjailijoita ja muita kirjallisuuden parissa työskenteleviä, joille kirjailijuuden ja rahan kytkös on jostain syystä pahasta, ihan kuin se että kirjailija saa työstään rahaa automaattisesti heikentäisi kirjailijan luomisvoimaa. Ymmärrän ajatuksen, mutta silloin niitä muita rahoitusmalleja pitäisi keksiä ja kehitellä eikä vain todeta, että kirjailijoiden vinkuminen rahojen perään on säälittävää. Ehkä sellainen toiminta olisi vielä suurempaa idealismia kuin mihin itse tässä yllän (ehkä joku voisi puhua jopa vallankumouksesta), mutta perustulo olisi jo yksi askel kohti vapaampaa suhdetta kirjailijan ja kustantajan välillä.

(Tässä muuten kirjailijuussarjan ensimmäinen osa.)

Kirjailijuudesta, osa 2: palkkioista ja niiden muodostusperiaatteista

Tuoreessa, hauskahkossa anekdootti- ja tietokirjassa Haluatko todella kirjailijaksi? sanotaan, että se syntyi vastalauseena kirja-alalla vallitsevaan mentaliteettiin, jossa kirjailijat eivät juuri uskalla puhua työnsä huonoista puolista, kuten surkeista palkkioista, siinä pelossa, että menettävät harvat duuninsa. 

Postasin viimeksi pohdintaa kirjailijuudesta ja ajattelin jatkaa sitä julkaisemalla seuraavaksi luennon, jonka kävin pitämässä yliopiston luovan kirjoittamisen opiskelijoille muutama viikko sitten. Luentoni oli osa laajempaa luentosarjaa. Ajatus tätä pitäessäni oli nimenomaan varoittaa mahdollisia tulevia kirjailijoita siitä, millaista työskentely alalla todella on. (Toisaalta myönnän kyllä, että ahkerana ja aikaansaapana ihmisenä minulla ei ole ollut hätää, koska alla mainitut kirjat ovat suurin piirtein ilmestyneet kahden vuoden sisällä. Joltakulta muulta olisi saattanut niihin kulua kymmenen vuotta. Tai no, kyllä kurkkuani kuristi useinkin viime syksynä, kun kummatkin tilit olivat tyhjillään.)

Ehkä ensi kerralla kirjoitan jotain rakentavaa, toisin sanoen pohdin mitä asialle pitäisi tehdä. Tiedän tuskallisen hyvin, että jos vaatisi lisää rahaa kirjoilleen, niitä ei joko julkaistaisi tai niiden hinnat nousisivat sen verran korkeiksi, että niiden ostaminen loppuisi. 

Kirjailijat ovat yhtä urpoja kuin yliopistoväkikin, sanoi freelancer-toimittajana ja tietokirjailijana toimiva ystäväni jokin aika sitten. Kumpikaan ei kuulemma uskalla puhua rahasta, ihan kuin se olisi jonkinlainen häpeä.

Minä ajattelin olla ihan jotain muuta kuin urpo ja puhua pelkästään rahasta. Kirjailijankin pitää elää ja joidenkin kirjailijoiden pitää elättää myös perheenjäseniään siinä samassa.

Listaan seuraavassa joitain töitäni ja niistä saamiani palkkioita. Mainitsen jotain myös työmäärästä:

Historiallisen romaanin taitajia 2, jonka tein yhdessä BTJ:lle eli entiselle Kirjastopalvelulle (joka ehti jonkin aikaa olla myös Avain) Jukka Halmeen ja Sari Polvisen kanssa. Luin 20-30 romaania, joiden tekijöiden tuotanto oli minulle aiemmin suurelta osin tuntematon, ja kirjoitin heistä laajat esittelyt. Palkkio: tuhat euroa.

Piraatti vai kirjailija, joka oli niinikään BTJ:n kirja: toimitin noin 15 artikkelin kokonaisuuden ja kirjoitin siihen sekä laajahkon johdantoartikkelin että toisen artikkelin. Palkkio: 1200 euroa. Nyt kustantamo on ilmoittanut, että jos tekee esim. hakuteoksen kirjastojen käyttöön kaksistaan tai kolmistaan, palkkio on 700 e per kirjoittaja.

Jumalten tuho: esikoisromaanini, joka ilmestyi tämän vuoden keväällä. Olen työstänyt eri muodoissaan jo 80-luvun lopulta saakka. Kirjoitusprosessi on tietysti ollut hyvin monimuotoinen, vuosiin en koskenutkaan tekstiin. Lasketaan kuitenkin että olen aktiivisesti ajatellut sitä kuuden tai seitsemän vuoden ajan. Palkkio: tuhat euroa plus mahdolliset rojaltit. Vielä en ole saanut mitään, koska yhden miehen pienkustantaja ei ole pystynyt maksamaan palkkiotani - kirjaa on myyty sen verran huonosti, että rahaa ei ole tullut sisään. Olen sentään saanut 20 tekijänkappalettani. Vuonna 2011 sain Turun kaupungin kulttuurilautakunnalta tonnin arvoisen apurahan romaanin kirjoittamiseen.

Hallusinatsioneja: kokoelma 1800- ja 1900-luvun alun suomalaisia kauhutarinoita, jonka kokosin, kirjoitin lyhyet kirjailijaesittelyt ja kirjoitin lyhyen esipuheen. Palkkio 500 e. Ei apurahaa.

Mannerheimin seikkailuja: hauska ja viihdyttävä novelliantologia, jonka idean keksin ja jonka ideoin ja toimitin yhdessä kirjoittajien kanssa. Kaiken muun lisäksi taitoin kirjan. Kustantaja oli turkulainen Turbator. Palkkio: 800 e. Odottelen tässä Hollywoodin leffadiiliä.

Tuska ja hurmio: eroottisten novellien kokoelma, jonka valikoin ja toimitin ja taitoin, niinikään Turbatorille. Palkkio: niinikään 800 e.

Vuoripeikot: kustantaja tarttui ideaan, jonka olin heittänyt blogitekstissä, ja tilasi kirjan vanhoja satuja sellaisilta kotimaisilta kirjailijoilta, joita ei yleensä tunneta lastenkirjailijoina. Kustantaja ei halunnut maksaa oikeuksista elossa oleville kirjailijoille tai sellaisille, joiden tekijänoikeudet ovat vielä olemassa, mikä rajoitti käytettävissä olevaa valikoimaa. Etsin tekstejä vanhoista joululehdistä ja ennen toista maailmansotaa ilmestyneistä satuantologioista. Pienen kirjan kokoamisesta sain palkkioksi 350 euroa. Lisäksi kirjoitin lasten- ja nuorten kirjallisuuden instituutin lehteen Onnimanniin kirjan tekoprosessista jutun, josta sain korvaukseksi 40 euroa.

Minulla on tällä hetkellä menossa useita kirjaprojekteja, joita kuvailen seuraavassa:

Turun ja lähikuntien arkkitehtuuriopas: olen saanut tähän 4500 euron suuruisen apurahan vuonna 2010. Koska tästä on jo aikaa eikä kirja ole vieläkään ilmestynyt, olen joutunut tekemään siitä useita selvityksiä ja lupailemaan, että kyllä se vielä tulee. Kustantaja maksaa tekijöille - tutulleni ja minulle - puolet kirjan tuotoista, jahka ne ylittävät paino- ja muut kulut. Varsinaista palkkiota en saa, vaikka kirja ilmestyykin.

Suomennan amerikkalaisen kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin esseetä "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa" esseistään ja runoistaan tunnetulle Savukeidas-pienkustantamolle. Kustantaja ei maksa minulle palkkiota, mutta saan FILI:stä tuhannen euron apurahan, kun kirja on ilmestynyt.

Olen koonnut Savukeitaalle myös kirjaparia vanhasta vihapuheesta, sekä oikeistolaisesta että vasemmistolaisesta. Kirjat keskittyvät 1900-luvun alkupuoliskoon ja toisen maailmansodan aikaan, mutta silti on pitänyt etsiä tekijöitä, joiden kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta, jotta tekstit ovat vapaasti käytettävissä. Työtä on ollut paljon ja olen käynyt, kylläkin välillä aika kursorisesti, läpi muun muassa vanhoja Suojeluskuntalainen- ja Sana ja miekka -lehtiä sekä suomalaisia natsijulkaisuja ja esimerkiksi Vihtori Kosolan muistelmateosta. Sovimme juuri kustantajan kanssa, että kirjat ilmestyvät vasta syksyllä 2013, vaikka alun perin aie oli julkaista ne ensi keväänä. Käytännössä olen tehnyt vasta oikeiston osuuden. Palkkio: en tiedä, koska kustantaja ei ole kertonut, mutta oletan että se on jotain 350 ja 500 euron tieneillä per kirja. Apurahaa tähän en ole saanut.

Savukeitaalle olen tekemässä vielä yhtä kirjaa. Sain jo neljä vuotta sitten kaksi isohkoa apurahaa tietokirjaan misantropian eli ihmisvihan historiasta. Minun piti alun perin kirjoittaa se kokonaan yksin esseekokoelmana, mutta huomasin, että hanke oli minulle liian suuritöinen. En kuitenkaan tiennyt, miten jatkaisin, vaikka pidin hanketta keinotekoisesti vireillä parinkin kirjoittajan kanssa. Lopulta sain sen verran rohkaistuttua, että lähestyin joukkoa eri kirjoittajia ja kohtapuoliin minulla pitäisi olla kasassa artikkelikokoelma aiheesta. Uskon, että siitä tulee ihan hyvä kirja. Itselläni on siinä viisi tekstiä, neljä esseetä sekä pitkä johdantoartikkeli. Kirja oli jo menossa Avaimelle, joka olisi maksanut kutakuinkin kohtuullisen palkkion toimitus- ja kirjoitustyöstä, mutta sitten siellä tehtiin yllättäen järjestelyjä, joiden tuloksena minulle ilmoitettiin, että kustantaja ei kirjaa julkaisekaan. Kiukusta selvittyäni sain Savukeitaan innostumaan kirjasta palkkioista tinkimällä.

Mitä Savukeidas minulle tästä kirjasta maksaa? 500 e. Se sisältää korvauksen toimittamisesta sekä erillisten tekstien kirjoittamisesta. Kirjoittajat saavat 50 e per essee.

Vielä yksi tapaus: olen omasta ehdotuksestani koonnut ja toimittanut Turbatorille jouluaiheisten vanhojen novellien kirjaa. Minun piti parin kollegani kanssa koota laajempi joulukirja, jossa olisi ollut kaikenlaista jouluun liittyvää vanhaa, kuvituksia, satuja, sarjakuvia, kattauksia, vanhoja joulukoristeita jne. Tarjosimme kirjaa täsmäprojektina Otavalle, koska toivoimme, että voisimme käyttää Otavan laajoja ja hyvin pidettyjä arkistoja, jolloin esimerkiksi kuvituksista ei olisi tarvinnut erikseen maksaa. Pidimme kirjoittajien ja tutun kustannustoimittajan kesken useita palavereita ja hioimme ideaa, mutta lopulta kirja kaatui lässähtäen siihen, että kustantaja lähetti viestin: Valitettavasti teos ei mahdu kustannusohjelmaamme. Olin jonkin verran jo tehnyt työtä asian eteen, joten ehdotin vakikustantajalleni Turbatorille, että voisin koota jouluaiheisen novelliantologian. Olen metsästänyt vanhoja tarinoita erilaisista lehdistä ja kirjoista ja - myönnetään - netistä Gutenberg-sivustolta. Lisäksi olen kirjoittanut laajahkon esipuheen joululehtien historiasta sekä noin parikymmentä kirjailijaesittelyä. Olen myös taittanut kirjan ja etsinyt siihen vanhoja joulukortteja kuvitukseksi. Palkkio: 500 e. Ei puhettakaan apurahoista.

No niin, nyt kädet pystyyn: kuka haluaa elää tällaista elämää?

Minä kyllä liioittelen tuossa hiukan. Luvut ovat kyllä kaikki oikeita. En maininnut sitä, että olen pystynyt paikkaamaan kirjailijantöitäni esimerkiksi kirjoittamalla kirja-arvosteluja Helsingin Sanomiin. Niistä saa ihan hyvin. Kesällä haastattelin Pirkko Arhippaa Hesarin Teemaan, jutusta maksettiin 800 e. Lisäksi opetin luovaa kirjoittamista viime keväänä sekä Turun yliopistossa että Porissa yliopistokeskuksessa. Ainakin ensin mainittu oli ihan hyvin palkattu homma.

Viime kevät oli hyvää aikaa muutenkin: sain apurahoja. Sain kaupungin kulttuurilautakunnalta romaanin kirjoittamiseen 2000 e ja puolet tuosta summasta samaan tarkoitukseen tuli läänin taidetoimikunnalta. 3000 euroa apurahoina! Se on joillain aloilla yhden ihmisen keskivertopalkka kuukaudessa. Silti se on järjettömän iso apuraha. Ilman sitä emme olisi voineet käydä kesäkuussa Sisiliassa - edellisestä ulkomaanmatkasta olikin ehtinyt kulua jo viitisen vuotta. Kirjoitin minä myös sen yhden romaanin käsikirjoituksen. Se olikin pienoisromaani.

Nyt odotellaan toisia apurahapäätöksiä. Minulla on iso, ihan ikioma tietokirjaprojekti mielessä, mutta saas nähdä, saako sille tukea apurahatahoilta. Lisäksi on se ongelma, että kirjalle pitäisi löytää kustantaja. Keksin käsikirjoitukselle suomalaisen lännenkirjallisuuden historiasta yhden kustantajan: SKS:n eli Suomalaisen kirjallisuuden seuran. Se on Suomen suurin tiedekustantamo nykyään. Sen politiikka on, että he eivät yleensä maksa kirjailijoille mitään, oletus on että kirjat valmistuvat apurahoilla tai virkatyönä.

Mutta mitä lehtien avustamiseen tulee, niin kirjoitan tätä samaan aikaan kun Facebookissa jaetaan kahta uutista: Suosikki lakkautetaan ja Turun Sanomat aloittaa yt-neuvottelut, joiden tarkoituksena on enintään 80 henkilön irtisanominen. Ei kulu päivääkään, ettemme Turun Sanomia avustavan vaimoni kanssa puhu alan vaihtamisesta.

Vaihtoehtoja on tosin aika vähän. En ole koskaan halunnut olla mitään muuta kuin kirjailija - lukuun ottamatta lyhyttä vaihetta ala-asteen loppuvuosina, kun halusin olla sotilaslentäjä - enkä ole käytännössä koskaan tehnyt muuta kuin työskennellyt kirjoittamisen, kirjallisuuden ja kirjojen parissa.

Ainoa keksimäni vaihtoehto on divarin perustaminen. Tähän on myös sukurasitetta. Mutta kysynpä teiltä vielä toisen kysymyksen: kuinka moni teistä on viimeisen kuukauden aikana käynyt divarissa ja ostanut kirjan?

Oikeastaan ainoa vaihtoehto on se että seuraan kutsumustani, riippumatta siitä, mitä se aiheuttaa inhimillisesti. Kirjailijana voi olla vain, jos haluaa olla kirjailija. Muusta ei voi olla kyse.

Hyvinvointiyhteiskunta redux

En olisi ikimaailmassa uskonut, että edellinen kirjoitukseni olisi saanut niin paljon lukijoita tai niin paljon huomiota kuin se lopulta sai. Kuulin jatkuvasti eri tuttavilta ja tuttavien tuttavilta, miten blogilinkki liikkui Facebookissa villisti, yleensä kannustavien kommenttien saattelemana. (Tuli muunkinlaisia, mutta niistä myöhemmin.) Sain paljon yhteydenottoja, joista kaikki olivat kannustavia ja kiittäviä. Kiitos niistä! Huomasin myös, että Kansan Uutiset oli tehnyt jutun blogitekstini pohjalta ja tehnyt noston tästä lauseesta: "Sillä systeemillä, jota Niinistö lakeijoineen haluaa, meidän poikamme syrjäytyy." Toivottavasti viesti liikkui siitä eteenpäin tahoille, joille se on tarkoitettu.

Asiahan on lainehtinut pitkin poikin ja Niinistökin äityi haukkumaan niitä, jotka kritisoivat Ihan tavallisia asioita -kampanjaa oikeistolaisuudesta. Varmasti itse kampanja oli tarkoitettu poliittisesti neutraaliksi, mutta juuri sellaisenahan oikeistolainen arvomaailma aina näyttäytyy: se perustuu järkeen, tunteisiin tai perinteisiin, mutta ei koskaan ideologiaan. Mutta ei vaan voi olla sattuma, että Ihan tavallisia asioita -kampanja masinoidaan samaan aikaan, kun monia hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvia verovaroilla kustannettavia resursseja ollaan vähentämässä tai niistämässä kuiviin. Jos kaikki asiat olisivat hyvin ja tukiverkot pelaisivat, ei kukaan olisi kiinnittänyt Niinistön kampanjaan sen kummempaa huomiota. Silloin se olisi vaikuttanut vain siltä mitä se oikeastikin on: valtaapitävät hyvinvoivat neuvovat alemmilleen, miten kuuluu elää. Erotuksena sata vuotta vanhoihin oppaisiin nyt käytetään pehmeää suostuttelua ja jonkinlaista lässyttävää vertaispuhetta, ei ankaria käskyjä.

Kuten sanottu, sain moitteitakin: sanottiin esimerkiksi, että tein perheen sisäisestä ongelmasta yhteiskunnallisen ongelman. Myönnän, että mietin kirjoittaessani itsekin, onko poikamme tapaus ollenkaan edustava vai onko se vain yksittäinen tapaus, joka ei kerro mitään yleistä yhteiskunnasta. Toisaalta tiedetään, että suuri osa vankiloiden asukeista on adhd-tapauksia ja että monilla narkkareilla on vastaavia aivokemiallisia häiriöitä. Olen monta kertaa miettinyt, että poikamme vaikuttaa välillä siltä, että hänestä tulee isona narkkari.

Aiemmin tällä viikolla Helsingin Sanomien yleisönosastolle kirjoitti nimimerkki Isä - ehkä oman kirjoitukseni kannustamana? - kaksikymppisestä pojastaan, jolla on adhd ja jota eivät ole mitkään tavalliset kasvatuskeinot eikä varsinkaan keinoiltaan jatkuvasti supistunut yhteiskunta ole pystyneet auttamaan millään tavalla. Poika oli isän kertoman mukaan jo täysin hunningolla, vaikka on monta kertaa koettanut aloittaa uudestaan. (Isä sai tänään liikuttuneita vastauksia Helsingin Sanomien yleisönosastolla, mutta en valitettavasti huomannut lukea niitä enkä löydä lehteä tähän hätään.) Ehkä kyse ei sittenkään ollut niin yksittäisestä tapauksesta kuin kritisoijani halusi antaa ymmärtää?

Lisäksi luin eilen noin vuosi sitten ilmestyneen pitkän artikkelin Turun Sanomista, jossa kaksi autistin äitiä kertoi kokemuksistaan ja siitä, miten yhteiskunta eivätkä mitkään tavalliset kasvatuskeinot - ne kuuluisat rajat ja rakkaus - ole pystyneet auttamaan, kun kukaan ei pysty näkemään, mitä lapsen pään sisällä tapahtuu. Resurssit ovat kerta toisensa jälkeen olleet niin niukkoja tai hitaita toimimaan, että toinen jutun lapsista sai autismidiagnoosin vasta 11-vuotiaana, kun äiti oli täysin luhistumisen partaalla. Toinen äideistä sanoi moneen kertaan toivoneensa, että lapsensa olisi vammainen myös ulospäin, jotta häntä ja hänen lastaan ei niin kummeksuttaisi ja paheksuttaisi. Tunnistan tunteen. Osaatteko kuvitella, miltä tuntuu, kun sanotaan, että tehkää itsestänne lastensuojeluilmoitus, niin sitten saatte enemmän apua? Tai kun jatkuvasti toisia satuttavalta, äkillisiin raivareihin täysillä heittäytyvältä lapselta evätään terapia?

Ja siksi olenkin niin onnellinen, että huomaan kerta toisensa jälkeen, että on ihmisiä, jotka niukoista resursseista huolimatta jaksavat taistella paremman huomisen eteen - viittaan tällä poikamme ihaniin opettajiin ja avustajiin hänen koulussaan! Heidän kaltaistensa ihmisten takia uskallan edelleenkin luottaa hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen tukiverkkoihin - mutta heidän kohdallaan kyse on aivan erityisestä asiantuntijuudesta (yhdistyneenä tietenkin suureen sydämeen ja uskomattomaan lempeyteen), jollaista ei voi olettaa kenelläkään mummulla, naapurilla tai isän hyvällä kaverilla olevan. Tai edes lapsen omilla vanhemmilla.

Tässä Emilia Kukkalan minusta täysin tyhjentävä kommentti Niinistön ja kumppanien antamasta vastapalautteesta. (Nota bene: en välitä vieläkään ottaa tähän kommentteja vastaan, joten asetukset pysyvät vielä jonkin aikaa.)

Edit: tässä linkki Leijonaemoblogiin, jossa kirjoittaja käsittelee tuttua asiaa, selvästi tilanteessa, jossa kaikki on paljon huonommin kuin meillä. Voimia kirjoittajalle - ja niitä resursseja lisää, pliis!