Sarasvuo, stressi, apurahat

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika moneen kertaan rahasta. Siitä puhe mistä puute. Olen tällä hetkellä apurahalla, joka itselleni on iso, mutta huomaan että olen kohta käyttänyt sen enkä ole kuin raapaissut kirjaa, joka minun pitäisi sillä tehdä. Apurahojen ongelmahan on se, että ne saadaan silloin, kun edelliset hankkeet ovat vielä kesken. Tai oikeastaan ongelma on tämä: apurahat ovat aina niin pieniä, että niiden paikkaamiseksi pitää tehdä muita töitä, jotka taas estävät varsinaisen hankkeen toteuttamista. Näin ainakin itseni kohdalla: minulla on tällä hetkellä kesken kahden oman proosatekstin hiominen julkaisukuntoon, yhden tilapäiskirjan toimittaminen (ja taittaminen!) sekä yksi hakuteoksen omainen kirja BTJ:lle kahden kollegani kanssa. Keskity siinä sitten.

Nopea yhteenveto: toisesta proosateoksesta en saa mitään (vältyn kyllä tekemästä omakustannetta), toisesta saan ehkä parisataa, tilapäiskirjan toimittamisesta saan ehkä 500 e, hakuteoksesta sentään tonnin kertakorvauksena.

Törmäsin jokin aika sitten (Olli Sulopuiston blogissa) tämmöiseen sloganiin (suomennos on omani): tee töitä täyteen hintaan tai ilmaiseksi, älä koskaan halvalla. Ajatus on tietenkin ihan totta: täyteen hintaan haluaa tehdä kunnollista jälkeä ja kiinnostavia hommia, omia mielenkiinnon kohteita voi hinkata sitten ilmaiseksi kun ehtii. Halvalla kun tekee syntyy helposti pelkkää sutta: "Katsotaas mitä koneelta löytyy, vähän tuota hion ja pistän" tai: "Yhdistelen tosta paria vanhaa tekstiä ja pistän eteenpäin." (Toisaalta olen sitä mieltä, että todellinen ammattilainen tekee näinkin hyvää jälkeä eikä kirjoittamisen nopeus välttämättä korreloi tekstin huonouden kanssa.)

Tätä apurahakirjaa kootessani (kyse on novelliantologiasta) juttelin yhden mahdollisen (tai oikeastaan todennäköisen) kirjoittajan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että on melkein loukkaavaa kirjoittajaa kohtaan, jos korvaus novellista, jonka eteen voi nähdä monien viikkojen vaivan, on pieni. Kirjoittaja ehdotti, että tällaisia pieniä korvauksia voisi ohjata vaikkapa johonkin hyväntekeväisyyskeräykseen. Ei tietysti mikään huono idea, se saattaisi innoittaa jopa jotakuta ostamaan kirjan. Oli tosin pakko todeta, että itselleni 50 e, jonka novellista saattaa kustantajalta hyvinkin saada, voi tulla todella tarpeeseen.

Tällaisten asioiden pohtiminen on tietenkin merkki stressistä. Työ ei ole enää pelkästään työtä, vaan sitä koskee jatkuva tyytymätön puhe. On ahdistunut siitä, että ei ehdi tehdä kaikkia alipalkattuja töitään. Jari Sarasvuo kirjoitti jokin aika sitten Hesarin kolumnissaan, että työstressi johtuu heikkoudesta. Jengi on masentunutta ja työkyvytöntä, koska aika menee paskaa ruokaa syödessä ja terassilla istuessa. Lenkille siitä, ja kaljat takaisin kaappiin!

Sarasvuon ajatuksessa on jotain nerokasta. Sitä ei voi kumota. Jos sanoo, että yt-neuvottelut tai työttömyys stressaavat, Sarasvuo voi aina sanoa: voit silti lenkkeillä ja jättää kaljat väliin. Jos mitään olen filosofiasta tajunnut, niin tämän: se, että jotain väitettä ei voi kumota, ei tarkoita, että se on totta. Sarasvuon ajattelu todistaa itsensä itsellään.

Lisäksi ajatuksesta puuttuu luokkanäkökulma (mikä ei tietenkään ole Sarasvuon kohdalla mikään ihme). Sarasvuon ajattelu edellyttää, että kaikesta työstä maksetaan aina täysi korvaus. Sen voi käydä kertomassa siivoojille tai lehdenjakajille. Vielä en ole itse omalla yli kymmenen vuotta jatkuneella työurallani täysiin korvauksiin törmännyt kuin muutaman kerran. (Nekin, jotka maksavat täysiä korvauksia, yleensä haluavat kättelyssä viedä työni kokonaan itselleen.) Sarasvuo tietysti tähän sanoisi: miksi en ole vaatinut täyttä hintaa työstäni, miksi olen tällainen vätys? Ja sitäpaitsi: vaikka saisin liian vähän rahaa töistäni, voin silti käydä lenkillä ja jättää kaljat juomatta.

Pohdin samaa myös huonoista palkkioista kirjoittaneen kirjoittajan kanssa. Olen tehnyt aika paljon sellaista hyvin epäkaupallista duunia, josta kukaan ei tässä maassa pystyisi maksamaan täyttä hintaa - tällaista voisi olla vaikkapa Reino Helismaan vanhojen lukemistolehtinovellien kokoaminen samoihin kansiin. Korvaukset niistä töistä ovat olleet aika vaatimattomia. Olen tehnyt tällaisia duuneja myös ilmaiseksi ja vapaaehtoispohjalta (ja teen vastakin), mutta mielelläni otan niistä vähän rahaakin.

Vai pitäisikö minun jättää ne tekemättä, jotta voisin keskittyä johonkin Isoon ja Tärkeään Projektiin ja saada siitä Täyden Korvauksen? Ne ovat kuitenkin kirjoja, jotka haluan tehdä - ja jotka joka tapauksessa haluaisin, että joku muu tekisi. Niiden tekeminen pitää minut onnellisena. Ja onnellisuuden avulla voin haistattaa pitkät Sarasvuon vahvuuspuheille.

PS. Eikö ole muuten kiva ysärihenkinen otsikko tällä kirjoituksella? 

Lotte Reiniger: Prinssi Ahmedin seikkailut

Turussa on Taiteiden yö, ja olen kohtsillään lähdössä ulos kaupungille sarjakuvakaupan ja Akateemisen virvokkeita nauttimaan. Minulla on myös yksi esiintyminen: pyysivät Kinokoplasta esittelemään Kirjakahvilassa esitettävän elokuvan, Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut vuodelta 1926. Se on hieno elokuva ja suostuin mielelläni. Alla teksti, joka tuskin on innovatiivisinta animaatiohistoriaa mitä on kirjoitettu, mutta välttänee kuitenkin. 

Lotte Reiniger ja Prinssi Ahmedin seikkailut

Hyvää iltaa, hyvä yleisö,

tämän illan elokuva on ainakin kahdella tapaa poikkeuksellinen tapaus. Ensinnäkin se on saksalainen animaatioelokuva. Kuka on kuullut saksalaisesta animaatioelokuvasta? Jotkut onnettomat ovat saattaneet nähdä 70-luvulla tehtyjä saksalaisia pornopiirrettyjä, mutta muuten... käsi pystyyn, jos joku muistaa ulkoa jonkun saksalaisen animaatioelokuvan! Mutta palataan tähän aiheeseen kohta uudestaan.
Toinen seikka, jonka vuoksi illan elokuva on poikkeuksellinen, on että se on usein - ei tosin ehkä enää niin kovin usein kuin aiemmin - sivuutettu animaatioelokuvan historiassa. Yleensähän sanotaan, että Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä on maailman ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut on sitä kuitenkin yli kymmenen vuotta vanhempi ja se kestää yli tunnin eli täyttää pitkän elokuvan kriteerit. Toisin sanoen sitä on lupa pitää maailman vanhimpana pitkänä animaatioelokuvana.
Toisaalta se ei sitä ole tarkkaan ottaen. Kaikista maailman maista Argentiinassa tehtiin jo 1910-luvulla kaksi pitkää animaatioelokuvaa. Quirino Cristiani -niminen elokuvantekijä kokeili pitkän piirretyn elokuvan tekemistä kahteen otteeseen, ensiksi vuonna 1917 70 minuuttia pitkällä El Apostol -elokuvalla, sitten seuraavana vuonna elokuvalla, jonka nimi oli Sin dejar rastros. Kummatkin elokuvat ovat tuhoutuneet, joten totuus Prinssi Ahmedin seikkailuista on että se on maailman vanhin säilynyt pitkä animaatioelokuva.
Sillä on muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät siitä harvinaisen. Kuten kohta näette, elokuva on siluettianimaatio. Jos mitään tiedän, niin Prinssi Ahmedin seikkailut  on maailman ainoa kokopitkä siluettianimaatioelokuva. Jos joku tietää toisen, nostakoon nyt käden ylös.
***
Palataan hiukan taaksepäin. Sanoin ettei Saksaa tunneta animaatiomaana. Wikipedia tuntee noin 30 saksalaista animaatioelokuvaa. Osa niistä on saksalaisia vain osittain, esimerkiksi Asterix-animaatiot on tehty saksalais-ranskalaisina yhteistuotantoina, osa on jo mainitsemiani pornopiirrettyjä, osa on Saksassa muualta muuttaneiden tekemiä kokeellisia lyhytelokuvia. Tällainen on esimerkiksi Puolasta emigroituneen Jan Lenican A (1965). Sitten on joitain televisiolle tehtyjä lastenanimaatioita, kuten Pikku karhu, jota tehtiin 2000-luvun alussa ja jota on näytetty Suomessakin.
Ollaan kuitenkin hyvin kaukana jostain Yhdysvalloista, Japanista tai Neuvostoliitosta. Sama koskee tietysti monia muitakin Länsi-Euroopan maita, joissa animaatiosta ei ole koskaan tullut laajaa elokuvateollisuutta tai suoranaista viihdebisnestä mainittujen maiden tavoin.
Mutta Saksa oli kuitenkin 1920-luvulla yksi innovatiivisimpia maita animaation historiassa. Saksassa tehtiin paljon kokeellista animaatiota, ja monet kokeellisen elokuvan merkkiteoksista ovat saksalaisia. Tällainen on esimerkiksi Viking Eggelingin Diagonaalisinfonia vuodelta 1924. Se on abstraktien muotojen leikki, joka on samalla harvoja täysin mykkiä elokuvia, koska sitä tuli esittää ilman minkäänlaista ääntä.
Eggelingin elokuva on osa laajaa kokeellisen, modernistisen taiteen esimarssia Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja sillä on yhtymäkohtia kubismiin ja konstruktivismiin ja muihin taiteen ismeihin. Samaan liittyy myös Lotte Reiniger ja Prinssi Ahmedin seikkailut, myös aivan keskeisesti, sillä elokuvaa olivat tekemässä myös kokeellisista elokuvistaan sekä animaatioistaan tunnetut Walter Ruttmann ja Berthold Bartosch.
Elokuva ei ollut Reinigerin ensimmäinen, sillä hän oli tehnyt sitä ennen jo seitsemän lyhyempää animaatiota. Hänet tunnetaan myös muiden tekemistä elokuvista, eritoten unikohtauksistaan Fritz Langin versioon Nibelungein laulusta (1924).
Prinssi Ahmedin seikkailut syntyi onnekkaan sattuman kautta. Liikemies, joka oli ostanut laman varalta talteen suuria määriä filmiä, lähestyi Reinigeria ja ehdotti pitkän elokuvan tekemistä. Reiniger ryhtyi työhön jo 1923, mikä tarkoittaa sitä että elokuvan tekeminen kesti kolme vuotta.
Se ei ole myöskään mikään ihme, sillä elokuva on todellinen käsityön ihme. Ensinnäkin hän leikkasi siluettikuvansa saksilla eikä veitsellä, mikä olisi ollut nopeampi tapa. Toiseksi hän joutui tekemään kaikista hahmoista erikokoisia versioita eri kuvakokoja varten, lisäksi hahmoille, kuten lähikuvassa nähtävälle hirviölle, piti tehdä ylimääräisiä niveliä. Kolmanneksi Reiniger ei halunnut käyttää helppoa tapaa käyttää erivärisiä papereita taustoissa, vaan hän lisäsi ja vähensi taustakuvissa käytettävien paperien määrää tarpeen mukaan. Parhaimmillaan näitä papereita oli päällekkäin viisi. Reiniger tunsi jaavalaista varjoteatteria, mutta siitä elokuva eroaa siinä, että liike on kuvattu kuva kerrallaan eikä siluetteja liikutella kameran edessä.
Elokuva perustuu yhteen Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joten siinä on noitia ja lentäviä hevosia ja kaikkea muuta, mikä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin liittyy.
Elokuvan alkuperäisiä nitraattikopioita ei ole enää jäljellä. Elokuva on kuitenkin lähes kaikkien mykkäelokuvien tapaan ollut väritetty, ja 2000-luvun alussa siitä tehtiin restauroitu kopio, jossa kohtaukset väritettiin eli ns. tintattiin yleisen tavan mukaisesti. Nyt ei ole tiedossani, minkälainen kopio elokuvasta esitetään.
Lotte Reinigerin ura jatkui vielä pitkään Prinssi Ahmedin seikkailujen jälkeen, vaikka se oli vakavasti katkolla hänen paetessa yhdessä kollegansa ja puolisonsa Carl Kochin kanssa natseja. Reiniger teki elokuvia monessa eri Euroopan maassa, lisäksi hän teki paljon mainoksia sekä suunnitteli logoja. Viimeisen elokuvansa, The Rose and the Ring, Reiniger teki vasta vuonna 1979, sillä kertaa Kanadassa julkisella rahoituksella.

Unohdetut kirjailijat: Ville Paakonmaa

Olen huomenna lauantaina lähdössä Kesälahdelle. Minua pyydettiin melko yllättäen kulttuuritapahtumaan juhlapuhujaksi, kun kirjailija Ville Paakonmaan satavuotisjuhlia vietetään. Ville Paakonmaan? kysyy moni. Olen kirjoittanut hänestä pitkähkön artikkelin teokseeni Unohdetut kirjailijat 2 (BTJ 2007), ja ajattelin sen tähän postata sellaisenaan. Tapahtumassa tietysti puhun hiukan toisella tavalla - nyt harmittaa, etten ole ottanut tehtäväkseni selvittää muuta Paakonmaan tuotantoa, esimerkiksi hänen Wikipedia-sivullaan viitataan toiseenkin Veikko Haakanan kanssa kirjoitettuun nuortenkirjaan, joka ilmestyi pelkästään Haakanan nimellä. Toisaalta kovin merkittävä se tuskin voi olla. 

Ville Paakonmaa
1913–1986 
räätäli, maanviljelijä

Ville Paakonmaa oli oikealta nimeltään Viljo Heikki Paakkunainen ja hän syntyi räätäli Heikki Paakkunaisen ja Anna Astikaisen poikana ja ryhtyi maanviljelijäksi jatkaen myös isänsä uralla räätälinä. Talvisodassa haavoittunut Paakonmaa kertoi haastattelussa, että kun tila ei elättänyt kuusilapsista perhettä eikä räätälintöistä saanut juurikaan tuloja syrjäseuduilla, hän päätti ruveta kirjoittamaan. Hän oli aiemmin julkaissut vain yhden tarinan jossain korsulehdessä; varsinaisella kirjallisella urallaan hän julkaisi neljä kirjaa, joista yhden, nuortenkirjan Tavoitteena tunturi (1959), yhteistyössä Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan itse kirjoittamista kirjoista viimeinen oli omakustanne ja kaksi muuta ilmestyivät kymmenen vuoden välein 1956 ja 1965. Esikoisteoksen kirjoittamisessa auttoi kirjallisuudentutkija ja kirjailija Unto Kupiainen, joka vietti kesiään Kesälahdella. Paakonmaa kertoi saaneensa kustantajalta sen verran ennakkoa, että saattoi ostaa kirjoituskoneen.
Paakonmaan esikoisteos Taivas kuvastuu veteen (1956) ilmestyi Pellervon kustantamana ja vaikuttaa kustantajansa ja kansikuvasta puolesta idylliseltä muistelmalta kertojan lapsuudesta maalaismaisemassa. Totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen: Taivas kuvastuu veteen on pikemminkin hyvin ahdistava teos, jota väkivalta ja pelko leimaavat. Matti Kuusi nimittikin teosta Suomalaisen Suomen arviossa "keskitysleirikuvaukseksi isoisänaikuisesta Suomesta".
Minäkertoja on huutolaiseksi rikkaaksi väitettyyn Luhalan taloon myytävä orpo Onni Kirjavainen, jota muut tilalla työskentelevät kiusaavat ja pahoinpitelevät jatkuvasti. Kun häntä nimitellään erilaisilla haukkumanimillä, Onni unohtaa oman nimensä ja vain vaivoin muistaa sen, kun pappi sitä kysyy. Luhalan kitsas isäntä kohtelee häntä erityisen kaltoin, jatkuvasti vähättelemällä ja panemalla tekemään liian kovia töitä. Kun kaskireissulla joku talon työntekijöistä alkaa laulaa, Luhalan isäntä raivostuu: "Raikuva kirous, johon kaiku vastasi metsästä, kuin piru olisi ollut odottamassa, lopetti laulun alkuunsa. Liekö matka Ukon mielestä joutunut liian hitaasti tai ei muuten verensä väri sallinut mitään helppoa iloa, se jäi arvaamattani."
Onni ei ole ainoa, johon Luhalan isännän viha kohdistuu. Kun Tahvo-niminen renki kysyy, saisiko hän ostaa pienellä summalla Luhalan maita ja rakentaa sinne oman mökin, Luhalan isäntä huutaa: "Painu heti helvettiin (...). Vai ostaa mökki - millä sinä saatanan kutjake jaksaisit maksaa? Painu hiiteen ja lopeta sellaiset ajatuksesikin, tai saat lähteä pois minun mailtanikin."
Talossa käyvä Hinttu-niminen nainen kiusaa Onnia oudoilla tempauksilla, laittamalla esimerkiksi sontiaisen pojan piimään tai kamppaamalla hänet saunassa. Järkyttävissä kohdissa Onnia käytetään seksuaalisesti hyväksi - Hinttu käskee muita pitämään poikaa kiinni, kun hän istuu tämän kasvojen päälle hamenhelmojaan nostaen. Toisessa kohtauksessa Hinttu makaa Onnin päällä ja hakkaa tätä puunoksalla, minkä jälkeen Hinttu käskee mielenvikaista poikaa virtsaamaan Onnin päälle. Monista kohdista käy selväksi, että Onni kärsii masennuksesta: "Lopun päivää oli mielessäni melkein taukoamatta sanat: - Olen huutolainen, pelkkä sontaläjä. Tällaista häpeää en saa millään pestyksi pois. Luulin Jurkon [mielenvikaisen pojan] suolaveden jäävän iankaikkisesti näkymään niskassani." Toisessa kohdassa Onni pohtii:

Ehkä saamani ryyhkäytymät kyynärpäissäni ja polvissani eivät olisi olleet kovin kipeitä sinänsä, mutta kun sen lisäksi nurkkaan kyyristyessäni ivan rankkasade ropisi niskaani karkearakeisena, oli niitten sulattelemisessa tekemistä. Salattujen, kuumien kyynelteni keralla, saunan pimeimmän nurkan varjossa, nieleskelin kuin sappea ja etikkaa. Eikä minulla ollut edes pakoa lohdutuksekseni. Eipä vainenkaan.
- Kuin kuorma raskas rasittaa, niin Hän mun painaa vaivaan - saatoin kenties tuntea ja huokaista vain.
Tuli yö, niinkuin kaikenlaisista päivistä aina tulee.

Onni vetäytyy muista syrjään ja tekee vain käsketyt tehtävät. Onni lakkaa puhumasta ja alkaa luulla, että hän on syntyjään rujo ja tyhmä. Tuttavuus ystävällisen, mutta muiden pelkäämän Taavetin kanssa on ainoa ilo, ja Onni innostuu jopa huijaamaan itselleen ja Taavetille kaloja, joita he paistavat saunan uunissa.
Papin tulo kylään muuttaa Onnin elämän. Onni ei ymmärrettävästi alkuun ymmärrä, että hänetkin voidaan ottaa vakavasti ja että hänen oikeaa nimeään käytetään eikä vain nimitellä, niin kuin luhalaiset ovat tehneet. Pelätty pappi lähettää Onnin rippikouluun ja tämä pääsee tutustumaan ystävällisiinkin ihmisiin, jotka keskustelevat hänen kanssaan ja pitävät hänestä huolta. Onni ei kuitenkaan aluksi tiedä, mitä ajatella oudosta ystävällisyydestä, vaan suhtautuu asiaan ristiriitaisesti, Luhalan taloa kaivaten.
Samanlaiset teemat toistuvat Paakonmaan muissakin teoksissa. Mielisairaus, masennus, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu olivat keskiössä hänen pieneksi jääneessä tuotannossaan. Esikoisromaania epäilee helposti omaelämäkerralliseksi, mutta sen kirjailija itse kielsi sanoen haastattelussa vain, että Onni Kirjavaisessa on häntä ainoastaan jatkuva huonommuuden tunne.
Kirjalla on myös kulttuurihistoriallista mielenkiintoa: siinä kuvataan tarkkaan esimerkiksi kaskeamista ja talkkunajauhojen valmistusta. Myös kirjan sanasto pohjoiskarjalaisine murretermeineen on kiinnostava, joskin nykylukijaa se voi myös vieraannuttaa - kökköaatra, väinäkkä, uilo ja monet muut sanat eivät välttämättä aukene monenkaan lukemisen jälkeen.
Kirjan päättyessä Onni Kirjavaisen elämä jää melkein tyhjän päälle. Vihatusta Luhalan talosta lähteminen toiseen taloon tuntuu epävarmalta, vaikka elämänolot paranevatkin huomattavasti ja ihmiset paljastuvat ystävällisiksi. Luhalan isäntä ei käy sanomassa Onnille edes hyvästejä eikä Onni voi välttää mielikuvaa, että näin on aina elämässä: ihmisen itsekuvan murskaamiseen osallistuneet ihmiset eivät loppujen lopuksi ole edes kiinnostuneita kyseisestä ihmisestä. Absurdeinta ja ahdistavinta Paakonmaan kirjassa onkin varmasti se, että ihmisten oudoille toimille ei anneta selitystä. Onni arvelee usein huonojen elinolojen ja yleisen tietämättömyyden aiheuttavan katkeruutta ja väkivaltaisuutta, mutta Luhalan isännän käytökselle hänkään ei keksi selitystä.
Arvostelu otti Paakonmaan romaanin hyvin vastaan. Toini Havu piti sitä Helsingin Sanomien arviossaan omaperäisen tekijän erittäin lupaavana teoksena. Arvostelu kiinnitti jonkin verran huomiota kirjailijan kieleen. Uuden Suomen Kauko Kyyrö valitteli, ettei kirjaa ymmärrä ilman sanakirjaa. Hänen esimerkkilauseensa kuuluu: "Nyt se vokkelo kun taas siinä vattelehtaa, niin on se näysnähtävää." Kyyrö epäilee joidenkin murresanojen olevan tekaistuja.
Edellä mainittu Matti Kuusi taas totesi, että jos Taivas kuvastuu veteen olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa "Pietari Päivärinnan, Juho Reijosen, Heikki Meriläisen ja Kauppis-Heikin päivinä, niin kansakoululapset lukisivat ääneen Ville Paakonmaata ja ylioppilaat tekisivät tutkielmia hänen sanataiteestaan". Kuusi epäili kuitenkin, että 1950-luvulla ilmestyessään kirjaa ei huomata "Rintalan ja Waltarin varjosta". Paakonmaan teosta luettiin kuitenkin nykynäkökulmasta tarkoitushakuisesti kertomuksena uskonnon voimasta. Esimerkiksi Uuden Suomen Kyyrö totesi kirjan sanoman olevan se, miten "ihminen, jolla on jumalallinen liekki rinnassaan voi kaiken tällaisen surkeuden keskellä eetillisesti kasvaa ja taistella itsensä tiettyyn resignoituun rauhaan".
Taivas kuvastuu veteen, "painajaisuni vailla hämyefektejä" (Kuusi), on edelleen kiinnostavaa luettavaa, mutta sen tyyliä voi pitää vanhentuneena. Kuusikin moitti kirjaan ympättyä kehyskertomusta, joka "jättää katteetta itse muistelusten sekä katkeruuden että idealismin". Monet yksityiskohdat eivät kuitenkaan voi olla painumatta lukijan mieleen pitkiksi ajoiksi. Se teki vaikutuksen myös presidentti Urho Kekkoseen, joka lähetti Paakonmaalle kustantajan kautta kiitoskirjeen.

Helpommin lähestyttävä, mutta vähemmän mieleenjäävä oli Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanin ja kolmen novellin kokoelma Lukitut, joka ilmestyi WSOY:lta vuonna 1965. Sitä ennen Paakonmaa oli julkaissut lyhyen novellin "Luopumiseen" kirjoittajaryhmä Ukrin antologiassa Aamumaisema (1961). "Luopumiseen" on jylhiin erämaamaisemiin sijoittuva pienimuotoinen tarina veljeksistä, jotka yrittävät pitää yhteyttä yllä nuoremman veljeksen avioliiton kariuduttua.
Paakonmaa kuvasi Lukitut-kirjan tarinoissa mielisairaaksi tuomittuja ja vankilaan pantuja ihmisiä, jotka yrittävät aloittaa uuden elämän ilman minkäänlaisia kiintopisteitä, oikeastaan ilmaan minkäänlaisia mahdollisuuksia. Huutolaisuus, orpous ja ulkopuolisuus ovat kaikki keskeisiä teemoja, jotka ovatkin jatkuneet koko Paakonmaan tuotannon lävitse. Sotaorpo on myös toinen päähenkilöistä Paakonmaan ja Veikko Haakanan kirjoittamassa nuortenkirjassa Tavoitteena tunturi (1958), jossa kaksi nuorta poikaa pyöräilee Ruijan ympäri ja selvittelee viinan salakuljetusta. Haakana ja Paakonmaa olivat itse aiemmin pyöräilleet samaa reittiä ja kotiin palattuaan alkaneet hahmotella vuorottain kirjoitettavaa tarinaa.

Lukitut on hyvä esimerkki siitä, miten WSOY keskittyi 1960-luvulla maaseutu- ja korpikirjailijoihin toisen merkittävän kustantajan, Otavan, keskittyessä kaupunkilaiseen modernismiin. Lukituissa Paakonmaa kuitenkin taiteilee modernismin ja perinteisemmän, realistisen kerronnan välillä. Kirjan pääkertomus, noin satasivuinen "Lukitut", on kertomus sodassa taisteluväsymyksestä kärsineen miehen yrityksestä palata mielisairaalasta takaisin kotiseuduilleen, joilla hänen perheensä edelleen elää, nyt tosin uuden miehen kanssa. Mies pannaan huutolaisen asemaan ja tekemään toisarvoisia kodin töitä eikä hänen anneta luoda yhteyttä lapsiinsa, joita hän ei ole moniin vuosiin nähnyt. Entisen vaimonsa uusia lapsia häntä kielletään koskemasta ja kun hän ottaa pikkuvauvan - joka ainoana suhtautuu häneen avoimesti ja ystävällisesti - syliinsä, hänet heitetään pihalle. Tarinan lopussa Paakonmaa väläyttää rakkauden ja uuden elämän mahdollisuutta, kun kylän prostituoituna pidetty nainen löytää miehen sammuneena ja vie tämän hylättyyn saunaan, sytyttää tulen ja tuo miehelle ruokaa. Mies kuitenkin hylkää rakkauden - tärkeämpää on kostaa hänet hylänneelle perheelle. Miehen kosto on erikoinen.
Samanlaisia teemoja Paakonmaa käsitteli myös kirjan novelleissa. "Kädet" kertoo nälkäisestä miehestä, joka työntyy pieneen sekatavarakauppaan aikeenaan varastaa ruokaa ja tupakkaa. Kaupan myyjä, nuori tyttö, säälii miestä niin paljon, että antaa tälle ensiksi ilmaiseksi, sitten pieniä töitä vastaan ruokaa ja vaatteita. Omasta menneisyydestään tietoinen mies yrittää varoittaa tyttöä, mutta tarina etenee lohduttomaan päätökseensä - viime hetkellä mies säntää ylös ja jättää tytön hämmentyneenä ja yksin. "Malmit" on kirjan heikoin tarina, jossa Paakonmaa kuvaa koskettavasti hätäaputöitä tekevän miehen perheen ahdinkoa äärimmäisessä köyhyydessä. Mies haaveilee pienen tonttinsa malmisuonien löytämisestä ja varastaa läheiseltä työmaalta dynamiittia. Paakonmaa jättää novellin lopun auki.
Kirjan päätöstarina "Ensimmäinen päivä" on yllättävästi science fictionia tai fantasiaa. Paakonmaa kuvaa taitavasti ja lukijan yllättäen maailmaa, jossa on tapahtunut ydinkatastrofi tai vastaava mullistus. Se on tuhonnut ihmiset ja eläimet ja sulattanut esimerkiksi autojen renkaat. Vankilasta karannut mies, joka on katastrofin sattuessa maannut mutaisessa ojassa, on pelastunut ja luulee olevansa ainoa elossa oleva ihminen, kun hän sairaalaan eksyttyään löytää naisen, joka on ollut monta tuntia lukittuna huoneeseen. Jäntevän tarinan lopetus on nykylukijasta valitettavasti kliseinen, mutta Paakonmaan taitoa kuvata surrealistiseksi muuttunutta autiota maata ei voi kiistää. Monet arvostelijat tosin pitivät tieteiskuvitelmaa vanhentuneena: esimerkiksi Vaasan Tarmo Manelius totesi, että "Ensimmäinen päivä" ei "kohoa tieteiskirjailijan ylevään taitoon" ja tarinan "kauhut kertaavat muista tuhokirjoista tuttuja aihelmia".
Eri mieltä oli Uuden Suomen Pekka Tarkka, joka piti "Ensimmäistä päivää" kirjan kiinnostavimpana tarinana, ilmeisesti sen poikkeavuuden vuoksi. Muutoin Tarkka ei säästä Paakonmaata - hän totesi arvostelussaan, että teoksen pienoisromaani ja novellit ovat jännitteisiä, mutta ylittävät tekijän taidot. Tarkan mukaan tekijä "onnistuu paremmin viimeisen novellin maailmantuhon näyttämöllä". Tarkalla oli kuitenkin laajempikin näkökulma usean teoksen arvostelussaan: niputtaessaan Paakonmaan yhteen muun muassa Martti Joenpolven ja Kaarlo Isotalon uutuuksien kanssa hän halusi osoittaa, että uudet romaanit keskittyvät yksilöllisiin eivätkä kollektiivisiin asioihin. Toisin sanoen romaanit eivät ole aidosti yhteiskunnallisia, vaikka ne siltä näyttävätkin. Tarkka kaipasi pitkässä arvostelussaan 60-luvun puolivälin romaaneilta ajan radio- ja kirjareportaaseissa näkynyttä yhteiskunnallista otetta, ja totta onkin, että Paakonmaakaan ei teoksessaan kirjoita instituutioista. Kuvatut yhteisötkin ovat suljettuja, pieniä, eikä niiden ylä- tai ulkopuolella tunnu olevan mitään merkityksellistä. Samalla tavalla Taivas kuvastuu veteen -kirjan ihmisillä ei tunnu olevan minkäänlaisia syytä käytökselleen eikä kirjalla ole vaikuttavuudestaan huolimatta laajempaa sisältöä.
Lukittujen ilmestymisen jälkeen Paakonmaa vaikeni. Vuonna 1969 hän kertoi Karjalaisen haastattelussa, että hän oli päättänyt vuosi aiemmin, ettei hän enää kirjoita mitään. Veri oli kuitenkin vetänyt uudestaan kirjoittamisen pariin ja Paakonmaa pohti teosta "tämän päivän teknillisestä elintasoihmisestä, joka ei usko ihmeisiin vaan tekniikkaan". Vuonna 1971 hän kuitenkin julkaisi Ukrin antologiassa Siluetti fantasiatarinan "Kioskilla", jossa Jeesus kohtaa opetuslapset Rajavaaran kioskilla. Kioskia pitää Samaria, "syntinen nainen". Paakonmaa yhdistää tarinassa moneen suuntaan ampuvaan satiiriin ylevää tyyliä ja absurdia vuoropuhelua - opetuslapset esimerkiksi syyttävät peräseudulle jäänyttä Jeesusta siitä, että tämän pitäisi olla kannustamassa Suomea voittoon yleisurheilumaaottelussa Ruotsia vastaan.

Paakonmaan viimeiseksi kirjaksi jäi omaperäinen omakustanne, Bileamin varjo (1972), jota voisi parhaiten nimittää fantasiaromaaniksi. Se kertoo kunnallispolitiikkaan osallistuvasta miehestä, pari kirjaa kirjoittaneesta Bileam Janhusesta, jonka sielu kesken kunnall
isvaltuuston kokouksen päättää jättää maallisen ruumiinsa ja lähtee vaeltamaan pitkin maailmaa yhdessä nimettömäksi jäävän minäkertojan kanssa. Tiedossa ei ole, onko Bileamin varjo se kirja, jota kirjailija mainitussa Karjalaisen haastattelussa pohti.
Bileamin varjolla on pikareskiromaanin löyhä rakenne, mutta kovin huolellisesti Paakonmaa ei malta tarinaa rakentaa. Osa kirjasta vaikuttaa olevan jopa kunnallispoliittista piikittelyä eikä nykylukija voi tietää, mistä on kyse. Kirjassa on myös outoa ja motivoimattomalta tuntuvaa kollaasirakennetta: kerronta katkeaa useasti pitkillä pätkillä lehtien uutisotsikoita ("Harald lähtee kotiinsa keskiviikkona. Etelä-amerikkalaista spriitä tullin käsiin s/s Aksenjasta.") ja mainoslauseita ("Haluatko soveltaa kykyjäsi mainonnan palveluksessa? - Kato, onpa Pekasta tullut suosittu. - Joo. Se on avannut nuorisotalletustilin ja sillä se leuhkii."). Samoihin asioihin kiinnitti huomiota myös aikalaisarvostelu. Karjalaisen Jouko Puhakka totesi ykskantaan, että teos on "epätasainen, heikosti jäsentynyt", joskin hän pitää sitä myös erittäin mielenkiintoisena "nihilistisenä protestikirjana".
Loppupuolella Bileam Janhunen kohtaa itsensä Saatanan, joka vie Bileamin Helvettiin tarkkailemaan ihmisten ajatuksia - Bileam pääsee esimerkiksi tiedemiehen ja lääkärin sisälle ja saa tietää, miten nämä ajattelevat. Helvetissä tavataan myös Mozart ja itse Martti Luther, joka ei "karkeitten pöytäpuheittensa" vuoksi päässyt taivaaseen. Saatana sanoo: "Taivashan on hienostelevia harpunsoittajia varten. Mutta toiminnan miehenä Martti tuskin olisikaan kestänyt lakkaamatonta kitaran viritystä, niin kotimusiikkimies kuin hän olikin."
Minäkertoja pääsee Saatanan seurassa tapaamaan myös Bileam Janhusen kirjojen henkilöitä. Kiinnostavassa kohdassa hän tapaa Taivas kuvastuu veteen -teoksen Onni Kirjavaisen, joka on pellon laidassa "aatraansa nojaava hontelo ja kumaravartinen äijä". Paljastuu, että hän on "Bileamin unohtuneen kirjan päähenkilö, maahenkisen romantiikan jäänne". Minäkertoja ihmettelee, miten mielikuvitushenkilö on vielä hengissä. "Kuinka hän ylipäätään oli edes olemattomuudessa olemassa?" Paljastuu kuitenkin, että itsekin huutolaisena ollut mies on vain kuvitellut olevansa Onni Kirjavainen ja samaistuneensa kirjan henkilöön niin paljon, että muuttui täksi.
Minäkertoja pohtii:

Huutolaisia kiusaamalla ja hengissä pitämällä, että heitä voisi kiusata mahdollisimman kauan, täyttivät seurakuntalaiset raamatun käskyn: 'Joka ottaa luoksensa yhden näistä pienimmistä, hän ottaa luoksensa minut, ja minä otan hänet luokseni taivaisiin'. Mutta muistikohan kukaan ruokkivansa ja ruoskivansa Jeesusta, kun huutolaista ruoski? 

Kirjavaiseksi muuttuneen miehen oma kokemus huutolaisena olemisesta ja kiusatuksi tulemisesta on, että "kärsimysten jälkeen oli saavutettavissa rauha kääntämällä selkä todellisen elämän mukavuuksille". Kirjan lopussa Paakonmaa kommentoi myös omaa kirjailijanuraansa:

Meidän on jaettava kirjailijat kahteen ryhmään: Kansankirjailijat ja eliittikirjailijat (kuten Hontti Pelappa ja Hyntti Aru [sic]). Bileam oli onnettomuudekseen liian hyvä kansankirjailijaksi - kansa ei ymmärtänyt häntä. Mutta eliittikirjailijaksi hän taas oli liian rasvanahkainen - he inhosivat häntä. 

Paakonmaan tuotannon läpi kulkeva ulkopuolisuuden teema näkyy tässäkin:

Eikä hän tunnustanut olevansa velkaa tuleville sukupolville. - Hankkikoot omatoimisesti niin valheelliset henkilötiedot esi-isistään kuin tahtovat. Niitä he tarvitsevat ennen kuin heidät hyväksytään paljasjalkaisten mukulakiven tallaajien veljeskuntaan. Hyvien esi-isien maineella he pesevät maalaisuutensa häpeän. 

Kertoja ilmoittaa, että Bileamille ei "jäänyt muuta mahdollisuutta kuin sijoittua ryhmättömään välimaastoon, kansan ja eliitin ulkopuolelle." Tähän nähden on ironista, että Suomen Sosialidemokraatin Jyrki Pietilä totesi, että Paakonmaasta on tullut "eliittikirjailija" vasta Bileamin varjolla.

Harvinaisen hyvä rikosromaani

Olen rikosromaanien suurkuluttaja, kuten aiemminkin olen sanonut, mutta en pysty kiinnostumaan suuresta osasta rikosromaaneja. Pohjoismaiset dekkarit jättävät minut jo ajatuksen tasolla kylmäksi (vaikka pakko myöntää, että Tommi Melenderin siteeraukset Stieg Larssonin teosten kidutuskohtauksista nostivat niiden kiinnostavuutta huomattavasti) enkä oikein jaksa tekno- ja salaliittotrillereitä enkä kauheasti välitä kartanomysteereistä. Mieluiten luen amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria Dashiell Hammettista Michael Connellyyn (näiden kahden tunnetun nimen väliin, sivuille ja taustalle jää lukemattomia yhtä hyviä, ehkä jopa parempiakin kirjailijoita).

Välillä innostun jostain vanhasta ranskalaisesta. Nyt innostuin Sébastien Japrisotin vuonna 1967 suomennetusta kirjasta Nainen autossa, joka ilmestyi alun perin vuonna 1966. Siitä on tehty elokuva vuonna 1970, mutta sitä näyttää olevan vaikea saada käsiinsä. Japrisot oli kaunokirjallinen kirjailija ja hänelle rikosromaanit olivat "vain" sivubisnes, mutta voi pojat, hän oli hyvä niissäkin! Nainen autossa alkaa keskeltä sekavaa ja epäselvää painajaista ilman minkäänlaista pehmentävää tai taustoittavaa aloitusta: naisen kimppuun käydään huoltoaseman vessassa ja häneltä isketään käsi murskaksi. Kun nainen herää, hänellä ei ole mitään käsitystä, kuka hänen kimppuunsa hyökkäsi ja miksi. Kohta nainen saa huomata, että hänen väitetään ajaneen seuduilla päivää aiemmin, vaikka hän hyvin tietää, että näin ei ole voinut tapahtua. Naista painaa myös se, että hän on ottanut luvatta käyttöönsä työnantajansa uuden Thunderbirdin ja ajelee sillä vastuuttomasti pitkin Ranskaa.

Kirjasta tuli hiukan mieleen Gillian Flynnin Kiltti tyttö, josta olen kirjoittanut enemmän kuin se ehkä ansaitsisi (vaikka ei se huono ole, missään nimessä). Kummassakin kirjassa on pääosassa nuori nainen, joka joutuu keskelle painajaista, eikä lukija - eivätkä henkilöt - tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Japrisot on kuitenkin kirjallisesti yllätyksellisempi kuin Flynn. Nainen autossa on myös juonen kannalta yllätyksellisempi kuin Kiltti tyttö eikä sen sisältämä ironia ole niin itsestäänselvää kuin Flynnin teoksessa. Japrisot myös käyttää hyväkseen erilaisia kertojanääniä, mikä muistuttaa edelleen Kilttiä tyttöä, mutta Japrisot'n rekisteri on laajempi.

Japrisot on tyypillinen ranskalainen kirjailija siinä, että hän käyttää petollisen yksinkertaista, hypnoottista tyyliä, joka sisältää useita hienoja kiteytyksiä. Harvoin teen kirjoihin merkintöjä, mutta nyt huomasin poimivani ainakin tämmöiset kohdat esille:

"Hänellä oli ainakin yksi hyve: hän tiesi, että maailma lakkaisi olemasta sinä hetkenä kun hän kuolisi; siitä syystä toiset ihmiset eivät olleet vähääkään tärkeitä, vaikka kuinka yrittäisivät."

"Katsoessani peiliin näytin niin omalta itseltäni ja kaikki oli niin todellista että suljin silmäni."

"Tiedän nyt, että hulluus on juuri sitä: hyvin tarkkoja asioita - sinisiä kukkia, joissa on keskellä punaista, nuhruinen side, aurinko palmunlehtien välissä - jyrkkiä yksityiskohtia, jotka eivät liity yhteen, jotka eivät johda muuhun kuin omaan itseen."

"Paholainen ei ole tehnyt virheitä siitä asti kun on ollut paholainen."

(Luin kirjan sohvalla maaten: kärsin koko viime viikon alaselkäkivuista enkä juuri päässyt liikkeelle. Luin huonokuntoisen kappaleen, koska huomasin, että minulla on näitä kaksi. Paremman säilytän.) 

Turun arkkitehtuuriopas ilmestynyt

Viime aikoina on ilmestynyt lähinnä vanhoja projekteja, sellaisia joita on tehty useita vuosia. Misantropian historia oli sellainen, viikko sitten ilmestyi Turun seudun arkkitehtuuriopas, joka on ollut tuloillaan jo kaksi vuotta. Nyt neljän vuoden uurastus on viimeinkin ohi ja kirjaa voi markkinoida vapaasti.

Tässä kirjasta ilmestyneitä juttuja:

Turkulainen.
Yle Turku.
Åbo Underrättelser.

Turun Sanomien juttua ei löydy netistä. Oletamme, että kirjasta tulee jossain vaiheessa laajempi arvio (mikä tietysti pelottaa, varsinkin jos tilaavat sen joltakulta arkkitehdiltä tai arkkitehtuurikriitikolta).


Vieressä kännykkäkuva Kansan Uutisten Viikkolehden laajasta jutusta, netissä on vain pieni pätkä. Rannikkoseutu valitti, että kirjassa on liian vähän Naantalia, Raisiota ja muuta, mutta yhtä asiallisesti ja suhteessa yhtä laajasti niitä käsiteltiin kuin Turkukin.

Kirjaa saa ostettua tekijöiltä suoraan 30 euron hintaan, kaupassa se on jonkin verran kalliimpi. Tässä ainoa löytämäni nettikauppalinkki.

Sen verran totean vielä, että Mikko Laaksonen ja Kustantaja Laaksonen eivät ole sukua toisilleen, eivät edes avioliiton kautta. Kansan Uutiset nimittäin ehätti mainitsemaan, että Mikko olisi teoksen kustantaja.

Kuvia sieltä täältä kautta Pohjanmaan

Eero Nelimarkka (kuva napattu Alajärven kunnan sivuilta, sori copyright-rikos)

Eli impressioita Turusta Rauman ja Meri-Porin kautta Österbotteniin ja aina Vaasaan sekä Kokkolaan asti ulottuneelta kirppisreissulta. (Ks. myös Kirppismatkat-blogi sekä vaimoni Hopeapeili-blogi.)

1) Jokien kauneus (vai pitäisikö puhua pittoreskiudesta?) ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Ajomatkan ensimmäisenä iltana on pakko pysähtyä Ahlaisiin joen rantaan tehdylle siistille uimarannalle. Tulee olo kuin olisi amerikkalaisessa elokuvassa.

2) Kristiinankaupungissa on lipevä pihakirppismyyjä, jonka puheisiin lankean, mutta vaimo ei. On helppo uskoa, että mies myy markkinoilla melkein mitä vain. Hän ottaa hoteisiinsa kaikki pihalle tulijat pienistä lapsista vanhuksiin. On kuin hänet tuntisi saman tien.

3) Kaskinen on outo kaupunki, joka koostuu vain ruutukaava-alueesta. Sillä on parisataa pientä puutaloa. Se on kuin Reposaari tai Kokkolan vanha kaupunki, mutta sen ulkopuolella ei ole mitään. Kadut ovat tyhjiä kuin zombielokuvassa.

5) Lappväärtin kirkko on hämmentävän, melkein koomisen komea. Naureskelemme myöhemmin, että huomaa kyllä, miten isännät ovat halunneet tehdä näyttävää. Maisemien latteus ilmeisesti pakottaa tällaiseen.

6) Kirkon lähistöllä on kaksi pientä pihakirppistä. Toisessa mukavat mummelit myyvät tyylikästä vintage-tavaraa 50- ja 60-luvuilta, toisessa erikoinen mummeli myy ei niin priimaa tavaraa eri vuosikymmeniltä ja alkaa esitellä elämäänsä, johon kuuluu hieno Peugeot 404 tallissa sekä romahtamiskuntoinen rintamamiestalo tontin toisella reunalla upean jokimaiseman vieressä. Omalla, omenapuiden täyttämällä tontilla on kuulemma puutarha, viereisellä tontilla ruohotarha. Mummeli kertoo tupakan käheyttämällä äänellä, että hän asuu Ruotsissa ja on töissä isossa tavaratalossa ja aina kun kuninkaalliset tulevat ostoksille, vaativat saada asioida hänen kanssaan, sillä hän on sellainen hupsu. Kirppismyymälä on samalla upea kotimuseo, joka on täynnä eriaikaista roinaa. Paikka on kiehtova, mutta jossain vaiheessa iskee kammo, että mummelista ei pääse eroon. Toivotteli uudestaan käymään.

7) Vaasa on komeampi kaupunki kuin sen koko tuntuisi edellyttävän. Rakennukset ovat isoja, muhkeita, näyttäviä. Pohjalaista näyttämisen halua tässäkin? Vaasan Kuntsi on erinomainen moderni taidemuseo. Hämmentävää on sekin, että vaasalaisella liikemiehellä on ollut niin upea suomalaisen modernin taiteen kokoelma. Samalla herää halu itsekin ruveta taiteen keräilijäksi - pari Eero Nelimarkkaa mahtuisi meillekin, puhumattakaan Mauno Haartmanin puuveistoksista tai Risto Vilhusen pop-henkisistä installaatioista. Hämmentävintä Vaasassa on kuitenkin, että sen kirppikset ovat niin vaatimattomia.

8) Isokyrön keskiaikainen kirkko päihittää Lappväärtin komean kirkon mennen tullen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta tällaisessa paikassa voin saada pienen käsityksen siitä, miltä tuntuu pyhä. Lisäksi keskiaikaiset seinämaalaukset osoittavat, että sarjakuvan historia on hyvin pitkä.

9) Närpiössä en haluaisi viettää enää aikaani, vaikka siellä onkin hyvä pizzeria. Kirkon luona oleva absurdi tallien rivi (150 tallia!) todistaa jälleen kerran pohjalaisuudesta.

10) Kokkola osoitti ennen kaikkea sen, että ennen vanhaan seutukeskukset olivat vauraita paikkoja, joissa asui hyvinvoivia porvareita. Nyt tuosta vauraudesta on jäljellä vain rippeitä siellä täällä. Parasta Kokkolassa oli kuitenkin ruotsalaisen Sia-jätskivalmistajan kioski, josta sai suola-kinuski -jäätelöä.

PS. Kuinka moni tunnistaa otsikon viittauksen? Sanottakoon sen verran, että se on kirjallinen.

Kevyt kesäpostaus: Jumalten tuhon leikkisä arvio

Romaanini Jumalten tuho ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta suomalaiseen kirjalliseen kenttään. Sitä on myyty todella vähän ja arvostelut ovat olleet ristiriitaisia, osaksi ylistäviä, osaksi armotta lyttääviä. Olen koettanut tässä opetella tulemaan tämän kanssa toimeen ja olla tekemättä siitä liian suurta numeroa. 

Tässä kuitenkin erittäin myönteinen arvio kirjasta sitaatteineen (joista kaikkiin en ole kielellisesti kauhean tyytyväinen, mutta en nyt rupea niitä korjailemaankaan). Juttu ilmestyi pienessä kirjasessa, jonka kokosin vaimoni ja minun yhteisten 80-vuotisjuhlien kunniaksi. 50 kappaleen painoksena ilmestynyt kirja on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus (sikäli kuin tulevaisuudessa keräilyharvinaisuuksia on; tästä aiheesta ehkä myöhemmin). Arvion kirjoitti opiskeluajan toverini ja hyvä ystäväni, nykyään Joensuun yliopistossa vaikuttava kirjallisuudentutkija Markku Lehtimäki, joka tietysti on jossain määrin jäävi arvioimaan Jumalten tuhoa (isommassa mediassa asia olisi ollutkin ongelma, mutta ei esimerkiksi Tiedonantajassa), mutta en malta kuitenkaan olla postaamatta Markun tekstiä tänne, varsinkin kun olen juuri lähdössä reissuun ja takaraivossa nakuttaa lomasta huolimatta ajatus, että blogiakin pitää päivittää. 

Markku Lehtimäki 
Jumalten tuho – vai lajityyppien?

Juri Nummelinin tähänastisen fiktiivisen tuotannon pääteoksessa Jumalten tuho (2012) kovaksikeitetty pulp-fiktio ja realistinen arkikuvaus kohtaavat apokalyptisen fantasian ja maagisen realismin. Tarinassa on tajunnallisia irtiottoja moneen lähtöön: on kuin suomalaisen salapoliisiromaanin velvoittava perintö yhdistyisi kansainvälisen korkeakirjallisuuden vaatimuksiin ja populaariviihteen konventioihin. Näin ollen romaanin leikkaukset ajasta, paikasta ja todellisuudesta toiseen ovat yllättäviä, rajujakin.
Ottakaamme esimerkiksi tämän muotoaan ja tarkoitustaan etsivän romaanin kolme aloitusta:

Somero, Suomi, 20.4.1918
Hengitys höyrysi paksuna kylmässä ja kosteassa aamuilmassa. Sanden ei ollut nukkunut kahteen yöhön, mutta häntä ei väsyttänyt – vielä. (7)

Vatikaani, 20.4.1928
Kardinaali Lucarelli kääntyi ja iski viestin tuonutta miestä pitkällä veitsellä vatsaan. Kun mies oli kaatunut kuolleena lattialle vatsaansa pidellen, kardinaali puhdisti veitsen miehen kaapuun ja työnsi sen takaisin kävelykeppinsä sisälle. Sitten hän häipyi ovesta. (13)

Forssa, Suomi, 21.4.1928
Tanner ei halunnut herätä. Hän halusi jäädä sänkyyn makaamaan. Hänellä oli päällään puvun housut ja valkoinen paita edellisillalta. Hän oli repäissyt olkaimet olkapäiltä alas, mutta housut olivat vielä jalassa. Kengistä oikea oli jäänyt lattialle, toinen oli vielä jalassa. (14)

Ja kenties vielä yksi aloitus, jotta saisimme kokonaiskuvan Jumalten tuhon laaja-alaisesta rekisteristä: ”Lucifer ajatteli mielellään olevansa maailman hallitsija. Ainoa ja oikea. Jahvea ei kiinnostanut mikään, mitä Maan päällä tapahtui, ihmisillä kun oli vapaa tahto valita Jeesus Kristus” (21).
Mitä lukijan olisi pääteltävä näistä aloituksista? Sisällissodan traumat, Dan Brown -henkinen Vatikaanin valtapeli, forssalaisen poliisin krapulainen herääminen väärällä jalalla pelastamaan maailmaa, jonka Helvetin voimat panevat uuteen uskoon Kristuksen kaksoisveljineen ja lentävine Abaddon-tappajineen, joka on hahmona jo puhdasta Bulgakovia – Nummelin vaatii lukijaltaan paljon, pyytäen häntä nielemään ilolla mielikuvituksellisen keitoksen.
Jumalten tuho ei – onneksi – ole kuitenkaan raskaan wagneriaanista Götterdämmerungia tai Valkyyrioiden ratsastusta. Se on pikemminkin leikittelevä, uusia mielleyhtymiä rakenteleva ajatuskoe. Tarinamaailman paikoin suorasukainen uskonnollinen herja saattaa oudoksuttaa vakavamielistä lukijaa, mutta toisaalta Nummelinin kierrättämä katolinen kuvasto ja sen uudelleentulkinta sensuelleine Neitsyt Marioineen ja kompastelevine Kristuksineen on täyttä Buñuelia. Romaanin teologinen taso hepreankielisiä nimiä myöten on kyllä tarkkaan tutkittua.
Jumalten tuhon voimallisin herja kohdistuu kuitenkin uskomukseen lajityyppien puhtaudesta. Kukapa lähtökohtaisesti oivaltaisi, että tunnelmallisen, historiaa huokuvan Forssa-kuvauksen, dekkariromaaneista tutun napakan dialogin, kiemuraisen salaliittojuonen sekä ilmestyskirjamaisen draaman höysteenä olisi splatteria, joka muistuttaa Peter Jacksonin huonoa makua parhaimmillaan? Sillä katso:

Tanner raivasi ulko-oven edessä olevan pöydän alas ja tunkeutui ulos pihamaalle. Hän juoksi enkelin luokse ja käänsi tämän ympäri. Enkelin rintakehä oli revennyt ja kaikki sisällä ollut oli valunut ulos. Tappaja oli repinyt enkelin rinnan auki sapelikynsillään. (…)
Tanner käänsi aseen Salomaan joukkoja vastaan ja painoi liipaisinta. Aseesta lähti nopeassa sarjassa hohtavia luoteja. Salomaan miehet räjähtivät, ja ilmassa lensi verta ja lihanpaloja. (190)

Niin räjähtävät genrerajatkin Nummelin uskaliaassa mutta täsmällisessä ja tarkkavaistoisessa käsittelyssä.
Kaiken jylyn ja tuhon jälkeen palataan seesteiseen todellisuuteen – vaan mitä on todellisuus? ”Tanner katseli eilisillan jälkiä saastaisessa asunnossaan. Pottu pontikkaa, muutama pilsneri, kaikki tyhjinä. Yksi sitruunasooda” (233). Yksi asia on kuitenkin selvää ja kirkasta kuin vesi tässä erinomaisen viihdyttävässä ja kekseliäässä romaanissa: sympaattisen Tannerin seikkailuja lukisi mielellään lisääkin.
Lopussa siteerataan todenperäistä salapoliisikertomusta tammikuulta 1929: ”Kauheat hirviömurhat Forssassa! Murhaaja repi ihmisten sydämet rinnasta ja söi ne!” (234). Itse en ole käynyt Forssassa enkä aio tämän tositarinan perusteella siellä koskaan käydäkään.
Juri Nummelin: Jumalten tuho. Pikku-idis 2012.

Miksi kirjan mielestäni tulisi olla lyhyt?

Helsingin Sanomissa julkaistiin noin viikko sitten arvioni amerikkalaisen Gillian Flynnin hitiksi nousseesta jännäristä Kiltti tyttö. Kehun kirjaa kohtuullisesti (se on todellakin kekseliäs, ja samalla se on julma kuvaus 2000-luvun alun kolmekymppisten elämäntavasta ja sisältää monia ironisia oivalluksia), mutta moitin sitä liiasta pituudesta. Kirjoitan jotenkin niin, että samat säväykset ja samat yllätykset saisi sata sivua vähemmälläkin määrällä.

Huomasin, että tätä kohtaa moitiskeltiin ja naureskeltiinkin Facebookissa. Eräs kustannusalan toimija oli sitä mieltä, että on tyypillistä kriitikolle, että valittaa viihdyttävän kirjan pituudesta. Jutussa totean, että ylimääräinen pituus ei välttämättä ole kirjailijan vika, vaan kustannusmaailman, joka vaatii aina vain pidempiä kirjoja. Tätä kohtaa eräs tunnettu kirjailija siteerasi ja sanoi, ettei hän ole törmännyt vastaaviin mekanismeihin. Ehkä olisi pitänyt selventää, että ajattelin keskeisesti amerikkalaista kustannusmaailmaa, jossa todellakin lajityyppikirjailijoilta vaaditaan pitkiä kirjoja. (Olen kyllä huomannut saman hiipineen Suomeenkin: esimerkiksi Tapani Baggen kirjat ovat pidentyneet viime aikoina. Mutta edelleen täällä kirjailijalla on enemmän vapautta valita aiheensa ja käsittelytapansa kuin Yhdysvalloissa. Ja huomautan vielä, että puhun nimenomaan lajityyppikirjailijoista, jollainen Flynn on, vaikka Kiltti tyttö onkin ylittänyt genrerajoja suosiossaan.)

Sama kirjailija totesi myös, että kriitikko ei koskaan tajua, että kirjailija tekee tahallaan asioita, ei vahingossa. Vähän ihmettelen: pitäisikö ihailla sitä, että tahallaan pitkitetään tarinaa? Ajatus on ilmeisesti se, että kirja on niin viihdyttävä, että sen parissa halutaan viettää enemmän aikaa. Siihen halutaan uppoutua ja viettää siellä, sen maailmassa aikaa.

Tämä uppoutuminen on tietysti jotain samaa kuin koukuttavuus, josta kirjoitin edellisessä tekstissä Tommi Melenderin esseekokoelman yhteydessä (Kiiltomatoon tulee elokuussa kirjasta kirjoittamani arvio, jossa käsittelen hiukan samoja asioita). Pitäisi tuntea vaikkapa deleuzelaista teoriaa, jotta asiaa voisi paremmin analysoida, mutta tuntuu ainakin mutuhuttu-pohjalta, että asiat liittyvät yhteen. Uppoutuminen perustuu kapitalistiseen halun maksimointiin. Jotta lukija tuntisi saavansa kirjasta riittävästi irti, sen pitää viedä lukijansa omaan maailmaansa niin täysin, että lukijalla ei ole mitään valitettavaa. (Tämän voisi halutessaan yhdistää kustannusalan kriisiin: 150-200-sivuiset kirjat, jotka ennen olivat melkein vakio, tuntuisivat nykylukijasta huijaukselta eikä niitä enää ostettaisi.)

Perustelematon irtohuomio: ehkä tässä uudessa suhteessa kirjoihin on myös jotain samaa kuin tietokonepeleissä, joihin todella uppoudutaan. Ja toinen: biisithän kestävät nykyään melkein järjestään neljä minuuttia, jolloin kahden minuutin jälkeen käytännössä toistetaan samaa, vaikka ideat kuluivat jo siihen ekaan kahteen minuuttiin. Loput kaksi minuuttia käytetään vain siinä biisissä olemiseen. Mikseivät pitkät jatkuvajuoniset tv-sarjatkin voisi toimia saman periaatteen varassa? Niitähän ei oikeasti ole tarkoitus katsoa televisiosta jakso kerrallaan, vaan boksilta tai Netflixistä putkeen.

Tällaisesta kahden pennin teoretisoinnista sivussa olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että todellinen ammattitaidon osoitus on luoda samat tunteet ja samat ajatukset vähemmässä. Flynnin kirjassa on kohtauksia, joissa toistetaan samoja asioita moneen eri kertaan. Henkilöt tilittävät samoja tuntemuksia vain hiukan eri sanoin. En keksinyt, miksi ne olivat tarpeellisia - vaikka ne tietysti olivatkin viihdyttäviä, nokkelaa sanailua kun olivat. Koen lukijana itseäni pidettävän tyhmänä, jos asioita selitetään liian pitkään ja liian perusteellisesti. Lisäksi kirjan lopetus oli pitkitetty (enkä myöskään ihan uskonut siihen; nähdäkseni uskottavampi lopetus olisi ollut ainakin 30 sivua lyhyempi).

Tiedän kyllä, että feministisessä kirjallisuusteoriassa sanotaan, että tiivistäminen on patriarkaatin fiktiivisen ylivallan pönkittämistä. Kirjoittamisessa ei anneta tilaa tunteille tai rönsyilylle, vaan ne halutaan pimittää tai pitää tiukasti hallinnassa - esimerkkinä vaikkapa Hemingway. Ehkä eniten kuitenkin pidän kirjoista, joissa tämä miehiseksi väitetty kurinalaisuus valjastetaan samaisen patriarkaatin kritiikkiin, kuten vaikkapa Jim Thompsonilla (sillä alkuperäisellä), Jason Starrilla tai Charles Willefordilla (tai Tracy Chevalierilla!).

Tietysti on pitkiä kirjoja, jotka kestävät pituutensa: Tolkienin Sormusten herra (vaikka voisi siitä ehkä ne laulut jättää pois), Jonathan Littellin Hyväntahtoiset, Theodore Roszakin Flicker, Sarah Watersin Silmänkääntäjä, Cervantesin Don Quijote... Lajityyppikirjallisuudessa en osaa vastustaa James Ellroyn Los Angeles -kvartetin teosten laajuutta eikä pituus häiritse minua esimerkiksi Michael Connellyn kirjoissa, vaikka joskus huomaan niidenkin kohdalla ajattelevani, että kunpa näitä saisi tiivistää. Samoin Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta eeppisenä, lähes länkkärimaisena kuvauksena kansakunnan synnystä oli hyvinkin perustellusti lähes tuhatsivuinen. (Joku voi sanoa tähän, että näköjään olen sitä mieltä, että suuret ja vakavat kirjat voivat olla pitkiä ja että väheksyn ihmissuhteiden paneutunutta kuvausta.)

Toisaalta kyse on myös yksinkertaisesti siitä, että olen kärsimätön ihminen ja kärsimätön siis myös lukijana. Liian pitkä kirja on pois muista kirjoista.

Tommi Melender ja nuoruuden kapinat

Olen hiukan häpeissäni: lupasin jo ainakin kaksi kuukautta sitten Kiiltomato-verkkolehden päätoimittaja Karo Hämäläiselle, että arvioisin Tommi Melenderin esseekokoelman Yhden hengen orgiat. No, nyt olen viimeinkin lukenut kirjan ja suurin osa arviosta on kirjoitettukin - olisin viimeistellytkin jo jutun, mutta tulin kipeäksi. Ehkä viimeistään maanantaina... toivottavasti Karo lukee tämän!

Melenderin pieni ja taidokas esseekokoelma on vaativan lukemisen puolustus. Melender toivoo - ehkä suorastaan vaatii -, että lukisimme jotain muutakin kuin niin sanotusti koukuttavaa kirjallisuutta. Sehän on sana, jota nykyään pitää lähes jokaiseen kirjaan yhdistää. Kirja ei ole mitään, jos se ei koukuta lukemaan. Tietokirjatkin pitää kirjoittaa niin että ne koukuttavat.

En ole ns. paras puhuja aiheesta, koska olen dekkareiden suurkuluttaja. Toisaalta juuri dekkareiden kohdalla sama koukuttavuuden vaatimus on alkanut ärsyttää pahan kerran. Kaipaisin rikosromaaniltakin jotain vähän vivahteikkaampaa tapaa vetää lukija mukaan tarinaan kuin antaa tipotellen vinkkejä tulevista tai menneistä tapahtumista - siinä on jotain liian täsmällistä, liian konemaista. Jokin aika sitten luin Kindlestä Sam Hawken -nimisen nuoren amerikkalaisen dekkaristin kirjan Juaréz Dance, joka toimii juuri päinvastoin kuin suurin osa nykydekkareista: teksti on tarkoituksellisen latteaa niin että se muuttuu hypnoottiseksi, henkilöistä ei kerrota mitään muuta kuin heidän tekonsa, ei edes minäkertojana toimivasta päähenkilöstä, juonesta ei paljasteta etukäteen mitään eikä lukijan oleteta kiinnostuvan päähenkilön, Meksikossa operoivan palkkatappajan taustoista. Ja juuri siksi kirja imaisikin minut mukaansa niin etten olisi millään malttanut laskea Kindleä käsistäni. Sen sijaan vaikkapa Gillian Flynnin Kiltin tytön kohdalla näin ei juuri käynyt, vaikka se muutoin onkin koukuttamisen merkkinäyte.

Ei minun pitänyt tästä puhua. Minun piti kirjoittaa siitä, että tunnistin itseni kirjan nimiesseestä. Melender kirjoittaa siinä omasta teini-iän ja lukioajan lukukokemuksistaan ja siitä, miten hän koketeerasi kirja kädessä koulussa. T. S. Eliotia välitunnilla! Aivan kuin minä! Minulla oli jo yläasteella tapana brassailla lukemalla kirjoja julkisesti, joita kukaan muu ei tiennyt, vaikkapa jotain muinaisen Odessa-pienkustantamon Länsimaiden perikato -sarjaa. Äidinkielen tunnilla luin William S. Burroughsin Hurjia poikia. Minulla oli lisäksi lompakossani pienillä paperilapuilla kirjallisia sitaatteja, kuten James Joycen Taiteilijan omakuvan eka lause tai Friedrich Engelsin "Vapaus on tiedostettua välttämättömyyttä". Muistan sen kerran, kun kävelin Porissa pitkin kaupunkia ja luin kävellessäni Rimbaudin Säteileviä kuvia. Hyvä kun en ääneen!

Nyttemminhän olen tietysti taantunut lukijana. Luen mieluummin dekkarin (Gillian Flynnin jälkeen menossa on John Connollyn verinen ja kauhuromaania lähestyvä Dark Hollow, joka on kyllä sarjamurhaajajännäri paremmasta päästä, osittain siksi että Connolly sitoutuu myös kovaksikeitetyn koulukunnan empaattiseen suuntaukseen) kuin vaikkapa vaativaa teoriaa tai edes normaalia vaativamman kaunokirjallisen teoksen. Välillä minua hävettää, välillä ei. Välillä ajattelen, että kyllä minä vielä ehdin ne Thomas Mannit ja Pynchonit lukea. Osansa on tietysti silläkin, että perhe-elämä melko vaikean lapsen kanssa ei varsinaisesti mahdollista pitkäjänteistä lukemista. (Tietysti nytkin voisin olla lukemassa, mutta sitten se olisi se Connolly...)

Toisaalta tällainen dekkarien lukeminen - puhumattakaan siitä että luen mieluummin Sam Hawkenin kaltaista aloittelevaa nobodya kuin edes ajattelen Stieg Larssonin lukemista, jostain Lars Kepleristä puhumattakaan - on samanlainen vastaele kuin Melenderin ja minun teini-ikäisenä harrastama Eliotin tai William S. Burroughsin lukeminen välitunnilla. Melender pitääkin nuoruuden touhujaan kapinana: "halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta." Melender jatkaa: "Inhosin normaaliutta, inhosin tulevaisuudenkuvaa säntillisestä pikkuporvarillisesta elämästä, jonka keskipisteenä olisi hyvä toimeentulo ja mukava rivitalonpätkä."

Tunnistan tästäkin itseni. Jollain tunnilla lukiossa puhuttiin ammatinvalinnasta. Joku sanoi, ettei hän haluaisi sellaista tavallista kahdeksasta neljään elämää. Sanoin, en kovin vakuuttavasti (muistan osittain mumisseeni käsiini), että ei se tule onnistumaan, siihen syssyyn te joudutte kuitenkin. Sain vastaani muutamiakin pontevia vastalauseita enkä tehnyt lausunnollani juurikaan ystäviä. Kapinani ei rajoittunut lukemiseen tai puheisiin: eräänä päivänä yhdeksännellä luokalla menin kouluun Adidas-verkkareissa, kauluspaidassa, rusetissa ja ruskeassa pikkutakissa. (Samantyyppistä kapinointia taidan harrastaa edelleen.)

Melender vähän naureskelee esseessään nuoruuden touhuilleen (vaikka hän myös näkee nykyisissä lukutavoissaankin samanlaisia piirteitä), minusta taas kaikki edellä kuvaillut ovat edelleen hienoja eleitä eikä niissä ole mitään hävettävää, edes näin nelikymppisenä.

Ne voi nähdä myös jonkinlaisena myötäsyntyisenä asenteena, jolle ei ikään kuin voi mitään. Olen usein ihmetellyt joidenkin valittajien näkemystä siitä, että tällainen pelleily on tarkoitushakuista erikoisuudentavoittelua. Joillekin se voi sitä olla, mutta joillekin se voi olla sitä ilman että sitä varsinaisesti tavoitellaan. Se, että jokin suosittu ei vain nappaa, oli se kirja tai levy - joku ei vaikkapa pidä U2:sta tai Stieg Larssonista -, ei ole välttämättä tarkoin harkittu sosiaalis-kulttuurinen ele, jonka avulla koetetaan nostaa omaa statusta, vaan yksinkertaisesti aito ja vilpitön pitämys. (Melender puhuu esseessään myös tietyistä sarjatyypeistä: jotkut vain ovat eksentrisiä ja onnistuvat silti tekemään samat asiat kuin monet muutkin, vaikkapa lukemaan T. S. Eliotia välitunnilla. Tämä tietysti vähentää ajatusta omasta ainutlaatuisuudesta.)

Olen huomannut viime aikoina, että mitä tahansa yritänkin kuunnella 80-luvun syntsapopista klassikkojazziin tai suomalaiseen iskelmään, tunnen tulevani kotiin, kun laitan päälle vaikkapa Bantam Roosterin tai Flat Duo Jetsin kaltaista räminärokkia, joka ei monelle taas välttämättä merkitse juuri muuta kuin räminää. Sama Sam Hawkenin kaltaisen hypnoottisen vähäeleisen kirjoittajan kanssa. Jos kotiin tuleminen on aina jotain pyhää, niin voin siinä mielessä yhtyä Melenderin sanoihin: "Lukeminen on minulle kapinallista siksi että se on pyhää."

Vasemmiston ja oikeiston vihapuhetta kirjaksi

Savukeitaan kustantaja Ville Hytönen tilasi minulta vajaa kolme vuotta sitten kokoelman vanhaa vihapuhetta. Idea oli tehdä kaksi kirjaa niin että toisessa osassa olisi vasemmiston, toisessa oikeiston vihapuhetta. Hytönen seisoi eteisessämme (ja vaimo makasi krap
ulassa sängyssä, oli ollut jossain tilaisuudessa ja tullut takaisin Turkuun samalla junalla kuin Hytönenkin) ja selitti ideaansa. Minun oli tietysti vaikea sanoa ei. Minun on yleensäkin vaikea sanoa ei.

Nyt, vajaata kolmea vuotta myöhemmin kirjat ovat valmiina. Ilmestyneet ne eivät ole vielä ja voin tällä hetkellä vain toivoa, että ne ilmestyvät ensi syksynä kuten on puhuttu.

En tiedä, olisinko ryhtynyt hommaan, jos olisin tiennyt, kuinka isoksi duuniksi kirjat osoittautuisivat. Siinä eteisessä seisoessani jo keksin joitain tekstejä, joita voisin käyttää (ja osa niistä onkin kirjassa), mutta loppujen etsiminen olikin sitten vähän vaikeampaa. Ja lisäksi päätin jossain vaiheessa, että teen kirjan ilman apurahaa - on se väärin tai ei, käsitykseni on ollut, että tällaiseen antologiaan on turha hakea apurahaa, vaikka tarkoitusperä olisikin ehkä ollut eri kuin vaikkapa eräkirjassa Outoja jälkiä tai Mannerheimin seikkailuissa. Ilmankos homma vähän kesti, kun en pystynyt siihen missään vaiheessa keskittymään kunnolla. Alkuperäinen ajatus varmaan oli, että kirjat olisivat ilmestyneet jo syksyllä 2012.

Paitsi aivan viimeisessä vaiheessa toukokuun viimeisinä viikkoina. Olin saanut käsistäni pois H. P. Lovecraftin esseen "Supernatural Horror in Fiction" käännöksen (joka sekin ilmestyy ensi syksynä Savukeitaalta!) sekä joitain muita töitä ja pystyin lopulta runnomaan kirjan kasaan viime viikolla. Viimeisenä tähän liittyvänä hommana luin suomalaisia natsilehtiä 1930- ja 1940-luvuilta. Onneksi tein niihin vain pienen ekskursion, muuten olisin menettänyt mielenterveyteni.

Olen pitkin matkaa epäröinyt koko projektin suhteen, koska pohdin toistuvasti, voiko vihapuheen kaltaista uutta termiä liittää vanhoihin juttuihin, jotka ovat syntyneet erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Esipuheessa kirjoitankin, että kaikki mukana olevat tekstit eivät välttämättä ole vihapuhetta, vaan pikemminkin kommentteja vihapuheeseen tai reagointia siihen. Tällainen on esimerkiksi vasemmisto-osiossa oleva Otto Wille Kuusisen "Luokkataistelu ja luokkaviha" (1905), joka nimensäkin puolesta kuuluu ehdottomasti mukaan, vaikka on rauhallisesti argumentoitu monipuolinen kirjoitus. Osa taas on satiiria tai parodiaa, jota ei ole alun perin tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi - kumpaakin edustaa vaikkapa Kaarlo Uskelan Yhteiskunnan varkaat, mutta sekin on kiinnostava, koska Uskelaa nimenomaan syytettiin yllyttämisestä rikokseen, vaikka kyse oli tosiaan satiirista.

No, on siellä mukana ihan oikeatakin vihapuhetta. Elias Simojoen puheet 1920- ja 1930-luvuilta ovat sitä itseään, samoin otteet Vihtori Kosolan muistelmista. 1930- ja 1940-lukujen natsilehtien jutut juutalaisista ovat myös todella kammottavaa luettavaa. Jostain syystä huomaan ajattelevani, että oikeisto on harrastanut aina enemmän vihapuhetta kuin vasemmisto, vaikka nykyään tuntuu olevan muotia väittää toista. Joku saattaisi sanoa, että tässä näkyy vain oma poliittinen näkemykseni, mutta haastan kenen tahansa näin väittävän lukemaan tulevan kirjan ja palaavan sitten asiaan. (Ja sanovan jotain muuta kuin että valikoima on tarkoitushakuinen.) Olen myös pohtinut ääneen kustantajalle, että kirjan nimessä ei ehkä pitäisi käyttää tuota melko leimaavaa sanaa "vihapuhe", mutta enpä ole keksinyt parempaakaan.

Tässä kummankin kirjan sisällysluettelot; tarkemmat ilmestymistiedot löytyvät muualta kirjasta. Viimeksi, kun olin kustantajan kanssa jutuissa, oli puhetta, että teos ilmestyisi yksittäisenä opuksena, niin sanottuna kääntökirjana, jolloin kaikki näkemykset ovat koko ajan käsillä. Kummallakin puoliskolla on sama esipuhe, mutta eri johdantoartikkeli. Mitään uutta johdannoissa ei ole, ne ovat lähinnä vanhan kertausta joillain sopivilla sitaateilla höystettynä. Joku historiaa paremmin tunteva saattaisi jopa sanoa, että kirjasta puuttuu joitain aivan oleellisia tekstejä, esimerkiksi AKS:n pamfletteja.

Vasemmiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Vasemmiston vihapuheen lyhyt historia
Otto Wille Kuusinen: Luokkataistelu ja luokkaviha (1905)
Edvard Valpas (salanimellä Ee Vuu Vessu): Puhdistus (1904)
Mikko Uotinen: Ote teoksesta Ei kahleita kansalle! (1906)
Kaarlo Hammar/Kaarlo Terhi: Runoja (1906–1908)
Moses Hahl: Aseellinen vallankumous (1909)
Kaarlo Uskela: Yhteiskunnan varkaat (1907/1908)
Esa Paavo-Kallio: Runoja (1910–1913)
Irmari Rantamala: Porvarikirje I (1916)
Anarkisti-kommunistien julistus (1918)
Irmari Rantamala: Uusia nimiä; Suomalainen murhenäytelmä (1918)
Ajattelevien Sosialistien julistus (1918)
Elviira Willman-Eloranta: Ote teoksesta Vallankumouksen vyöryssä (1918)
Otto Wille Kuusinen: Ote tekstistä Suomen vallankumouksesta: itsekritiikkiä (1918)
Kössi Kaatra: Otteita teoksesta Punaiset ja valkoiset (1919)
Kullervo Manner: Otteita teoksesta Onko vallankumous kuollut. Kirjeitä Suomen työväelle (1918)
Kiireellisiä toimintaohjeita. Suomen vallankumoukselliselle työväelle ja sotaväelle (1919)
Työn Ääni -lehden kirjoittelua (1928)
Kommunismin lipun alla! (1933)
Otto Ville Kuusinen: Otteita teoksesta Suomi ilman naamiota (1944)
Raoul Palmgren (nimimerkillä Hapan): Vääpeli J. Ryhäsen ihmeellinen ennustus (1948)

Oikeiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Oikeiston vihapuheen lyhyt historia
Eino Railo: Agitaattorille (1917); Kiipijä-sieluille (1917)
Näytteitä Junkkari-lehdestä vuosilta 1917–1918
Juhani Siljo: Tulikaste (1918)
Ilmari Kianto: Kansan tuomio (1918); Suomi suureksi – Viena vapaaksi. Epiloogi (1918)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Päiväkäskyjä (1918)
Erik Grotenfelt: Silmät auki! Mietteitä englantilais-venäläisten aikeista Suomen itsenäisyyden kukistamiseksi (1918)
Georg Fraser: Sosialismi ja meidän suomalaiset sosialistimme (1920)
Kosti Lahti: Tiukille otti, mutta selvä tuli (1923)
Aseeton kansa on kelvoton (1924)
Paavo Sivén: Naisten tehtäviä sodan aikana (1924)
Eino I. Parmanen: Kommunismin lumoissa (1927)
Vihtori Kosola: Otteita teoksesta Viimeistä piirtoa myöten (1935)
Elmo Kaila: Ilmassa on Suomen tulevaisuus ja turva – taikka turma (1927)
Elmo Kaila: Puolustuslaitos ja puolustustahto (1925)
Kiikari: "Bolshevik-flamman" (1927)
Mihin suuntaan (1931)
T. L.: "Meidän on nälkä" (1935)
Vapaa valkoinen mies: Mitä ns. sovituspolitiikalla on tarkoitettu ja mitä saavutettu (1928)
Ihmiskunnan hyvyys, teoria ja käytäntö (1929)
Elias Simojoki: Vallankumous kansamme sydämessä (1923); Suomi ei ole vielä ollut – Suomi on tuleva (1925); "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias" (1935); Nuoriso militarisoitava (1935)
"Hämmästynyt": Vapaamielisyys – liberalismi ja Helsinginsanomalainen juutalaisuus (1933)
Hakaristi-lehden kirjoittelua (1936)
Työrintama-lehden kirjoittelua (1938–1939)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Miekkatuppipäiväkäsky (1941)
Juutalaiset pois Euroopasta (1943)
Paavo Susitaival: Maamme asema (1943)
Sensaatio Uutisten kirjoittelua Urho Kekkosesta (1955)

Turbatorin m-sarja

Taitan toisinaan omat kirjani, varsinkin jos kustantaja on pieni. Ylimääräinen työ näkyy palkkiossa, ei isosti mutta kuitenkin. Taittaminen on minusta myös ihan kivaa hommaa, vaikka en alalla mikään ammattilainen olekaan.

Eilen illalla myöhään lähetin kustantajalle valmiin taiton uudesta kirjastani eli koosteen Reino Helismaan vanhoja jännitys- ja seikkailunovelleja. Kirjan nimeksi tulee Kolme luurankoa, ja se ilmestyy Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiviin mennessä ja on siellä myynnissä. Kirjan hienon kansikuvan teki Timo Ronkainen, sama velho, joka teki myös oman Pakastetun poliisin tapaukseni kannen.

Kirja on osa turkulaisen kustantajansa Turbatorin jo vuonna 2007 aloittamaa novelleihin keskittyvää m-sarjaa, jonka 31. osa se on (riippuen tosin siitä, mikä kirja lasketaan m-sarjaan ja mikä ei; ks. jälempänä). Naputtelin kirjan loppusivuille m-sarjan koko listauksen ja ajattelin postata sen tännekin (myösjotta blogissa olisi edes jotain liikennettä). Mukana myös tarkemmat julkaisutiedot vuosineen ja alaotsikoineen, perässä sarjaan liittyvää historiaa ja perinnetietoa.

Turbatorin m-novellisarja

1. Juri Nummelin (toim.): Viides testamentti. Turun seudun kirjoittajien jännitysnovelleja 1939-2007. 2007.
2. M. G. Soikkeli: Marsin ikävä ja muita kertomuksia. 2007.
3. Harry Etelä (Aimo Viherluoto): Kauhujen salakammio. Kauhukertomukset 1937-1940. Toim. Juri Nummelin. 2007.
4. Harri Erkki: Pitkä jauntti. Kertomuksia 1967-2007. 2007.
5. Boris Hurtta: Vuoden pimein päivä. Yön ja hämärän tarinoita. 2007.
6. Juri Nummelin (toim.): Asentoja. Kirjailijoiden seksinovelleja 1965-2008. 2008.
7. Kirsti Ellilä: Outoa rakkautta. 2008.
8. Tapani Bagge: Ammattimies. 2008.
9. Joni Skiftesvik ja Totti Karpela: Töitä arkkunikkarille. Suomalaisia länkkärinovelleja vv. 1959-2008. Toim. Juri Nummelin. 2008.
10. Petri Laine: Taivaan kaikki värit. 2008.
11. Veikko Hannuniemi: Suuri jano. Merinovelleja 1930-1970-luvuilta. Toim. Juri Nummelin. 2009.
12. Timo Surkka: Paha tulee parvissa. 14 outoa tarinaa. 2009.
13. Petri Salin: Jäätynyt Kokytos. 2009.
14. Juri Nummelin (toim.): Tankki palaa! Sotanovelleja vuosilta 1940-1944. 2009.
15. Petri Laine: Surunkorento. Kauhunovelleja. 2009.
16. Boris Hurtta: Noidan nahka. 2010.
17. J. K. Miettinen: Häiriötekijä. Novelleja. 2010.
18. Juri Nummelin (toim.): Sherlock Holmes Suomessa. 2010.
19. Petri Salin: Kolmaskymmeneskolmas simpanssi. 2010.
20. Heikki Nevala: Arvet. 2010.
21. Juri Nummelin (toim.): Outoja jälkiä ja muita erätarinoita. 2011.
22. Harri Kumpulainen (toim.): Åbsurdistiska berättelser. Översattning av Ann-Christine Snickars. 2011.
23. Henry Parland: Khimaira. Suom. Petri Salin. 2011.
24. Marton Taiga: Osiriksen sormus. Kaksi aikamatkakertomusta. Toim. Juri Nummelin. 2011.
25. Juri Nummelin (toim.): Tuska ja hurmio. Eroottisia novelleja. 2011.
26. Kyllikki Tukiainen: Kilpikonnanainen. Novelleja. 2012.
27. Juri Nummelin (toim.): Mannerheimin seikkailuja. 2012.
28. Juri Nummelin: Pakastetun poliisin tapaus ja muita Joe Novak -tarinoita. 2012.
29. Juri Nummelin (toim.): Hauskaa joulua. Vanhoja joulukertomuksia. 2012.
30. Harri Erkki (toim.): Aukkoja ajassa. Suomalaisia aikamatkanovelleja. 2013.
31. Reino Helismaa: Kolme luurankoa. Toim. Juri Nummelin. 2013.

Niistä epäselvyyksistä: Kansalliskirjaston tiedoissa esimerkiksi Henry Parlandin Khimaira on m-sarjan numero 22, ei 23, kuten tässä. Kustantajan mukaan kaikkia m-sarjan kirjoja ei ole ilmoitettu sarjaan kuuluvaksi, mikä varmasti aiheuttaa tuleville keräilijöille (jos sellaisia on) päänvaivaa. (Tätä kirjoittaessani muuten huomasin, että pois Helismaa-kirjasta jäi kokonaan tässä numeron 27 saanut Mannerheimin seikkailuja, steampunk-henkinen vaihtoehtohistoria-antologia.)

Kuten huomataan, olen tehnyt sarjaan aika monta kirjaa. Sarjan aloittaminen oli osittain minun syytänikin, kun kustantaja Harri Kumpulainen bongasi toimittamani ja julkaisemani Isku-lehden, jossa ilmestyi uusia ja vanhoja kotimaisia ja käännettyjä rikosnovelleja. Sen innoittamana tehtiin sarjan ensimmäinen osa, Viides testamentti, jota ei tosin ostanut kukaan. Sama kohtalo on kohdannut monia muitakin sarjan kirjoja, esimerkiksi erinomaiset Outoja jälkiä ja Sherlock Holmes Suomessa olisivat voineet jäädä ilmestymättäkin, sen verran olematon niiden näkyvyys on ollut. Tunnetut tekijät, kuten Hurtta ja Tapani Bagge, ovat tietysti myyneet kohtuullisesti, mutta menneellä maineella ei paljon ratsasteta, minkä näkee esimerkiksi Marton Taigan aikamatkakirjasta. Toivottavasti Reino Helismaan maine on kantanut vielä 2010-luvulle asti ja ostava yleisö kiinnostuu!

Osa sarjan kirjoista on myös jotenkin matkaansaattelemiani. Tällaisia ovat esimerkiksi Kirsti Ellilän ja Tapani Baggen novellikokoelmat. Samoin Henry Parlandin Khimairassa näppeni olivat jotenkin mukana, vaikka Parland oli ollut kustantaja Kumpulaisen mielessä jo aiemmin. Haluaisin myös ajatella, että osasta tekemiäni kirjoja on syntynyt enemmänkin tuttavuuksia kustantajan ja kirjailijan välillä - tänään ilmestyi esimerkiksi Totti Karpelan uusi rikosromaani, Naantaliin 1980-luvulle sijoittuva Syyttäjän murhapäiväkirja. Mutta toki on totta, että se olisi voinut ilmestyä joltakulta muultakin kustantajalta tai päätyä Turbatorille muuta kautta.

En ole kaikkiin Turbatorille tekemiini kirjoihin täysin tyytyväinen. Osa on rumia ja rumasti sekä epäselvästi taitettuja, osassa on outoja toimituksellisia ratkaisuja (mitä esimerkiksi tarkoittaa "Kirjailijoiden seksinovelleja vv. 1965-2008"? Totta kai ne ovat kirjailijoiden tekemiä! Kenen sitten? Ja kuka enää käyttää outoa muotoa "vv.", kun tarkoittaa "vuosina"? Samoin Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinoiden kooste vaikuttaa enemmänkin siltä, että he ovat yhdessä kirjoittaneet lännenromaanin!). Osa on kuitenkin kirjoja, joita en olisi päässyt tekemään kenellekään muulle kustantajalle, ja olen eritoten ylpeä sellaisista kirjoista kuin Tankki palaa! ja Outoja jälkiä, joissa koskin lajityyppeihin, joille olin aiemmin kaukaa katsellen nauranut: sotakirjallisuus ja erätarinat.

Ja kuten huomataan, olen tehnyt sarjaan kirjoja samaan aikaan, esimerkiksi Marton Taigan Osiriksen sormus ja sadomasokistista erotiikkaa sisältävä Tuska ja hurmio ilmestyivät samoille kirjamessuille. Kummassakin olisi ollut vielä editoitavaa ja tarkisteltavaa. Mutta seison kyllä kummankin takana lujasti enkä häpeä hetkeäkään. (Ongelmallisin lienee ollut tuskallisesti valmistunut Hauskaa joulua, jota kyllä juuri eräs sukulaistäti kovasti kiitteli. No, siinä on hänen appiukkonsa vanha novelli, jonka olemassaolon suku oli autuaasti unohtanut.)

Antologiat, monen kirjoittajan yhteiskokoelmat, ovat pitkään olleet kustannusmaailman murheenkryyni: potentiaalisesti hienoja kirjoja, joita yleensä kukaan ei osta. Poikkeuksia tietysti on, mutta Turbatorin kohdalla näin ei ole (ehkä valtion ostotukilistalle päässyttä Tankki palaa! -kirjaa lukuun ottamatta). Antologioiden aika ei ole kuitenkaan kohdaltani ohi: kohta ilmestyy Jalavan julkaisema ihmissusiantologia Kuun pimeä puoli, jossa on noin kaksikymmentä toinen toistaan kovempaa kotimaista ihmissusinovellia, kirjoittajina muun muassa Tiina Raevaara, Johanna Sinisalo ja Juha-Pekka Koskinen. (Mukana myös yksi vanha tarina, Matti Kurikan "Vironsusi" 1880-luvulta.)

Lisäksi olen sopinut aloittelevan mikrokustantajan kanssa, että kokoaisin talkootyönä pienen valikoiman vanhaa kotimaista kauhua, Faroksen julkaiseman Hallusinatsionien tyyliin. Siitä sitten myöhemmin.

Kioskikirjallisuutta ja länkkäreitä Pukstaavissa

Tiedän: ei ole mikään kovin hohdokas otsikko eikä tälle kirjoitukselle varmaan kovin paljon lukijoitakaan tule, mutta menköön nyt, kun en jaksa ponnistella kirjoittaakseni mitään raflaavaa tai yhteiskunnallisesti kiinnostavaa. (Voitte lukea esimerkiksi tämän Emilia Kukkalan kirjoituksen Ulla Appelsinin pöljästä vihapurkauksesta.)

Vammalassa tai siis nykyään Sastamalassa on hieno museo Pukstaavi, joka esittelee perusnäyttelyllä ja vaihtuvilla näyttelyillä kirjan ja kirjantekemisen historiaa. Suosittelen lämpimästi. Ottivat sieltä jokin aika sitten yhteyttä ja kysyivät, haluaisinko koota pienen näyttelyn museossa olevaan keräilijän vitriiniin, olivat kuulleet, että minulla on mittava kokoelma vanhoja kioskipokkareita. Sanoin, että ilman muuta kokoan. Sovimme, että teen näyttelyn niin että puolet on sekalaisia pokkareita ja puolet sekalaisia länkkäreitä, koska kummatkin aiheet ovat itseäni lähellä. (Puhuttiin myös mahdollisista aikuisviihteen ja huonon lastenkirjallisuuden näyttelyistä, mutta niistä myöhemmin.) Kävin tämän viikon maanantaina Vammalassa ja vein näyttelyyn noin neljäkymmentä kirjaa.

Alla näyttelyluetteloon tekemäni teksti ja sen perässä vielä bibliografia. Kysehän on tietenkin harvinaisesta Nummelinianaan kuuluvasta pienpainatteesta, joka ehdottomasti kannattaa käydä noukkimassa paikan päältä.

Kioskikirjallisuutta 

Suomalaiset ovat aina olleet lukukansaa. Tämän on todistanut myös laaja ja monipuolinen kioskikirjallisuus, jota maassa on ilmestynyt.
Suomessa julkaistun kioskikirjallisuuden historia alkaa jo 1900-luvun alun lukemistolehdistä, mutta varsinaiset kioskipokkarit löysivät tiensä maahan 1940- ja 1950-luvun vaihteessa. Samaan aikaan markkinoille rynnistivät isot kustantamot omien ammattitaitoisesti tehtyjen ja vakavien sarjojensa kanssa sekä asiaan vihkiytyneet pokkarikustantamot.
Keskeisiä kioskikustantamoja olivat Vaasa Oy, Viihdekirjat ja Kolmiokirja. Vaasa ja Viihdekirjat julkaisivat keskeisiä kirjasarjoja, kuten Ilvestä, Manhattania, Puumaa, Montanaa, Sheriffiä ja niin edelleen.  Näiden lisäksi oli paljon pienempiä, paikallisia kustantamoita, kuten loimaalainen Pocket-kirja ja Pohjanmaalla toiminut Valpas-Mainos. Kirjat eivät välttämättä olleet ammattitaidolla tehtyjä ja suomennokset saattoivat olla karmeita, mutta osa käännetyistä kirjoista on oman lajinsa klassikoita. Myös pokkarien yleensä ulkomaista alkuperää olevat kansikuvat ovat kiinnostavia ja omalla tavallaan charmantteja.
Suomessa julkaistu kioskikirjallisuus oli suurelta osin ulkomaista – 1970-luvun termein ylikansallista ja imperialistista –, ja osa kustantamoista toimikin 1970-luvulta alkaen Ruotsista käsin. Toisaalta Kolmiokirjan Jerry Cotton ja FinnWest sekä kustantajan romanttiset lukemistot pitivät huolen, että kotimaistakin luettavaa oli tarjolla. Samoille apajille pyrki satunnaisesti osa pienemmistäkin kustantamoista. Pokkarien tarina Suomessa päättyy suurimmaksi osaksi 1980-luvun aikana, mutta edelleen ilmestyy naisten romantiikkaa.

Länkkärit

Suomessa on aina rakastettu Pohjois-Amerikan Villiä länttä, jo 1850-luvulta alkaen, jolloin Fredrika Runeberg kirjoitti tarinansa "Indianens qvinna". Suomessa julkaistiin koko 1900-luvun ajan paljon länkkäreitä, ja suomalaistakin lännenkirjallisuutta on julkaistu niin paljon, että aiheesta saisi oman historiateoksensa. Varsinkin poikakirjoissa ja vanhoissa lukemistolehdissä on ilmestynyt paljon kotoperäisiä länkkäreitä. Myös iskelmäsanoituksistaan tunnettu Reino Helismaa kirjoitteli 1930­–1940-lukujen vaihteessa monia lännentarinoita.
Enemmän Suomessa on kuitenkin panostettu käännöskirjallisuuteen, ja sellaiset kirjailijat kuin Zane Grey ja James Oliver Curwood ovat tulleet täällä tutuiksi. Myös kioskipokkarisarjoissa on julkaistu paljon kiinnostavia länkkäreitä. Klassikoita on kuitenkin vielä paljon suomentamatta. Länkkäri on pitkään ollut kulttuurisesti hyväksytympää elokuvissa kuin kirjallisuudessa.
2000-luvulla Cormac McCarthyn ja Patrick DeWittin suomennosten myötä lajityyppi on uudestaan herännyt eloon ja kiinnostaa myös korkeakulttuurisesti suuntautuneita lukijoita.

Kioskipokkareita ja länkkäreitä: näyttelyluettelo

Kioskipokkarit

Donald Westlake: Olen palkattu murhaaja. Ässä 1. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin The Mercenaries. Random House 1960.
Evan Hunter (Ed McBain): Painajainen. Ilves 31. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1963. Alun perin The Evil Sleep. Permabooks 1952.
Donald Hamilton: Kovat otteet, Matt Helm. Manhattan 45. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Murderers' Row. Fawcett Gold Medal 1963.
Jim Thompson: Pottsville 1280. Suom. Mika Tiirinen. Like: Helsinki 1993. Alun perin Pop. 1280. Fawcett Gold Medal 1964.
Wade Miller: Unohtuneet laukaukset. Lukki 2. Suomennos. Lounais-Suomen kirjapaino: Turku 1958. Alun perin Fatal Step. Farrar 1948.

Nick Carter (Manning Lee Stokes): Tiikerin silmät. Nick Carter 3. Suom. H. Kainulainen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin The Eyes of the Tiger. Award 1966.
Martin Fallon (Jack Higgins): Piste nolla. Agentti 19. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin Midnight Never Comes. Long 1966.
Veijo Kainulainen: Ässät pelataan lopussa. Finnbooks: Tapiola 1967.
Larry Kent (Don Haring): Marijuana. Larry Kent 27. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Blondes Don't Bruise. Cleveland 1956.
Jean Bruce: Älä luota naisiin. Agentti OSS 117 11. Suom. R. Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Ici Paris. Presses de la Cité 1962.

Lee Falk: Vampyyrien yö. Mustanaamio 4. Suom. T. Marjanen. Semic: Tampere 1977. Alun perin The Vampires and the Witch. (Teoksessa virheellisesti The Bampires and the Witch.) Avon 1974.
Marton Taiga: Yhdeksänhäntäinen kissa. Tarina Yorie Matsamuran aarteesta. Tammi: Helsinki 1976. 2. painos, alun perin ilmestynyt vuonna 1945 (Tammi).
[William Johnston:] Fonzie supertähti. Onnen päivät 1. Suomennos. Nykylehdet: Helsinki 1978. Alun perin Fonzie Superstar. Grosset & Dunlap 1978.
Mickey Spillane: Taisteleva huppukaulus. Ässä 21. Suom. Seppo Pekkola. Valpas-Mainos: Alavus 1970. Alun perin The Return of The Hood. Dutton 1964.
Paul Hamari (Paavo Fossi): Aavemorsian. IL-MO: Ilmajoki 1965.

[Harri Laine:] Kivikova Cavander. Formula 1. Kolmiokirja: Oulu 1984.
John Cashman: Huumausaine LSD –  taivas vaiko helvetti. Suom. H. Orava. Finnbooks: Tapiola 1968. Alun perin The LSD Story. Fawcett 1966.
Joan Ellis: Kyltymätön. Suomennos. O. E. Savolaisen kirjapaino: Helsinki 1965. Alun perin Day In, Day Out. Midwood 1963. Kansikuva Paul Rader.
James Gant: Vain yksi palasi. Voitto 18. Suom. M. Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin Zero-0-One. Horwitz 1959.
Leslie Charteris: Pyhimys seuraa jälkiä. Suom. Tammi: Helsinki 1949. Alun perin The Misfortunes of Mr. Teal. Hodder & Stoughton 1934. Kansikuva Aarne Nopsanen.
Janet Evanovich: Miehenmetsästys. Kuuma rakkaus 69. Suom. Hanna Heusala. Winthers: Helsinki 1990. Alun perin Manhunt. Dell 1989. Kansikuva Barney Plotkin.

Länkkärit

Jack Schaefer: Etäisten laaksojen mies. Suom. Veijo Laurila. Otava: Helsinki 1960. Alun perin Shane. Houghton Mifflin 1949. Kansikuva Markku Reunanen.
Charles Portis: Kova kuin kivi. Suom. Liisa Ryömä ja Pirkko Sand. WSOY: Porvoo - Helsinki 1970. Alun perin True Grit. Simon & Schuster 1968.
Walter Van Tilburg Clark: Väärä tuomio. Suom. Siskolahja von Hertzen. Union: Helsinki 1945. Alun perin The Ox-Bow Incident. Random House 1940.
Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita. Suom. Anssi Hynynen. Faros: Turku 2007. Kansikuva Mauri Laukkanen.

Heikki Jylhä: Delawaren pojat. Intiaanikertomus. WSOY: Porvoo 1972. Viides painos. Ilmestynyt alun perin vuonna 1938. Kansikuva Peter von Martens.
Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja. Toim. Juri Nummelin. Suomen Länkkäriseura: Turku 2009. Novellit ilmestyneet alun perin Iskussa ja Yllätyslukemistossa 1938–1940. Kansikuva Timo Ronkainen.
Gil Dennic (Olavi Linnus): Buxom Bill tapaa Villihärän. Intiaaniromaani. Mantere: Helsinki 1946. Kansikuva Poika Vesanto.
Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia. Suom. Tyyni Tuulio. WSOY: Helsinki 1982. Alun perin Teckningar och drömmar. Sederholm 1861. Sisältää novellin "Intiaanin nainen" ("Indianens qvinna", Litteraturblad 10/1857). Kansi Heikki Kalliomaa.
Erik Dahlberg: Cowboyna Amerikassa. Suomalaisen seikkailija-sanomalehtimiehen elämyksiä Villissä lännessä. Nide: Hämeenlinna 1948.
Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita. Toim. Juri Nummelin. BTJ Kirjastopalvelu: Helsinki 2005.

Max Brand: Laukaus pimeässä. Suom. Katri Jylhä. Mantere: Helsinki 1947. Alun perin Silvertip. Dodd, Mead 1942 (alun perin lehtimuodossa 1933). Kansikuva Poika Vesanto.
Gustave Aimard: Uskollinen sydän. Romaani Teksasin vapaussodasta. Suom. Valfrid Hedman. Karisto: Hämeenlinna 1939. Alun perin Le Coeur-Loyal. Amyot 1861.
Louis L'Amour: Paljain nyrkein. Sheriffi 28. Suom. M.-L. Markkula. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Lando. Bantam 1962.
Flynn Everett (Erik Dahlberg): Oregon-Mike ja karjakuninkaat. Suom. I. Sara. Lehtipaino: Helsinki 1947.
Frank Slaughter: Liekehtivä maa. Suom. Terttu Järvilehto. Tammi: Helsinki 1958. Alun perin The Flaming Frontier. 1956. Kansikuva Usko Laukkanen.

Menneisyyden vanki. FinnWest 12/1983. Kolmiokirja. Kirjoittanut Joni Skiftesvik. Julkaistu uudestaan teoksessa Joni Skiftesvik - Totti Karpela: Töitä arkkunikkarille. Suomalaisia lännennovelleja. Toim. Juri Nummelin. Turbator: Turku 2008.
Chuck Adams: Valepukuinen sheriffi. Montana 14. Suom. V. Kainulainen. Viihdekirjat: Tapiola 1962. Alun perin The Tall Hellion. Kustantaja ilmeisesti Badger, ilmestymisvuosi ei tiedossa.
Brian Wynne (Brian Garfield): Sheriffin kosto. Montana 83. Suom. M.-L. Aalto. Viihdekirjat: Tapiola 1972. Alun perin Big Country, Big Men. Ace 1969.
Louis Masterson: Santa Fen verinen tie. Kolmen tähden sarja. Suom. Arvi Tamminen. Otava: Helsinki 1978. Alun perin Blodsporet til Santa Fe. Bladkompaniet 1973.
Brett McKinley (Paul Wheelahan): Intiaanien armoilla. Lännensarja 2/1974. Suom. A. Salonen. Williams: Helsinki 1974. Alun perin Die Fast in Dallas. Cleveland, ilmestymisvuosi ei tiedossa.
Jesse James. Kustannus Terre, ilmestyi 1958-1959. Kopio amerikkalaisesta True Western Adventures -lehdestä.