Kirjailija, jolla on eniten kustantajia (päivitetty 25.8.2025)

Peter von Bagh

Törmäsin jo viime kesänä ajatukseen, että Peter von Bagh on Suomessa kirjailija, jolla on eniten eri kustantajia. Keskustelukumppanini oli sitä mieltä, että kunnia kuuluu Pertti Hemánukselle, viime vuonna kuolleelle tiedotustutkijalle. Juuri 70 vuotta täyttänyttä ja edelleen käsittämättömän tuotteliasta (tosin epäilen, että kunnia kuuluu ahkerille kustannustoimittajille) von Baghia haastateltiin tänään Helsingin Sanomissa, ja pienessä infolaatikossa todettiin, että Matti Suurpään mukaan Baghin 12 kustantajaa on Suomen ennätys.

No huh huh! Matti Suurpään luulisi tietävän paremmin, häntähän esimerkiksi Wikipediassa sanotaan "kustannusalan vanhaksi ketuksi". Olisikohan hän joskus ollut Eino Leinon seuran hallituksessakin - vaikkapa juuri Leinolla oli elämänsä aikana 13 kustantajaa, ja lisää tulee, jos laskee kaikki ne kustantajat, jotka ovat julkaisseet Leinoa postuumisti (kuten Eino Leinon seura). Leinonkin päihittää Ilmari Kianto, joka pääsee 19 kustantajaan - mukaan en laskenut Kiannon omakustanteisia teoksia (tai yksi kai niitä vain onkin).

On niitä tietysti muitakin. Torsti Lehtinen väittää kuulemma uudessa kirjassaan, että hänellä olisi ollut 30 kustantajaa. Koetin katsoa Fennicasta, mutta en päässyt kuin 14 kustantajaan (ja otin huomioon myös hänen käännöksensä). Näytelmiä Lehtinen on kyllä kirjoittanut monille eri tahoille. Mika Waltarikin päihittää Baghin mennen tullen: pelkästään oman Unohdettu Waltari -kirjani bibliografiaa tarkastelemalla saa 15 eri kustantajaa. Sarjakuvien puolella voi mainita vaikkapa Jope Pitkäsen: 11 eri kustantajaa (tai 12, jos lasketaan mukaan myös Jopen omakustanteet).

Vielä tuli mieleen yksi: Jussi Kukkonen, jonka viihde- ja nuortenkirjoja tuli yhteensä neljältätoista kustantajalta. Joku voisi laskea Outsiderin ja Marton Taigan kustantajat, ei varmasti ihan vähän niitäkään.

Tietysti täytyy pitää mielessä, että Ilmari Kianto ja Peter von Bagh ovat tehneet teoksensa aivan erilaisessa kontekstissa. Baghin kirjoista suurin osa on ilmestynyt aikana, jolloin isot kustantajat ovat tehneet tasaisesti kirjoja, mutta pienkustantajat ovat olleet hyvin marginaalisia. Kiannon aikaan pienet kustantajat ja jopa kirjakaupat saattoivat hyvinkin julkaista heppoisempaa viihde- tai runotuotantoa. Oli myös pieniä kunnianhimoisia kustantajia, kuten Vihtori Kosonen, jotka julkaisivat laadukasta kaunokirjallisuutta myös isompien kustantamoiden perinteisiltä nimiltä.

Entäs se Hemánus? Jos oikein laskin, hänellä oli elämänsä aikana 19 eri kustantajaa. Tähän lukuun laskin myös artikkelikokoelmat, joissa hänellä on erillisiä tekstejä. Voi väitellä varmasti loputtomiin, pitääkö ne ottaa mukaan.

Minulla on tietysti omakin lehmä ojassa. Laskin omat kustantajani ja sain tulokseksi 20 (niin että parin viikon päästä ilmestyvän pienoisromaanini kustantaja Kuoriaiskirjat lasketaan mukaan). Laskin kustantajat niin että Savukeidas ja Kameli ovat yksi kustantaja, samoin BTJ ja Avain. Mukaan en myöskään ottanut omakustanteitani, joita on ilmestynyt ainakin nimillä Abraxas ja Verikoirakirjat. [Edit, osa 1: päivitin tekstiä sen verran, että mainitsen kustantajia nykyään olevan 26. Laskin mukaan myös Helmivyön, vaikka kirjat ovat periaatteessa omakustanteita - Helmivyö julkaisee kuitenkin muutakin kuin omia kirjojani, jos se joku kriteeri on.] [Edit, osa 2: syksyllä 2022 minulla on 31 kustantajaa.]

Edit, osa 3: vuonna 2025 minulla on 34 kustantajaa. WSOY ja Kulttuurivihkot tulivat uusina kustantajina mukaan vuonna 2023. Jos laskisin mukaan kustantajat, joiden julkaisemissa kirjoissa olen mukana novellilla tai muulla tekstillä, määrä kasvaisi muutamalla (mukana ainakin Suomen tieteiskirjoittajat, SKS ja Poesia).

Tässä huomaa sen, miten kustantaminen on muuttunut. Tilanne on lähempänä Ilmari Kiannon aikaa: on pienkustantajia, jotka julkaisevat marginaalisiakin kirjoja, on yhdistyksiä, jotka pystyvät julkaisemaan pienellä budjetilla tietokirjoja ja muita, on mikrokustantajia, joiden kirjojen painosmäärät ovat sadan ja kahdensadan välillä. Painaminen on halvempaa kuin koskaan aikaisemmin, ja kustannuskynnys on alhaisempi. Puhutaan pitkästä hännästä. Se on varmasti melko samantyyppinen kuin Ilmari Kiannon aikaan, joskin arvelen, että Kiannon vaatimattomampaakin runokokoelmaa myytiin suurempia määriä kuin Turbatorin tai Kuoriaiskirjojen julkaisemia teoksia.

Yllä kyse on ollut siis kokonaisista teoksista, joissa on ollut joko yksittäisenä tekijänä, tekijänä tekijäryhmässä tai toimittajana. Hemánuksen ja Jope Pitkäsen kohdalla laskin epäjohdonmukaisesti mukaan myös teokset, joissa tekijä on vain osallisena (ja jotka näkyivät Fennicassa! Kummallakin on varmasti enemmän osuuksia eri teoksissa kuin mitä tässä katsauksessa kävi ilmi). Jos tällaiset laskettaisiin mukaan, oma kustantajien määräni nousisi yli 20:n.

PS. Bibliografiablogissani on listaus tässä mainittujen kirjailijoiden eri kustantajista. (Listausta on päivitetty Baggen ja minun osalta 27.10.2022.) 

Edit: tällainen tekstinpätkä on Torsti Lehtisen kirjassa Kainin merkki: "Minulla on luultavasti kirjailijakunnan Suomen ennätys kustantajien määrässä. Yli 30 kustantajaa on julkaissut kirjojani, suomennoksiani tai kokoomateoksiin tilattuja kirjoituksiani. Satoja koti- ja ulkomaisiin lehtiin senttaamiani juttuja en ota mukaan laskuihin."

Edit, osa 2: Tapani Baggen kustantajat, oman ilmoituksen mukaan: 

"18 sellaista, jolle olen tehnyt ainakin yhden kokonaisen teoksen (tai piirtäjän kanssa sarjakuvan). Neljä muuta, jolle olen tehnyt ainakin yhden novellin tai artikkelin kirjaan."
Edit, osa 2bis: Tapani Baggella on tätä nykyä 22 kustantajaa (ensi vuoden puolella määrä nousee 23:een). Lisäksi Baggen kustantajien lista lisätty bibliografiablogin linkkiin. 
Edit, osa 3: Tapani Baggen kustantajien määrä syksyllä 2022 on 32 (tosin lukuun on laskettu mukaan kaksi kustantajaa, joiden kirjat tulevat vuonna 2023).

Edit, osa 4: Tapanilla oli vuonna 2023 35 kustantajaa, tosin hän oli laskenut mukaan myös sellaiset kustantajat, joiden julkaisemissa kirjoissa hän on mukana esim. novellilla. (Itse laskin mukaan vain kokonaisia teoksia julkaisseita kustantajia.) 

Ja laskin nyt sitten vielä Outsiderin ja Marton Taigan kustantajat. Outsiderilla oli peräti 13, jos laskin oikein ja älysin ottaa jokaisen huomioon, ja lisäksi voi laskea Aarne Haapakosken ensimmäiset teokset, jotka olivat omakustanteita. Taigalla oli huomattavasti vähemmän kuin olisin aluksi arvellut: vain neljä. Tosin postuumeja teoksia julkaisseita on ainakin neljä. Älysin katsoa myös Kaarlo Nuorvalan kustantajat: hänellä oli peräti 20 kustantajaa! Lisäksi hänkin julkaisi useita omakustanteita. 

Kokoomusnuoret, suomalaiset fasistit ja erityislapset

Kokoomusnuorista ja näiden uudesta tavoiteohjelmasta on puhuttu paljon, varmasti jo kyllästymiseen asti. Saatan siis hyvinkin toistaa jo sanottua, ja tässä kävi niin että aloitin tämän blogitekstin jo aiemmin tällä viikolla, mutta en löytänyt ennen perjantaita aikaa viimeistellä tekstiä. Toisaalta kyllästyminen on sana, jonka ei tulisi kuulua politiikan sanastoon. Asiat eivät häviä sillä, että niihin kyllästytään. Ja tässäkin asiassa on henkilökohtainen pointti, johon liittyviä ideologisia oletuksia en lakkaa hämmästelemästä.

Susanna Koski on eri yhteyksissä ilmoittanut ideologiakseen Lapuan liikkeen ja kehuskellut samannimisestä nettikaupasta hankkimallaan sinimustalla leningillä. Mikäs siinä, sininen ja musta sopivatkin kyllä hyvin yhteen. Aivan ansaitusti monet ovat kuitenkin kysyneet, mitä tarkoittaa se, että ison puolueen poliitikko ihannoi muilutuksistaan ja muista väkivallanteoista tunnetun rähinäporukan touhuja.

Kokoomus ja kokoomusnuoret puhuvat mielellään ympäripyöreitä juttuja yhteiskunnallisesta vastuusta, mutta Lapuan liike ja siitä siinnyt IKL saattoivat hyvinkin olla yhteiskunnallisesti vastuullisempia. Kokoomusnuorethan haluaa lakkauttaa yhteiskunnan kokonaan ("ei ole yhteiskuntaa, ainoastaan yksilöitä"), kun taas IKL taas halusi pitää huolen yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, muun muassa sanomalla vuoden 1932 puolueohjelmassa, että "yleinen etu on yksilön edun edellä". (Kun tästä oli puhetta Facebookissa, tutuntuttu sanoi: "Yritätkö sä nyt vihjata että Kokoomusnuoret olisivat pihalla paitsi taloudesta, työstä, maahanmuutosta, lainsäädännöstä ja omasta puolueestaan, heillä tuo historian tuntemuskin olis puutteellista?")

IKL oli kansallissosialistinen liike, ja niin kuin natsit Saksassa, sekin halusi suitsia suurpääoman liikkeitä. Pörssikeinottelu olisi kielletty vuoden 1932 puolueohjelman mukaan. Pankit ja muut rahalaitokset olisi valtiollistettu. Mitä tekee kokoomusnuoret? Haluaa antaa kaiken suurpääomalle.

Ennen vanhaan sanottiin, että natsit niin Saksassa kuin Suomessakin olivat lopulta vain suurpääoman kätyreitä. Kommunistit ja muut pantiin kuriin, jotta yritykset saisivat vapaasti määrätä, miten asioita hoidetaan. Ainakin kokoomusnuorten kohdalla vanha sutkaus on muuttunut todeksi.

Tulee mieleen myös toinen takavuosien viisaus (lienee peräisin ainakin Pier Paolo Pasolinilta): kapitalismi johtaa aina fasismiin. Tämä ajatus ei ole kaukana kun lukee kokoomusnuorten tavoiteohjelmasta. (Ja tästä on kyse siinä, kun Wille Rydman ihmettelee, miten on mahdollista, että kokoomusnuoria on nimitetty sekä fasisteiksi että ääriliberaaleiksi.)

Fasismiin kuuluu oleellisesti monenlainen syrjintä. Kokoomusnuoret haluaa lakkauttaa esimerkiksi vähemmistövaltuutetun viran, maahanmuuttoa tulee rajoittaa ankarasti ja lakipykälä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta pitää poistaa. (Tähänhän ovat monet, kuten perussuomalaisten nuorisojärjestön Simon Elo, sanoneet, että laki on liian väljä ja mahdollistaa näin "väärin" ajattelevien hiljentämisen. Mitähän te sitten haluaisitte päästä ajattelemaan ääneen?)

Kuten tämän blogin lukijat saattavat muistaa, meillä on erityislapsi. Ehkä siksi silmiini pistikin erityisen vahvasti kokoomusnuorten ehdotuksissa kohta, jossa sanottiin, että erityislapset pitää eristää muusta opetuksesta. Taka-ajatuksena lienee se, että näiden lasten integroiminen osaksi muuta opetusta vie liikaa voimavaroja niin opettajilta kuin muilta oppilailtakin. (Ja ilmeisesti myös se, että erityislapset eivät koskaan tule antamaan Suomelle takaisin heihin laitettua panosta. Mitä nyt heissä sattuu olemaan matemaattisesti ja visuaalisesti lahjakkaita ihmisiä.)

On vähän vaikea hahmottaa sitä, mitä kokoomusnuorten päässä oikein liikkuu. Eikö kenellekään tullut mieleen tätä kohtaa sorvatessa, että joku nokkela bloggaaja sanoo: "Eikö niitä erityislapsia voisi laittaa leireille saman tien?" Suomessahan haluttiin sota-aikaan laittaa leireille muun muassa mustalaiset, irtolaiset ja huonot naiset. Ajatuksena silloinkin oli ennen kaikkea se, että nämä ihmiset ovat poissa tuottavasta työstä. Kyllä leireille pari erityislastakin olisi mahtunut.

Edgar G. Ulmer: Detour

Edellisen, melko luetun postauksen jälkeen postaan taas tällaisen pienen elokuvaesittelyn. Olen menossa kohtsillään puhumaan Kirjakahvilan pihalle Turun elokuvakerhon järjestämään ulkoilmanäytökseen, jossa esitetään Edgar G. Ulmerin legendaarinen noir-halpis Detour eli Kiertotie, kuten se suomalaisessa dvd:ssä on nimetty. (Kuvassa Ann Savage.)

Hollywood oli 1930-luvun alusta alkaen täynnä eurooppalaisia elokuvantekijöitä ja kirjailijoita, jotka olivat paenneet natseja. He toivat mukanaan vaikutteita ja tuulahduksia Vanhan Mantereen elokuvataiteesta ja sen eri modernistisista suuntauksia, ekspressionismista, impressionismista, runollisesta realismista, jopa surrealismista.
Yksi näistä natseja paenneista oli Edgar G. Ulmer, joka ei ollut Saksassa ehtinyt montaa elokuvaa tehdä. Wienissä Itävallassa syntynyt Ulmer oli teatterilavastaja ja tehnyt parin muun saksalaisohjaajan kanssa Menschen am Sonntag -dokumentin vuonna 1929, joka lempeästi piruilee saksalaisille poroporvareille.
Ulmer erikoistui Hollywoodissa kahteen asiaan: hän ohjasi ensinnäkin elokuvia etnisille vähemmistöille - mustille, juutalaisille, ukrainalaisille emigranteille - ja toiseksi hän ohjasi niin sanottuja B-elokuvia, halpiksia, joita näytettiin Hollywoodin silloisessa teatterisysteemissä aina ennen pidempää ja kalliimmalla tehtyä A-elokuvaa.
Ulmerin parhaimpiin elokuviin kuuluu muun muassa hieno kauhuelokuva The Black Cat (1934), jossa nähdään sekä Bela Lugosi että Boris Karloff. Mutta se ei ole kuitenkaan yhtä tunnettu kuin Ulmerin myöhempi elokuva Detour, joka valmistui vuonna 1945. Elokuva ei ole ollut mikään kadonnut helmi, vaikka sen ympärille on kasaantunut paljon legendaarisuutta. Saatavilla olleet printit ovat tosin olleet huonoja ja alkuperäisen 35 mm kopion pelättiin pitkään olevan kateissa. Suomessa elokuvaa ei ole esitetty kuin pari kertaa televisiossa, nykyään se on tosin saatavilla dvd:nä.
Detouria näytettiin Yhdysvalloissa televisiossa jo 50-luvulla, ja 1970-luvulla se jo nostettiin esille yhtenä tärkeimmistä film noireista, rikoselokuvista, jotka kuvaavat fatalistisesti rikosten ja intohimon synkkää maailmaa. Detourin loppu on kaukana onnellisesta, ja juonen epäuskottavuudet pystyy unohtamaan, kun antautuu elokuvan maalaamalle visiolle kohtalon johdattamista hylkiöistä.
Detourin legendaan ovat vaikuttaneet myös elokuvan pääosan esittäjät. Ann Savage on täydellinen femme fatale: rumalla kampauksella varustettu hullu nainen. Savagen roolisuoritus hohtaa film noirin pimeää valoa. Miespääosaa esittävä Tom Neal oli todellisuudessa varsinainen homme fatale: hänen näyttelijänuransa katkesi, kun hän oli hakannut toisen miesnäyttelijän, ja hän joutui vankilaan tapettuaan vaimonsa ampumalla tätä takaapäin päähän vuonna 1965. Hän pääsi vankilasta vuonna 1971 ja kuoli seuraavana vuonna.
Detourin legendaarisuuteen ovat vaikuttaneet tosin myös huhut elokuvan halpuudesta ja nopeasta valmistumisesta: Ulmer itse väitti, että sen budjetti oli 20 000 dollaria (nykyrahassa noin 250 dollaria), vaikka sittemmin on selvitetty, että se oli noin 100 000 dollaria (ei paljon sekään, reilut 1200 dollaria nykyrahassa). Ulmer väitti myös että elokuva kuvattiin kuudessa päivässä, vaikka kuvauksiin meni useampi viikko. Tarkkaavainen katsoja huomaa myös, että elokuvassa on huolellisesti tehty ääniraita, Ann Savage esimerkiksi esitellään musiikin avulla sympaattisessa valossa, mikä on tiukassa kontrastissa hänen hahmoonsa nähden.
Elokuvaa tehdessä on silti säästetty filmiä sumeilematta. Kuuluisa on kohtaus, jossa henkilö nousee autoon maantien vieressä. Kun myöhemmin elokuvassa nähdään kohtaus, jossa noustaan uudestaan autoon, mutta auto on menossa eri suuntaan, sitä ei kuvattu uudestaan, vaan käännettiin negatiivi!
Detour on road movie -klassikko, ja suuri osa elokuvasta tapahtuu autossa. On elokuvanteon ihme, että se pysyy koko ajan niin elokuvallisena ja sujuvana ja ennen kaikkea kiehtovana ja jännittävänä.

Sarasvuo, stressi, apurahat

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika moneen kertaan rahasta. Siitä puhe mistä puute. Olen tällä hetkellä apurahalla, joka itselleni on iso, mutta huomaan että olen kohta käyttänyt sen enkä ole kuin raapaissut kirjaa, joka minun pitäisi sillä tehdä. Apurahojen ongelmahan on se, että ne saadaan silloin, kun edelliset hankkeet ovat vielä kesken. Tai oikeastaan ongelma on tämä: apurahat ovat aina niin pieniä, että niiden paikkaamiseksi pitää tehdä muita töitä, jotka taas estävät varsinaisen hankkeen toteuttamista. Näin ainakin itseni kohdalla: minulla on tällä hetkellä kesken kahden oman proosatekstin hiominen julkaisukuntoon, yhden tilapäiskirjan toimittaminen (ja taittaminen!) sekä yksi hakuteoksen omainen kirja BTJ:lle kahden kollegani kanssa. Keskity siinä sitten.

Nopea yhteenveto: toisesta proosateoksesta en saa mitään (vältyn kyllä tekemästä omakustannetta), toisesta saan ehkä parisataa, tilapäiskirjan toimittamisesta saan ehkä 500 e, hakuteoksesta sentään tonnin kertakorvauksena.

Törmäsin jokin aika sitten (Olli Sulopuiston blogissa) tämmöiseen sloganiin (suomennos on omani): tee töitä täyteen hintaan tai ilmaiseksi, älä koskaan halvalla. Ajatus on tietenkin ihan totta: täyteen hintaan haluaa tehdä kunnollista jälkeä ja kiinnostavia hommia, omia mielenkiinnon kohteita voi hinkata sitten ilmaiseksi kun ehtii. Halvalla kun tekee syntyy helposti pelkkää sutta: "Katsotaas mitä koneelta löytyy, vähän tuota hion ja pistän" tai: "Yhdistelen tosta paria vanhaa tekstiä ja pistän eteenpäin." (Toisaalta olen sitä mieltä, että todellinen ammattilainen tekee näinkin hyvää jälkeä eikä kirjoittamisen nopeus välttämättä korreloi tekstin huonouden kanssa.)

Tätä apurahakirjaa kootessani (kyse on novelliantologiasta) juttelin yhden mahdollisen (tai oikeastaan todennäköisen) kirjoittajan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että on melkein loukkaavaa kirjoittajaa kohtaan, jos korvaus novellista, jonka eteen voi nähdä monien viikkojen vaivan, on pieni. Kirjoittaja ehdotti, että tällaisia pieniä korvauksia voisi ohjata vaikkapa johonkin hyväntekeväisyyskeräykseen. Ei tietysti mikään huono idea, se saattaisi innoittaa jopa jotakuta ostamaan kirjan. Oli tosin pakko todeta, että itselleni 50 e, jonka novellista saattaa kustantajalta hyvinkin saada, voi tulla todella tarpeeseen.

Tällaisten asioiden pohtiminen on tietenkin merkki stressistä. Työ ei ole enää pelkästään työtä, vaan sitä koskee jatkuva tyytymätön puhe. On ahdistunut siitä, että ei ehdi tehdä kaikkia alipalkattuja töitään. Jari Sarasvuo kirjoitti jokin aika sitten Hesarin kolumnissaan, että työstressi johtuu heikkoudesta. Jengi on masentunutta ja työkyvytöntä, koska aika menee paskaa ruokaa syödessä ja terassilla istuessa. Lenkille siitä, ja kaljat takaisin kaappiin!

Sarasvuon ajatuksessa on jotain nerokasta. Sitä ei voi kumota. Jos sanoo, että yt-neuvottelut tai työttömyys stressaavat, Sarasvuo voi aina sanoa: voit silti lenkkeillä ja jättää kaljat väliin. Jos mitään olen filosofiasta tajunnut, niin tämän: se, että jotain väitettä ei voi kumota, ei tarkoita, että se on totta. Sarasvuon ajattelu todistaa itsensä itsellään.

Lisäksi ajatuksesta puuttuu luokkanäkökulma (mikä ei tietenkään ole Sarasvuon kohdalla mikään ihme). Sarasvuon ajattelu edellyttää, että kaikesta työstä maksetaan aina täysi korvaus. Sen voi käydä kertomassa siivoojille tai lehdenjakajille. Vielä en ole itse omalla yli kymmenen vuotta jatkuneella työurallani täysiin korvauksiin törmännyt kuin muutaman kerran. (Nekin, jotka maksavat täysiä korvauksia, yleensä haluavat kättelyssä viedä työni kokonaan itselleen.) Sarasvuo tietysti tähän sanoisi: miksi en ole vaatinut täyttä hintaa työstäni, miksi olen tällainen vätys? Ja sitäpaitsi: vaikka saisin liian vähän rahaa töistäni, voin silti käydä lenkillä ja jättää kaljat juomatta.

Pohdin samaa myös huonoista palkkioista kirjoittaneen kirjoittajan kanssa. Olen tehnyt aika paljon sellaista hyvin epäkaupallista duunia, josta kukaan ei tässä maassa pystyisi maksamaan täyttä hintaa - tällaista voisi olla vaikkapa Reino Helismaan vanhojen lukemistolehtinovellien kokoaminen samoihin kansiin. Korvaukset niistä töistä ovat olleet aika vaatimattomia. Olen tehnyt tällaisia duuneja myös ilmaiseksi ja vapaaehtoispohjalta (ja teen vastakin), mutta mielelläni otan niistä vähän rahaakin.

Vai pitäisikö minun jättää ne tekemättä, jotta voisin keskittyä johonkin Isoon ja Tärkeään Projektiin ja saada siitä Täyden Korvauksen? Ne ovat kuitenkin kirjoja, jotka haluan tehdä - ja jotka joka tapauksessa haluaisin, että joku muu tekisi. Niiden tekeminen pitää minut onnellisena. Ja onnellisuuden avulla voin haistattaa pitkät Sarasvuon vahvuuspuheille.

PS. Eikö ole muuten kiva ysärihenkinen otsikko tällä kirjoituksella? 

Lotte Reiniger: Prinssi Ahmedin seikkailut

Turussa on Taiteiden yö, ja olen kohtsillään lähdössä ulos kaupungille sarjakuvakaupan ja Akateemisen virvokkeita nauttimaan. Minulla on myös yksi esiintyminen: pyysivät Kinokoplasta esittelemään Kirjakahvilassa esitettävän elokuvan, Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut vuodelta 1926. Se on hieno elokuva ja suostuin mielelläni. Alla teksti, joka tuskin on innovatiivisinta animaatiohistoriaa mitä on kirjoitettu, mutta välttänee kuitenkin. 

Lotte Reiniger ja Prinssi Ahmedin seikkailut

Hyvää iltaa, hyvä yleisö,

tämän illan elokuva on ainakin kahdella tapaa poikkeuksellinen tapaus. Ensinnäkin se on saksalainen animaatioelokuva. Kuka on kuullut saksalaisesta animaatioelokuvasta? Jotkut onnettomat ovat saattaneet nähdä 70-luvulla tehtyjä saksalaisia pornopiirrettyjä, mutta muuten... käsi pystyyn, jos joku muistaa ulkoa jonkun saksalaisen animaatioelokuvan! Mutta palataan tähän aiheeseen kohta uudestaan.
Toinen seikka, jonka vuoksi illan elokuva on poikkeuksellinen, on että se on usein - ei tosin ehkä enää niin kovin usein kuin aiemmin - sivuutettu animaatioelokuvan historiassa. Yleensähän sanotaan, että Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä on maailman ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut on sitä kuitenkin yli kymmenen vuotta vanhempi ja se kestää yli tunnin eli täyttää pitkän elokuvan kriteerit. Toisin sanoen sitä on lupa pitää maailman vanhimpana pitkänä animaatioelokuvana.
Toisaalta se ei sitä ole tarkkaan ottaen. Kaikista maailman maista Argentiinassa tehtiin jo 1910-luvulla kaksi pitkää animaatioelokuvaa. Quirino Cristiani -niminen elokuvantekijä kokeili pitkän piirretyn elokuvan tekemistä kahteen otteeseen, ensiksi vuonna 1917 70 minuuttia pitkällä El Apostol -elokuvalla, sitten seuraavana vuonna elokuvalla, jonka nimi oli Sin dejar rastros. Kummatkin elokuvat ovat tuhoutuneet, joten totuus Prinssi Ahmedin seikkailuista on että se on maailman vanhin säilynyt pitkä animaatioelokuva.
Sillä on muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät siitä harvinaisen. Kuten kohta näette, elokuva on siluettianimaatio. Jos mitään tiedän, niin Prinssi Ahmedin seikkailut  on maailman ainoa kokopitkä siluettianimaatioelokuva. Jos joku tietää toisen, nostakoon nyt käden ylös.
***
Palataan hiukan taaksepäin. Sanoin ettei Saksaa tunneta animaatiomaana. Wikipedia tuntee noin 30 saksalaista animaatioelokuvaa. Osa niistä on saksalaisia vain osittain, esimerkiksi Asterix-animaatiot on tehty saksalais-ranskalaisina yhteistuotantoina, osa on jo mainitsemiani pornopiirrettyjä, osa on Saksassa muualta muuttaneiden tekemiä kokeellisia lyhytelokuvia. Tällainen on esimerkiksi Puolasta emigroituneen Jan Lenican A (1965). Sitten on joitain televisiolle tehtyjä lastenanimaatioita, kuten Pikku karhu, jota tehtiin 2000-luvun alussa ja jota on näytetty Suomessakin.
Ollaan kuitenkin hyvin kaukana jostain Yhdysvalloista, Japanista tai Neuvostoliitosta. Sama koskee tietysti monia muitakin Länsi-Euroopan maita, joissa animaatiosta ei ole koskaan tullut laajaa elokuvateollisuutta tai suoranaista viihdebisnestä mainittujen maiden tavoin.
Mutta Saksa oli kuitenkin 1920-luvulla yksi innovatiivisimpia maita animaation historiassa. Saksassa tehtiin paljon kokeellista animaatiota, ja monet kokeellisen elokuvan merkkiteoksista ovat saksalaisia. Tällainen on esimerkiksi Viking Eggelingin Diagonaalisinfonia vuodelta 1924. Se on abstraktien muotojen leikki, joka on samalla harvoja täysin mykkiä elokuvia, koska sitä tuli esittää ilman minkäänlaista ääntä.
Eggelingin elokuva on osa laajaa kokeellisen, modernistisen taiteen esimarssia Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja sillä on yhtymäkohtia kubismiin ja konstruktivismiin ja muihin taiteen ismeihin. Samaan liittyy myös Lotte Reiniger ja Prinssi Ahmedin seikkailut, myös aivan keskeisesti, sillä elokuvaa olivat tekemässä myös kokeellisista elokuvistaan sekä animaatioistaan tunnetut Walter Ruttmann ja Berthold Bartosch.
Elokuva ei ollut Reinigerin ensimmäinen, sillä hän oli tehnyt sitä ennen jo seitsemän lyhyempää animaatiota. Hänet tunnetaan myös muiden tekemistä elokuvista, eritoten unikohtauksistaan Fritz Langin versioon Nibelungein laulusta (1924).
Prinssi Ahmedin seikkailut syntyi onnekkaan sattuman kautta. Liikemies, joka oli ostanut laman varalta talteen suuria määriä filmiä, lähestyi Reinigeria ja ehdotti pitkän elokuvan tekemistä. Reiniger ryhtyi työhön jo 1923, mikä tarkoittaa sitä että elokuvan tekeminen kesti kolme vuotta.
Se ei ole myöskään mikään ihme, sillä elokuva on todellinen käsityön ihme. Ensinnäkin hän leikkasi siluettikuvansa saksilla eikä veitsellä, mikä olisi ollut nopeampi tapa. Toiseksi hän joutui tekemään kaikista hahmoista erikokoisia versioita eri kuvakokoja varten, lisäksi hahmoille, kuten lähikuvassa nähtävälle hirviölle, piti tehdä ylimääräisiä niveliä. Kolmanneksi Reiniger ei halunnut käyttää helppoa tapaa käyttää erivärisiä papereita taustoissa, vaan hän lisäsi ja vähensi taustakuvissa käytettävien paperien määrää tarpeen mukaan. Parhaimmillaan näitä papereita oli päällekkäin viisi. Reiniger tunsi jaavalaista varjoteatteria, mutta siitä elokuva eroaa siinä, että liike on kuvattu kuva kerrallaan eikä siluetteja liikutella kameran edessä.
Elokuva perustuu yhteen Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joten siinä on noitia ja lentäviä hevosia ja kaikkea muuta, mikä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin liittyy.
Elokuvan alkuperäisiä nitraattikopioita ei ole enää jäljellä. Elokuva on kuitenkin lähes kaikkien mykkäelokuvien tapaan ollut väritetty, ja 2000-luvun alussa siitä tehtiin restauroitu kopio, jossa kohtaukset väritettiin eli ns. tintattiin yleisen tavan mukaisesti. Nyt ei ole tiedossani, minkälainen kopio elokuvasta esitetään.
Lotte Reinigerin ura jatkui vielä pitkään Prinssi Ahmedin seikkailujen jälkeen, vaikka se oli vakavasti katkolla hänen paetessa yhdessä kollegansa ja puolisonsa Carl Kochin kanssa natseja. Reiniger teki elokuvia monessa eri Euroopan maassa, lisäksi hän teki paljon mainoksia sekä suunnitteli logoja. Viimeisen elokuvansa, The Rose and the Ring, Reiniger teki vasta vuonna 1979, sillä kertaa Kanadassa julkisella rahoituksella.

Unohdetut kirjailijat: Ville Paakonmaa

Olen huomenna lauantaina lähdössä Kesälahdelle. Minua pyydettiin melko yllättäen kulttuuritapahtumaan juhlapuhujaksi, kun kirjailija Ville Paakonmaan satavuotisjuhlia vietetään. Ville Paakonmaan? kysyy moni. Olen kirjoittanut hänestä pitkähkön artikkelin teokseeni Unohdetut kirjailijat 2 (BTJ 2007), ja ajattelin sen tähän postata sellaisenaan. Tapahtumassa tietysti puhun hiukan toisella tavalla - nyt harmittaa, etten ole ottanut tehtäväkseni selvittää muuta Paakonmaan tuotantoa, esimerkiksi hänen Wikipedia-sivullaan viitataan toiseenkin Veikko Haakanan kanssa kirjoitettuun nuortenkirjaan, joka ilmestyi pelkästään Haakanan nimellä. Toisaalta kovin merkittävä se tuskin voi olla. 

Ville Paakonmaa
1913–1986 
räätäli, maanviljelijä

Ville Paakonmaa oli oikealta nimeltään Viljo Heikki Paakkunainen ja hän syntyi räätäli Heikki Paakkunaisen ja Anna Astikaisen poikana ja ryhtyi maanviljelijäksi jatkaen myös isänsä uralla räätälinä. Talvisodassa haavoittunut Paakonmaa kertoi haastattelussa, että kun tila ei elättänyt kuusilapsista perhettä eikä räätälintöistä saanut juurikaan tuloja syrjäseuduilla, hän päätti ruveta kirjoittamaan. Hän oli aiemmin julkaissut vain yhden tarinan jossain korsulehdessä; varsinaisella kirjallisella urallaan hän julkaisi neljä kirjaa, joista yhden, nuortenkirjan Tavoitteena tunturi (1959), yhteistyössä Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan itse kirjoittamista kirjoista viimeinen oli omakustanne ja kaksi muuta ilmestyivät kymmenen vuoden välein 1956 ja 1965. Esikoisteoksen kirjoittamisessa auttoi kirjallisuudentutkija ja kirjailija Unto Kupiainen, joka vietti kesiään Kesälahdella. Paakonmaa kertoi saaneensa kustantajalta sen verran ennakkoa, että saattoi ostaa kirjoituskoneen.
Paakonmaan esikoisteos Taivas kuvastuu veteen (1956) ilmestyi Pellervon kustantamana ja vaikuttaa kustantajansa ja kansikuvasta puolesta idylliseltä muistelmalta kertojan lapsuudesta maalaismaisemassa. Totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen: Taivas kuvastuu veteen on pikemminkin hyvin ahdistava teos, jota väkivalta ja pelko leimaavat. Matti Kuusi nimittikin teosta Suomalaisen Suomen arviossa "keskitysleirikuvaukseksi isoisänaikuisesta Suomesta".
Minäkertoja on huutolaiseksi rikkaaksi väitettyyn Luhalan taloon myytävä orpo Onni Kirjavainen, jota muut tilalla työskentelevät kiusaavat ja pahoinpitelevät jatkuvasti. Kun häntä nimitellään erilaisilla haukkumanimillä, Onni unohtaa oman nimensä ja vain vaivoin muistaa sen, kun pappi sitä kysyy. Luhalan kitsas isäntä kohtelee häntä erityisen kaltoin, jatkuvasti vähättelemällä ja panemalla tekemään liian kovia töitä. Kun kaskireissulla joku talon työntekijöistä alkaa laulaa, Luhalan isäntä raivostuu: "Raikuva kirous, johon kaiku vastasi metsästä, kuin piru olisi ollut odottamassa, lopetti laulun alkuunsa. Liekö matka Ukon mielestä joutunut liian hitaasti tai ei muuten verensä väri sallinut mitään helppoa iloa, se jäi arvaamattani."
Onni ei ole ainoa, johon Luhalan isännän viha kohdistuu. Kun Tahvo-niminen renki kysyy, saisiko hän ostaa pienellä summalla Luhalan maita ja rakentaa sinne oman mökin, Luhalan isäntä huutaa: "Painu heti helvettiin (...). Vai ostaa mökki - millä sinä saatanan kutjake jaksaisit maksaa? Painu hiiteen ja lopeta sellaiset ajatuksesikin, tai saat lähteä pois minun mailtanikin."
Talossa käyvä Hinttu-niminen nainen kiusaa Onnia oudoilla tempauksilla, laittamalla esimerkiksi sontiaisen pojan piimään tai kamppaamalla hänet saunassa. Järkyttävissä kohdissa Onnia käytetään seksuaalisesti hyväksi - Hinttu käskee muita pitämään poikaa kiinni, kun hän istuu tämän kasvojen päälle hamenhelmojaan nostaen. Toisessa kohtauksessa Hinttu makaa Onnin päällä ja hakkaa tätä puunoksalla, minkä jälkeen Hinttu käskee mielenvikaista poikaa virtsaamaan Onnin päälle. Monista kohdista käy selväksi, että Onni kärsii masennuksesta: "Lopun päivää oli mielessäni melkein taukoamatta sanat: - Olen huutolainen, pelkkä sontaläjä. Tällaista häpeää en saa millään pestyksi pois. Luulin Jurkon [mielenvikaisen pojan] suolaveden jäävän iankaikkisesti näkymään niskassani." Toisessa kohdassa Onni pohtii:

Ehkä saamani ryyhkäytymät kyynärpäissäni ja polvissani eivät olisi olleet kovin kipeitä sinänsä, mutta kun sen lisäksi nurkkaan kyyristyessäni ivan rankkasade ropisi niskaani karkearakeisena, oli niitten sulattelemisessa tekemistä. Salattujen, kuumien kyynelteni keralla, saunan pimeimmän nurkan varjossa, nieleskelin kuin sappea ja etikkaa. Eikä minulla ollut edes pakoa lohdutuksekseni. Eipä vainenkaan.
- Kuin kuorma raskas rasittaa, niin Hän mun painaa vaivaan - saatoin kenties tuntea ja huokaista vain.
Tuli yö, niinkuin kaikenlaisista päivistä aina tulee.

Onni vetäytyy muista syrjään ja tekee vain käsketyt tehtävät. Onni lakkaa puhumasta ja alkaa luulla, että hän on syntyjään rujo ja tyhmä. Tuttavuus ystävällisen, mutta muiden pelkäämän Taavetin kanssa on ainoa ilo, ja Onni innostuu jopa huijaamaan itselleen ja Taavetille kaloja, joita he paistavat saunan uunissa.
Papin tulo kylään muuttaa Onnin elämän. Onni ei ymmärrettävästi alkuun ymmärrä, että hänetkin voidaan ottaa vakavasti ja että hänen oikeaa nimeään käytetään eikä vain nimitellä, niin kuin luhalaiset ovat tehneet. Pelätty pappi lähettää Onnin rippikouluun ja tämä pääsee tutustumaan ystävällisiinkin ihmisiin, jotka keskustelevat hänen kanssaan ja pitävät hänestä huolta. Onni ei kuitenkaan aluksi tiedä, mitä ajatella oudosta ystävällisyydestä, vaan suhtautuu asiaan ristiriitaisesti, Luhalan taloa kaivaten.
Samanlaiset teemat toistuvat Paakonmaan muissakin teoksissa. Mielisairaus, masennus, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu olivat keskiössä hänen pieneksi jääneessä tuotannossaan. Esikoisromaania epäilee helposti omaelämäkerralliseksi, mutta sen kirjailija itse kielsi sanoen haastattelussa vain, että Onni Kirjavaisessa on häntä ainoastaan jatkuva huonommuuden tunne.
Kirjalla on myös kulttuurihistoriallista mielenkiintoa: siinä kuvataan tarkkaan esimerkiksi kaskeamista ja talkkunajauhojen valmistusta. Myös kirjan sanasto pohjoiskarjalaisine murretermeineen on kiinnostava, joskin nykylukijaa se voi myös vieraannuttaa - kökköaatra, väinäkkä, uilo ja monet muut sanat eivät välttämättä aukene monenkaan lukemisen jälkeen.
Kirjan päättyessä Onni Kirjavaisen elämä jää melkein tyhjän päälle. Vihatusta Luhalan talosta lähteminen toiseen taloon tuntuu epävarmalta, vaikka elämänolot paranevatkin huomattavasti ja ihmiset paljastuvat ystävällisiksi. Luhalan isäntä ei käy sanomassa Onnille edes hyvästejä eikä Onni voi välttää mielikuvaa, että näin on aina elämässä: ihmisen itsekuvan murskaamiseen osallistuneet ihmiset eivät loppujen lopuksi ole edes kiinnostuneita kyseisestä ihmisestä. Absurdeinta ja ahdistavinta Paakonmaan kirjassa onkin varmasti se, että ihmisten oudoille toimille ei anneta selitystä. Onni arvelee usein huonojen elinolojen ja yleisen tietämättömyyden aiheuttavan katkeruutta ja väkivaltaisuutta, mutta Luhalan isännän käytökselle hänkään ei keksi selitystä.
Arvostelu otti Paakonmaan romaanin hyvin vastaan. Toini Havu piti sitä Helsingin Sanomien arviossaan omaperäisen tekijän erittäin lupaavana teoksena. Arvostelu kiinnitti jonkin verran huomiota kirjailijan kieleen. Uuden Suomen Kauko Kyyrö valitteli, ettei kirjaa ymmärrä ilman sanakirjaa. Hänen esimerkkilauseensa kuuluu: "Nyt se vokkelo kun taas siinä vattelehtaa, niin on se näysnähtävää." Kyyrö epäilee joidenkin murresanojen olevan tekaistuja.
Edellä mainittu Matti Kuusi taas totesi, että jos Taivas kuvastuu veteen olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa "Pietari Päivärinnan, Juho Reijosen, Heikki Meriläisen ja Kauppis-Heikin päivinä, niin kansakoululapset lukisivat ääneen Ville Paakonmaata ja ylioppilaat tekisivät tutkielmia hänen sanataiteestaan". Kuusi epäili kuitenkin, että 1950-luvulla ilmestyessään kirjaa ei huomata "Rintalan ja Waltarin varjosta". Paakonmaan teosta luettiin kuitenkin nykynäkökulmasta tarkoitushakuisesti kertomuksena uskonnon voimasta. Esimerkiksi Uuden Suomen Kyyrö totesi kirjan sanoman olevan se, miten "ihminen, jolla on jumalallinen liekki rinnassaan voi kaiken tällaisen surkeuden keskellä eetillisesti kasvaa ja taistella itsensä tiettyyn resignoituun rauhaan".
Taivas kuvastuu veteen, "painajaisuni vailla hämyefektejä" (Kuusi), on edelleen kiinnostavaa luettavaa, mutta sen tyyliä voi pitää vanhentuneena. Kuusikin moitti kirjaan ympättyä kehyskertomusta, joka "jättää katteetta itse muistelusten sekä katkeruuden että idealismin". Monet yksityiskohdat eivät kuitenkaan voi olla painumatta lukijan mieleen pitkiksi ajoiksi. Se teki vaikutuksen myös presidentti Urho Kekkoseen, joka lähetti Paakonmaalle kustantajan kautta kiitoskirjeen.

Helpommin lähestyttävä, mutta vähemmän mieleenjäävä oli Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanin ja kolmen novellin kokoelma Lukitut, joka ilmestyi WSOY:lta vuonna 1965. Sitä ennen Paakonmaa oli julkaissut lyhyen novellin "Luopumiseen" kirjoittajaryhmä Ukrin antologiassa Aamumaisema (1961). "Luopumiseen" on jylhiin erämaamaisemiin sijoittuva pienimuotoinen tarina veljeksistä, jotka yrittävät pitää yhteyttä yllä nuoremman veljeksen avioliiton kariuduttua.
Paakonmaa kuvasi Lukitut-kirjan tarinoissa mielisairaaksi tuomittuja ja vankilaan pantuja ihmisiä, jotka yrittävät aloittaa uuden elämän ilman minkäänlaisia kiintopisteitä, oikeastaan ilmaan minkäänlaisia mahdollisuuksia. Huutolaisuus, orpous ja ulkopuolisuus ovat kaikki keskeisiä teemoja, jotka ovatkin jatkuneet koko Paakonmaan tuotannon lävitse. Sotaorpo on myös toinen päähenkilöistä Paakonmaan ja Veikko Haakanan kirjoittamassa nuortenkirjassa Tavoitteena tunturi (1958), jossa kaksi nuorta poikaa pyöräilee Ruijan ympäri ja selvittelee viinan salakuljetusta. Haakana ja Paakonmaa olivat itse aiemmin pyöräilleet samaa reittiä ja kotiin palattuaan alkaneet hahmotella vuorottain kirjoitettavaa tarinaa.

Lukitut on hyvä esimerkki siitä, miten WSOY keskittyi 1960-luvulla maaseutu- ja korpikirjailijoihin toisen merkittävän kustantajan, Otavan, keskittyessä kaupunkilaiseen modernismiin. Lukituissa Paakonmaa kuitenkin taiteilee modernismin ja perinteisemmän, realistisen kerronnan välillä. Kirjan pääkertomus, noin satasivuinen "Lukitut", on kertomus sodassa taisteluväsymyksestä kärsineen miehen yrityksestä palata mielisairaalasta takaisin kotiseuduilleen, joilla hänen perheensä edelleen elää, nyt tosin uuden miehen kanssa. Mies pannaan huutolaisen asemaan ja tekemään toisarvoisia kodin töitä eikä hänen anneta luoda yhteyttä lapsiinsa, joita hän ei ole moniin vuosiin nähnyt. Entisen vaimonsa uusia lapsia häntä kielletään koskemasta ja kun hän ottaa pikkuvauvan - joka ainoana suhtautuu häneen avoimesti ja ystävällisesti - syliinsä, hänet heitetään pihalle. Tarinan lopussa Paakonmaa väläyttää rakkauden ja uuden elämän mahdollisuutta, kun kylän prostituoituna pidetty nainen löytää miehen sammuneena ja vie tämän hylättyyn saunaan, sytyttää tulen ja tuo miehelle ruokaa. Mies kuitenkin hylkää rakkauden - tärkeämpää on kostaa hänet hylänneelle perheelle. Miehen kosto on erikoinen.
Samanlaisia teemoja Paakonmaa käsitteli myös kirjan novelleissa. "Kädet" kertoo nälkäisestä miehestä, joka työntyy pieneen sekatavarakauppaan aikeenaan varastaa ruokaa ja tupakkaa. Kaupan myyjä, nuori tyttö, säälii miestä niin paljon, että antaa tälle ensiksi ilmaiseksi, sitten pieniä töitä vastaan ruokaa ja vaatteita. Omasta menneisyydestään tietoinen mies yrittää varoittaa tyttöä, mutta tarina etenee lohduttomaan päätökseensä - viime hetkellä mies säntää ylös ja jättää tytön hämmentyneenä ja yksin. "Malmit" on kirjan heikoin tarina, jossa Paakonmaa kuvaa koskettavasti hätäaputöitä tekevän miehen perheen ahdinkoa äärimmäisessä köyhyydessä. Mies haaveilee pienen tonttinsa malmisuonien löytämisestä ja varastaa läheiseltä työmaalta dynamiittia. Paakonmaa jättää novellin lopun auki.
Kirjan päätöstarina "Ensimmäinen päivä" on yllättävästi science fictionia tai fantasiaa. Paakonmaa kuvaa taitavasti ja lukijan yllättäen maailmaa, jossa on tapahtunut ydinkatastrofi tai vastaava mullistus. Se on tuhonnut ihmiset ja eläimet ja sulattanut esimerkiksi autojen renkaat. Vankilasta karannut mies, joka on katastrofin sattuessa maannut mutaisessa ojassa, on pelastunut ja luulee olevansa ainoa elossa oleva ihminen, kun hän sairaalaan eksyttyään löytää naisen, joka on ollut monta tuntia lukittuna huoneeseen. Jäntevän tarinan lopetus on nykylukijasta valitettavasti kliseinen, mutta Paakonmaan taitoa kuvata surrealistiseksi muuttunutta autiota maata ei voi kiistää. Monet arvostelijat tosin pitivät tieteiskuvitelmaa vanhentuneena: esimerkiksi Vaasan Tarmo Manelius totesi, että "Ensimmäinen päivä" ei "kohoa tieteiskirjailijan ylevään taitoon" ja tarinan "kauhut kertaavat muista tuhokirjoista tuttuja aihelmia".
Eri mieltä oli Uuden Suomen Pekka Tarkka, joka piti "Ensimmäistä päivää" kirjan kiinnostavimpana tarinana, ilmeisesti sen poikkeavuuden vuoksi. Muutoin Tarkka ei säästä Paakonmaata - hän totesi arvostelussaan, että teoksen pienoisromaani ja novellit ovat jännitteisiä, mutta ylittävät tekijän taidot. Tarkan mukaan tekijä "onnistuu paremmin viimeisen novellin maailmantuhon näyttämöllä". Tarkalla oli kuitenkin laajempikin näkökulma usean teoksen arvostelussaan: niputtaessaan Paakonmaan yhteen muun muassa Martti Joenpolven ja Kaarlo Isotalon uutuuksien kanssa hän halusi osoittaa, että uudet romaanit keskittyvät yksilöllisiin eivätkä kollektiivisiin asioihin. Toisin sanoen romaanit eivät ole aidosti yhteiskunnallisia, vaikka ne siltä näyttävätkin. Tarkka kaipasi pitkässä arvostelussaan 60-luvun puolivälin romaaneilta ajan radio- ja kirjareportaaseissa näkynyttä yhteiskunnallista otetta, ja totta onkin, että Paakonmaakaan ei teoksessaan kirjoita instituutioista. Kuvatut yhteisötkin ovat suljettuja, pieniä, eikä niiden ylä- tai ulkopuolella tunnu olevan mitään merkityksellistä. Samalla tavalla Taivas kuvastuu veteen -kirjan ihmisillä ei tunnu olevan minkäänlaisia syytä käytökselleen eikä kirjalla ole vaikuttavuudestaan huolimatta laajempaa sisältöä.
Lukittujen ilmestymisen jälkeen Paakonmaa vaikeni. Vuonna 1969 hän kertoi Karjalaisen haastattelussa, että hän oli päättänyt vuosi aiemmin, ettei hän enää kirjoita mitään. Veri oli kuitenkin vetänyt uudestaan kirjoittamisen pariin ja Paakonmaa pohti teosta "tämän päivän teknillisestä elintasoihmisestä, joka ei usko ihmeisiin vaan tekniikkaan". Vuonna 1971 hän kuitenkin julkaisi Ukrin antologiassa Siluetti fantasiatarinan "Kioskilla", jossa Jeesus kohtaa opetuslapset Rajavaaran kioskilla. Kioskia pitää Samaria, "syntinen nainen". Paakonmaa yhdistää tarinassa moneen suuntaan ampuvaan satiiriin ylevää tyyliä ja absurdia vuoropuhelua - opetuslapset esimerkiksi syyttävät peräseudulle jäänyttä Jeesusta siitä, että tämän pitäisi olla kannustamassa Suomea voittoon yleisurheilumaaottelussa Ruotsia vastaan.

Paakonmaan viimeiseksi kirjaksi jäi omaperäinen omakustanne, Bileamin varjo (1972), jota voisi parhaiten nimittää fantasiaromaaniksi. Se kertoo kunnallispolitiikkaan osallistuvasta miehestä, pari kirjaa kirjoittaneesta Bileam Janhusesta, jonka sielu kesken kunnall
isvaltuuston kokouksen päättää jättää maallisen ruumiinsa ja lähtee vaeltamaan pitkin maailmaa yhdessä nimettömäksi jäävän minäkertojan kanssa. Tiedossa ei ole, onko Bileamin varjo se kirja, jota kirjailija mainitussa Karjalaisen haastattelussa pohti.
Bileamin varjolla on pikareskiromaanin löyhä rakenne, mutta kovin huolellisesti Paakonmaa ei malta tarinaa rakentaa. Osa kirjasta vaikuttaa olevan jopa kunnallispoliittista piikittelyä eikä nykylukija voi tietää, mistä on kyse. Kirjassa on myös outoa ja motivoimattomalta tuntuvaa kollaasirakennetta: kerronta katkeaa useasti pitkillä pätkillä lehtien uutisotsikoita ("Harald lähtee kotiinsa keskiviikkona. Etelä-amerikkalaista spriitä tullin käsiin s/s Aksenjasta.") ja mainoslauseita ("Haluatko soveltaa kykyjäsi mainonnan palveluksessa? - Kato, onpa Pekasta tullut suosittu. - Joo. Se on avannut nuorisotalletustilin ja sillä se leuhkii."). Samoihin asioihin kiinnitti huomiota myös aikalaisarvostelu. Karjalaisen Jouko Puhakka totesi ykskantaan, että teos on "epätasainen, heikosti jäsentynyt", joskin hän pitää sitä myös erittäin mielenkiintoisena "nihilistisenä protestikirjana".
Loppupuolella Bileam Janhunen kohtaa itsensä Saatanan, joka vie Bileamin Helvettiin tarkkailemaan ihmisten ajatuksia - Bileam pääsee esimerkiksi tiedemiehen ja lääkärin sisälle ja saa tietää, miten nämä ajattelevat. Helvetissä tavataan myös Mozart ja itse Martti Luther, joka ei "karkeitten pöytäpuheittensa" vuoksi päässyt taivaaseen. Saatana sanoo: "Taivashan on hienostelevia harpunsoittajia varten. Mutta toiminnan miehenä Martti tuskin olisikaan kestänyt lakkaamatonta kitaran viritystä, niin kotimusiikkimies kuin hän olikin."
Minäkertoja pääsee Saatanan seurassa tapaamaan myös Bileam Janhusen kirjojen henkilöitä. Kiinnostavassa kohdassa hän tapaa Taivas kuvastuu veteen -teoksen Onni Kirjavaisen, joka on pellon laidassa "aatraansa nojaava hontelo ja kumaravartinen äijä". Paljastuu, että hän on "Bileamin unohtuneen kirjan päähenkilö, maahenkisen romantiikan jäänne". Minäkertoja ihmettelee, miten mielikuvitushenkilö on vielä hengissä. "Kuinka hän ylipäätään oli edes olemattomuudessa olemassa?" Paljastuu kuitenkin, että itsekin huutolaisena ollut mies on vain kuvitellut olevansa Onni Kirjavainen ja samaistuneensa kirjan henkilöön niin paljon, että muuttui täksi.
Minäkertoja pohtii:

Huutolaisia kiusaamalla ja hengissä pitämällä, että heitä voisi kiusata mahdollisimman kauan, täyttivät seurakuntalaiset raamatun käskyn: 'Joka ottaa luoksensa yhden näistä pienimmistä, hän ottaa luoksensa minut, ja minä otan hänet luokseni taivaisiin'. Mutta muistikohan kukaan ruokkivansa ja ruoskivansa Jeesusta, kun huutolaista ruoski? 

Kirjavaiseksi muuttuneen miehen oma kokemus huutolaisena olemisesta ja kiusatuksi tulemisesta on, että "kärsimysten jälkeen oli saavutettavissa rauha kääntämällä selkä todellisen elämän mukavuuksille". Kirjan lopussa Paakonmaa kommentoi myös omaa kirjailijanuraansa:

Meidän on jaettava kirjailijat kahteen ryhmään: Kansankirjailijat ja eliittikirjailijat (kuten Hontti Pelappa ja Hyntti Aru [sic]). Bileam oli onnettomuudekseen liian hyvä kansankirjailijaksi - kansa ei ymmärtänyt häntä. Mutta eliittikirjailijaksi hän taas oli liian rasvanahkainen - he inhosivat häntä. 

Paakonmaan tuotannon läpi kulkeva ulkopuolisuuden teema näkyy tässäkin:

Eikä hän tunnustanut olevansa velkaa tuleville sukupolville. - Hankkikoot omatoimisesti niin valheelliset henkilötiedot esi-isistään kuin tahtovat. Niitä he tarvitsevat ennen kuin heidät hyväksytään paljasjalkaisten mukulakiven tallaajien veljeskuntaan. Hyvien esi-isien maineella he pesevät maalaisuutensa häpeän. 

Kertoja ilmoittaa, että Bileamille ei "jäänyt muuta mahdollisuutta kuin sijoittua ryhmättömään välimaastoon, kansan ja eliitin ulkopuolelle." Tähän nähden on ironista, että Suomen Sosialidemokraatin Jyrki Pietilä totesi, että Paakonmaasta on tullut "eliittikirjailija" vasta Bileamin varjolla.

Harvinaisen hyvä rikosromaani

Olen rikosromaanien suurkuluttaja, kuten aiemminkin olen sanonut, mutta en pysty kiinnostumaan suuresta osasta rikosromaaneja. Pohjoismaiset dekkarit jättävät minut jo ajatuksen tasolla kylmäksi (vaikka pakko myöntää, että Tommi Melenderin siteeraukset Stieg Larssonin teosten kidutuskohtauksista nostivat niiden kiinnostavuutta huomattavasti) enkä oikein jaksa tekno- ja salaliittotrillereitä enkä kauheasti välitä kartanomysteereistä. Mieluiten luen amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria Dashiell Hammettista Michael Connellyyn (näiden kahden tunnetun nimen väliin, sivuille ja taustalle jää lukemattomia yhtä hyviä, ehkä jopa parempiakin kirjailijoita).

Välillä innostun jostain vanhasta ranskalaisesta. Nyt innostuin Sébastien Japrisotin vuonna 1967 suomennetusta kirjasta Nainen autossa, joka ilmestyi alun perin vuonna 1966. Siitä on tehty elokuva vuonna 1970, mutta sitä näyttää olevan vaikea saada käsiinsä. Japrisot oli kaunokirjallinen kirjailija ja hänelle rikosromaanit olivat "vain" sivubisnes, mutta voi pojat, hän oli hyvä niissäkin! Nainen autossa alkaa keskeltä sekavaa ja epäselvää painajaista ilman minkäänlaista pehmentävää tai taustoittavaa aloitusta: naisen kimppuun käydään huoltoaseman vessassa ja häneltä isketään käsi murskaksi. Kun nainen herää, hänellä ei ole mitään käsitystä, kuka hänen kimppuunsa hyökkäsi ja miksi. Kohta nainen saa huomata, että hänen väitetään ajaneen seuduilla päivää aiemmin, vaikka hän hyvin tietää, että näin ei ole voinut tapahtua. Naista painaa myös se, että hän on ottanut luvatta käyttöönsä työnantajansa uuden Thunderbirdin ja ajelee sillä vastuuttomasti pitkin Ranskaa.

Kirjasta tuli hiukan mieleen Gillian Flynnin Kiltti tyttö, josta olen kirjoittanut enemmän kuin se ehkä ansaitsisi (vaikka ei se huono ole, missään nimessä). Kummassakin kirjassa on pääosassa nuori nainen, joka joutuu keskelle painajaista, eikä lukija - eivätkä henkilöt - tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Japrisot on kuitenkin kirjallisesti yllätyksellisempi kuin Flynn. Nainen autossa on myös juonen kannalta yllätyksellisempi kuin Kiltti tyttö eikä sen sisältämä ironia ole niin itsestäänselvää kuin Flynnin teoksessa. Japrisot myös käyttää hyväkseen erilaisia kertojanääniä, mikä muistuttaa edelleen Kilttiä tyttöä, mutta Japrisot'n rekisteri on laajempi.

Japrisot on tyypillinen ranskalainen kirjailija siinä, että hän käyttää petollisen yksinkertaista, hypnoottista tyyliä, joka sisältää useita hienoja kiteytyksiä. Harvoin teen kirjoihin merkintöjä, mutta nyt huomasin poimivani ainakin tämmöiset kohdat esille:

"Hänellä oli ainakin yksi hyve: hän tiesi, että maailma lakkaisi olemasta sinä hetkenä kun hän kuolisi; siitä syystä toiset ihmiset eivät olleet vähääkään tärkeitä, vaikka kuinka yrittäisivät."

"Katsoessani peiliin näytin niin omalta itseltäni ja kaikki oli niin todellista että suljin silmäni."

"Tiedän nyt, että hulluus on juuri sitä: hyvin tarkkoja asioita - sinisiä kukkia, joissa on keskellä punaista, nuhruinen side, aurinko palmunlehtien välissä - jyrkkiä yksityiskohtia, jotka eivät liity yhteen, jotka eivät johda muuhun kuin omaan itseen."

"Paholainen ei ole tehnyt virheitä siitä asti kun on ollut paholainen."

(Luin kirjan sohvalla maaten: kärsin koko viime viikon alaselkäkivuista enkä juuri päässyt liikkeelle. Luin huonokuntoisen kappaleen, koska huomasin, että minulla on näitä kaksi. Paremman säilytän.) 

Turun arkkitehtuuriopas ilmestynyt

Viime aikoina on ilmestynyt lähinnä vanhoja projekteja, sellaisia joita on tehty useita vuosia. Misantropian historia oli sellainen, viikko sitten ilmestyi Turun seudun arkkitehtuuriopas, joka on ollut tuloillaan jo kaksi vuotta. Nyt neljän vuoden uurastus on viimeinkin ohi ja kirjaa voi markkinoida vapaasti.

Tässä kirjasta ilmestyneitä juttuja:

Turkulainen.
Yle Turku.
Åbo Underrättelser.

Turun Sanomien juttua ei löydy netistä. Oletamme, että kirjasta tulee jossain vaiheessa laajempi arvio (mikä tietysti pelottaa, varsinkin jos tilaavat sen joltakulta arkkitehdiltä tai arkkitehtuurikriitikolta).


Vieressä kännykkäkuva Kansan Uutisten Viikkolehden laajasta jutusta, netissä on vain pieni pätkä. Rannikkoseutu valitti, että kirjassa on liian vähän Naantalia, Raisiota ja muuta, mutta yhtä asiallisesti ja suhteessa yhtä laajasti niitä käsiteltiin kuin Turkukin.

Kirjaa saa ostettua tekijöiltä suoraan 30 euron hintaan, kaupassa se on jonkin verran kalliimpi. Tässä ainoa löytämäni nettikauppalinkki.

Sen verran totean vielä, että Mikko Laaksonen ja Kustantaja Laaksonen eivät ole sukua toisilleen, eivät edes avioliiton kautta. Kansan Uutiset nimittäin ehätti mainitsemaan, että Mikko olisi teoksen kustantaja.

Kuvia sieltä täältä kautta Pohjanmaan

Eero Nelimarkka (kuva napattu Alajärven kunnan sivuilta, sori copyright-rikos)

Eli impressioita Turusta Rauman ja Meri-Porin kautta Österbotteniin ja aina Vaasaan sekä Kokkolaan asti ulottuneelta kirppisreissulta. (Ks. myös Kirppismatkat-blogi sekä vaimoni Hopeapeili-blogi.)

1) Jokien kauneus (vai pitäisikö puhua pittoreskiudesta?) ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Ajomatkan ensimmäisenä iltana on pakko pysähtyä Ahlaisiin joen rantaan tehdylle siistille uimarannalle. Tulee olo kuin olisi amerikkalaisessa elokuvassa.

2) Kristiinankaupungissa on lipevä pihakirppismyyjä, jonka puheisiin lankean, mutta vaimo ei. On helppo uskoa, että mies myy markkinoilla melkein mitä vain. Hän ottaa hoteisiinsa kaikki pihalle tulijat pienistä lapsista vanhuksiin. On kuin hänet tuntisi saman tien.

3) Kaskinen on outo kaupunki, joka koostuu vain ruutukaava-alueesta. Sillä on parisataa pientä puutaloa. Se on kuin Reposaari tai Kokkolan vanha kaupunki, mutta sen ulkopuolella ei ole mitään. Kadut ovat tyhjiä kuin zombielokuvassa.

5) Lappväärtin kirkko on hämmentävän, melkein koomisen komea. Naureskelemme myöhemmin, että huomaa kyllä, miten isännät ovat halunneet tehdä näyttävää. Maisemien latteus ilmeisesti pakottaa tällaiseen.

6) Kirkon lähistöllä on kaksi pientä pihakirppistä. Toisessa mukavat mummelit myyvät tyylikästä vintage-tavaraa 50- ja 60-luvuilta, toisessa erikoinen mummeli myy ei niin priimaa tavaraa eri vuosikymmeniltä ja alkaa esitellä elämäänsä, johon kuuluu hieno Peugeot 404 tallissa sekä romahtamiskuntoinen rintamamiestalo tontin toisella reunalla upean jokimaiseman vieressä. Omalla, omenapuiden täyttämällä tontilla on kuulemma puutarha, viereisellä tontilla ruohotarha. Mummeli kertoo tupakan käheyttämällä äänellä, että hän asuu Ruotsissa ja on töissä isossa tavaratalossa ja aina kun kuninkaalliset tulevat ostoksille, vaativat saada asioida hänen kanssaan, sillä hän on sellainen hupsu. Kirppismyymälä on samalla upea kotimuseo, joka on täynnä eriaikaista roinaa. Paikka on kiehtova, mutta jossain vaiheessa iskee kammo, että mummelista ei pääse eroon. Toivotteli uudestaan käymään.

7) Vaasa on komeampi kaupunki kuin sen koko tuntuisi edellyttävän. Rakennukset ovat isoja, muhkeita, näyttäviä. Pohjalaista näyttämisen halua tässäkin? Vaasan Kuntsi on erinomainen moderni taidemuseo. Hämmentävää on sekin, että vaasalaisella liikemiehellä on ollut niin upea suomalaisen modernin taiteen kokoelma. Samalla herää halu itsekin ruveta taiteen keräilijäksi - pari Eero Nelimarkkaa mahtuisi meillekin, puhumattakaan Mauno Haartmanin puuveistoksista tai Risto Vilhusen pop-henkisistä installaatioista. Hämmentävintä Vaasassa on kuitenkin, että sen kirppikset ovat niin vaatimattomia.

8) Isokyrön keskiaikainen kirkko päihittää Lappväärtin komean kirkon mennen tullen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta tällaisessa paikassa voin saada pienen käsityksen siitä, miltä tuntuu pyhä. Lisäksi keskiaikaiset seinämaalaukset osoittavat, että sarjakuvan historia on hyvin pitkä.

9) Närpiössä en haluaisi viettää enää aikaani, vaikka siellä onkin hyvä pizzeria. Kirkon luona oleva absurdi tallien rivi (150 tallia!) todistaa jälleen kerran pohjalaisuudesta.

10) Kokkola osoitti ennen kaikkea sen, että ennen vanhaan seutukeskukset olivat vauraita paikkoja, joissa asui hyvinvoivia porvareita. Nyt tuosta vauraudesta on jäljellä vain rippeitä siellä täällä. Parasta Kokkolassa oli kuitenkin ruotsalaisen Sia-jätskivalmistajan kioski, josta sai suola-kinuski -jäätelöä.

PS. Kuinka moni tunnistaa otsikon viittauksen? Sanottakoon sen verran, että se on kirjallinen.

Kevyt kesäpostaus: Jumalten tuhon leikkisä arvio

Romaanini Jumalten tuho ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta suomalaiseen kirjalliseen kenttään. Sitä on myyty todella vähän ja arvostelut ovat olleet ristiriitaisia, osaksi ylistäviä, osaksi armotta lyttääviä. Olen koettanut tässä opetella tulemaan tämän kanssa toimeen ja olla tekemättä siitä liian suurta numeroa. 

Tässä kuitenkin erittäin myönteinen arvio kirjasta sitaatteineen (joista kaikkiin en ole kielellisesti kauhean tyytyväinen, mutta en nyt rupea niitä korjailemaankaan). Juttu ilmestyi pienessä kirjasessa, jonka kokosin vaimoni ja minun yhteisten 80-vuotisjuhlien kunniaksi. 50 kappaleen painoksena ilmestynyt kirja on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus (sikäli kuin tulevaisuudessa keräilyharvinaisuuksia on; tästä aiheesta ehkä myöhemmin). Arvion kirjoitti opiskeluajan toverini ja hyvä ystäväni, nykyään Joensuun yliopistossa vaikuttava kirjallisuudentutkija Markku Lehtimäki, joka tietysti on jossain määrin jäävi arvioimaan Jumalten tuhoa (isommassa mediassa asia olisi ollutkin ongelma, mutta ei esimerkiksi Tiedonantajassa), mutta en malta kuitenkaan olla postaamatta Markun tekstiä tänne, varsinkin kun olen juuri lähdössä reissuun ja takaraivossa nakuttaa lomasta huolimatta ajatus, että blogiakin pitää päivittää. 

Markku Lehtimäki 
Jumalten tuho – vai lajityyppien?

Juri Nummelinin tähänastisen fiktiivisen tuotannon pääteoksessa Jumalten tuho (2012) kovaksikeitetty pulp-fiktio ja realistinen arkikuvaus kohtaavat apokalyptisen fantasian ja maagisen realismin. Tarinassa on tajunnallisia irtiottoja moneen lähtöön: on kuin suomalaisen salapoliisiromaanin velvoittava perintö yhdistyisi kansainvälisen korkeakirjallisuuden vaatimuksiin ja populaariviihteen konventioihin. Näin ollen romaanin leikkaukset ajasta, paikasta ja todellisuudesta toiseen ovat yllättäviä, rajujakin.
Ottakaamme esimerkiksi tämän muotoaan ja tarkoitustaan etsivän romaanin kolme aloitusta:

Somero, Suomi, 20.4.1918
Hengitys höyrysi paksuna kylmässä ja kosteassa aamuilmassa. Sanden ei ollut nukkunut kahteen yöhön, mutta häntä ei väsyttänyt – vielä. (7)

Vatikaani, 20.4.1928
Kardinaali Lucarelli kääntyi ja iski viestin tuonutta miestä pitkällä veitsellä vatsaan. Kun mies oli kaatunut kuolleena lattialle vatsaansa pidellen, kardinaali puhdisti veitsen miehen kaapuun ja työnsi sen takaisin kävelykeppinsä sisälle. Sitten hän häipyi ovesta. (13)

Forssa, Suomi, 21.4.1928
Tanner ei halunnut herätä. Hän halusi jäädä sänkyyn makaamaan. Hänellä oli päällään puvun housut ja valkoinen paita edellisillalta. Hän oli repäissyt olkaimet olkapäiltä alas, mutta housut olivat vielä jalassa. Kengistä oikea oli jäänyt lattialle, toinen oli vielä jalassa. (14)

Ja kenties vielä yksi aloitus, jotta saisimme kokonaiskuvan Jumalten tuhon laaja-alaisesta rekisteristä: ”Lucifer ajatteli mielellään olevansa maailman hallitsija. Ainoa ja oikea. Jahvea ei kiinnostanut mikään, mitä Maan päällä tapahtui, ihmisillä kun oli vapaa tahto valita Jeesus Kristus” (21).
Mitä lukijan olisi pääteltävä näistä aloituksista? Sisällissodan traumat, Dan Brown -henkinen Vatikaanin valtapeli, forssalaisen poliisin krapulainen herääminen väärällä jalalla pelastamaan maailmaa, jonka Helvetin voimat panevat uuteen uskoon Kristuksen kaksoisveljineen ja lentävine Abaddon-tappajineen, joka on hahmona jo puhdasta Bulgakovia – Nummelin vaatii lukijaltaan paljon, pyytäen häntä nielemään ilolla mielikuvituksellisen keitoksen.
Jumalten tuho ei – onneksi – ole kuitenkaan raskaan wagneriaanista Götterdämmerungia tai Valkyyrioiden ratsastusta. Se on pikemminkin leikittelevä, uusia mielleyhtymiä rakenteleva ajatuskoe. Tarinamaailman paikoin suorasukainen uskonnollinen herja saattaa oudoksuttaa vakavamielistä lukijaa, mutta toisaalta Nummelinin kierrättämä katolinen kuvasto ja sen uudelleentulkinta sensuelleine Neitsyt Marioineen ja kompastelevine Kristuksineen on täyttä Buñuelia. Romaanin teologinen taso hepreankielisiä nimiä myöten on kyllä tarkkaan tutkittua.
Jumalten tuhon voimallisin herja kohdistuu kuitenkin uskomukseen lajityyppien puhtaudesta. Kukapa lähtökohtaisesti oivaltaisi, että tunnelmallisen, historiaa huokuvan Forssa-kuvauksen, dekkariromaaneista tutun napakan dialogin, kiemuraisen salaliittojuonen sekä ilmestyskirjamaisen draaman höysteenä olisi splatteria, joka muistuttaa Peter Jacksonin huonoa makua parhaimmillaan? Sillä katso:

Tanner raivasi ulko-oven edessä olevan pöydän alas ja tunkeutui ulos pihamaalle. Hän juoksi enkelin luokse ja käänsi tämän ympäri. Enkelin rintakehä oli revennyt ja kaikki sisällä ollut oli valunut ulos. Tappaja oli repinyt enkelin rinnan auki sapelikynsillään. (…)
Tanner käänsi aseen Salomaan joukkoja vastaan ja painoi liipaisinta. Aseesta lähti nopeassa sarjassa hohtavia luoteja. Salomaan miehet räjähtivät, ja ilmassa lensi verta ja lihanpaloja. (190)

Niin räjähtävät genrerajatkin Nummelin uskaliaassa mutta täsmällisessä ja tarkkavaistoisessa käsittelyssä.
Kaiken jylyn ja tuhon jälkeen palataan seesteiseen todellisuuteen – vaan mitä on todellisuus? ”Tanner katseli eilisillan jälkiä saastaisessa asunnossaan. Pottu pontikkaa, muutama pilsneri, kaikki tyhjinä. Yksi sitruunasooda” (233). Yksi asia on kuitenkin selvää ja kirkasta kuin vesi tässä erinomaisen viihdyttävässä ja kekseliäässä romaanissa: sympaattisen Tannerin seikkailuja lukisi mielellään lisääkin.
Lopussa siteerataan todenperäistä salapoliisikertomusta tammikuulta 1929: ”Kauheat hirviömurhat Forssassa! Murhaaja repi ihmisten sydämet rinnasta ja söi ne!” (234). Itse en ole käynyt Forssassa enkä aio tämän tositarinan perusteella siellä koskaan käydäkään.
Juri Nummelin: Jumalten tuho. Pikku-idis 2012.

Miksi kirjan mielestäni tulisi olla lyhyt?

Helsingin Sanomissa julkaistiin noin viikko sitten arvioni amerikkalaisen Gillian Flynnin hitiksi nousseesta jännäristä Kiltti tyttö. Kehun kirjaa kohtuullisesti (se on todellakin kekseliäs, ja samalla se on julma kuvaus 2000-luvun alun kolmekymppisten elämäntavasta ja sisältää monia ironisia oivalluksia), mutta moitin sitä liiasta pituudesta. Kirjoitan jotenkin niin, että samat säväykset ja samat yllätykset saisi sata sivua vähemmälläkin määrällä.

Huomasin, että tätä kohtaa moitiskeltiin ja naureskeltiinkin Facebookissa. Eräs kustannusalan toimija oli sitä mieltä, että on tyypillistä kriitikolle, että valittaa viihdyttävän kirjan pituudesta. Jutussa totean, että ylimääräinen pituus ei välttämättä ole kirjailijan vika, vaan kustannusmaailman, joka vaatii aina vain pidempiä kirjoja. Tätä kohtaa eräs tunnettu kirjailija siteerasi ja sanoi, ettei hän ole törmännyt vastaaviin mekanismeihin. Ehkä olisi pitänyt selventää, että ajattelin keskeisesti amerikkalaista kustannusmaailmaa, jossa todellakin lajityyppikirjailijoilta vaaditaan pitkiä kirjoja. (Olen kyllä huomannut saman hiipineen Suomeenkin: esimerkiksi Tapani Baggen kirjat ovat pidentyneet viime aikoina. Mutta edelleen täällä kirjailijalla on enemmän vapautta valita aiheensa ja käsittelytapansa kuin Yhdysvalloissa. Ja huomautan vielä, että puhun nimenomaan lajityyppikirjailijoista, jollainen Flynn on, vaikka Kiltti tyttö onkin ylittänyt genrerajoja suosiossaan.)

Sama kirjailija totesi myös, että kriitikko ei koskaan tajua, että kirjailija tekee tahallaan asioita, ei vahingossa. Vähän ihmettelen: pitäisikö ihailla sitä, että tahallaan pitkitetään tarinaa? Ajatus on ilmeisesti se, että kirja on niin viihdyttävä, että sen parissa halutaan viettää enemmän aikaa. Siihen halutaan uppoutua ja viettää siellä, sen maailmassa aikaa.

Tämä uppoutuminen on tietysti jotain samaa kuin koukuttavuus, josta kirjoitin edellisessä tekstissä Tommi Melenderin esseekokoelman yhteydessä (Kiiltomatoon tulee elokuussa kirjasta kirjoittamani arvio, jossa käsittelen hiukan samoja asioita). Pitäisi tuntea vaikkapa deleuzelaista teoriaa, jotta asiaa voisi paremmin analysoida, mutta tuntuu ainakin mutuhuttu-pohjalta, että asiat liittyvät yhteen. Uppoutuminen perustuu kapitalistiseen halun maksimointiin. Jotta lukija tuntisi saavansa kirjasta riittävästi irti, sen pitää viedä lukijansa omaan maailmaansa niin täysin, että lukijalla ei ole mitään valitettavaa. (Tämän voisi halutessaan yhdistää kustannusalan kriisiin: 150-200-sivuiset kirjat, jotka ennen olivat melkein vakio, tuntuisivat nykylukijasta huijaukselta eikä niitä enää ostettaisi.)

Perustelematon irtohuomio: ehkä tässä uudessa suhteessa kirjoihin on myös jotain samaa kuin tietokonepeleissä, joihin todella uppoudutaan. Ja toinen: biisithän kestävät nykyään melkein järjestään neljä minuuttia, jolloin kahden minuutin jälkeen käytännössä toistetaan samaa, vaikka ideat kuluivat jo siihen ekaan kahteen minuuttiin. Loput kaksi minuuttia käytetään vain siinä biisissä olemiseen. Mikseivät pitkät jatkuvajuoniset tv-sarjatkin voisi toimia saman periaatteen varassa? Niitähän ei oikeasti ole tarkoitus katsoa televisiosta jakso kerrallaan, vaan boksilta tai Netflixistä putkeen.

Tällaisesta kahden pennin teoretisoinnista sivussa olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että todellinen ammattitaidon osoitus on luoda samat tunteet ja samat ajatukset vähemmässä. Flynnin kirjassa on kohtauksia, joissa toistetaan samoja asioita moneen eri kertaan. Henkilöt tilittävät samoja tuntemuksia vain hiukan eri sanoin. En keksinyt, miksi ne olivat tarpeellisia - vaikka ne tietysti olivatkin viihdyttäviä, nokkelaa sanailua kun olivat. Koen lukijana itseäni pidettävän tyhmänä, jos asioita selitetään liian pitkään ja liian perusteellisesti. Lisäksi kirjan lopetus oli pitkitetty (enkä myöskään ihan uskonut siihen; nähdäkseni uskottavampi lopetus olisi ollut ainakin 30 sivua lyhyempi).

Tiedän kyllä, että feministisessä kirjallisuusteoriassa sanotaan, että tiivistäminen on patriarkaatin fiktiivisen ylivallan pönkittämistä. Kirjoittamisessa ei anneta tilaa tunteille tai rönsyilylle, vaan ne halutaan pimittää tai pitää tiukasti hallinnassa - esimerkkinä vaikkapa Hemingway. Ehkä eniten kuitenkin pidän kirjoista, joissa tämä miehiseksi väitetty kurinalaisuus valjastetaan samaisen patriarkaatin kritiikkiin, kuten vaikkapa Jim Thompsonilla (sillä alkuperäisellä), Jason Starrilla tai Charles Willefordilla (tai Tracy Chevalierilla!).

Tietysti on pitkiä kirjoja, jotka kestävät pituutensa: Tolkienin Sormusten herra (vaikka voisi siitä ehkä ne laulut jättää pois), Jonathan Littellin Hyväntahtoiset, Theodore Roszakin Flicker, Sarah Watersin Silmänkääntäjä, Cervantesin Don Quijote... Lajityyppikirjallisuudessa en osaa vastustaa James Ellroyn Los Angeles -kvartetin teosten laajuutta eikä pituus häiritse minua esimerkiksi Michael Connellyn kirjoissa, vaikka joskus huomaan niidenkin kohdalla ajattelevani, että kunpa näitä saisi tiivistää. Samoin Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta eeppisenä, lähes länkkärimaisena kuvauksena kansakunnan synnystä oli hyvinkin perustellusti lähes tuhatsivuinen. (Joku voi sanoa tähän, että näköjään olen sitä mieltä, että suuret ja vakavat kirjat voivat olla pitkiä ja että väheksyn ihmissuhteiden paneutunutta kuvausta.)

Toisaalta kyse on myös yksinkertaisesti siitä, että olen kärsimätön ihminen ja kärsimätön siis myös lukijana. Liian pitkä kirja on pois muista kirjoista.

Tommi Melender ja nuoruuden kapinat

Olen hiukan häpeissäni: lupasin jo ainakin kaksi kuukautta sitten Kiiltomato-verkkolehden päätoimittaja Karo Hämäläiselle, että arvioisin Tommi Melenderin esseekokoelman Yhden hengen orgiat. No, nyt olen viimeinkin lukenut kirjan ja suurin osa arviosta on kirjoitettukin - olisin viimeistellytkin jo jutun, mutta tulin kipeäksi. Ehkä viimeistään maanantaina... toivottavasti Karo lukee tämän!

Melenderin pieni ja taidokas esseekokoelma on vaativan lukemisen puolustus. Melender toivoo - ehkä suorastaan vaatii -, että lukisimme jotain muutakin kuin niin sanotusti koukuttavaa kirjallisuutta. Sehän on sana, jota nykyään pitää lähes jokaiseen kirjaan yhdistää. Kirja ei ole mitään, jos se ei koukuta lukemaan. Tietokirjatkin pitää kirjoittaa niin että ne koukuttavat.

En ole ns. paras puhuja aiheesta, koska olen dekkareiden suurkuluttaja. Toisaalta juuri dekkareiden kohdalla sama koukuttavuuden vaatimus on alkanut ärsyttää pahan kerran. Kaipaisin rikosromaaniltakin jotain vähän vivahteikkaampaa tapaa vetää lukija mukaan tarinaan kuin antaa tipotellen vinkkejä tulevista tai menneistä tapahtumista - siinä on jotain liian täsmällistä, liian konemaista. Jokin aika sitten luin Kindlestä Sam Hawken -nimisen nuoren amerikkalaisen dekkaristin kirjan Juaréz Dance, joka toimii juuri päinvastoin kuin suurin osa nykydekkareista: teksti on tarkoituksellisen latteaa niin että se muuttuu hypnoottiseksi, henkilöistä ei kerrota mitään muuta kuin heidän tekonsa, ei edes minäkertojana toimivasta päähenkilöstä, juonesta ei paljasteta etukäteen mitään eikä lukijan oleteta kiinnostuvan päähenkilön, Meksikossa operoivan palkkatappajan taustoista. Ja juuri siksi kirja imaisikin minut mukaansa niin etten olisi millään malttanut laskea Kindleä käsistäni. Sen sijaan vaikkapa Gillian Flynnin Kiltin tytön kohdalla näin ei juuri käynyt, vaikka se muutoin onkin koukuttamisen merkkinäyte.

Ei minun pitänyt tästä puhua. Minun piti kirjoittaa siitä, että tunnistin itseni kirjan nimiesseestä. Melender kirjoittaa siinä omasta teini-iän ja lukioajan lukukokemuksistaan ja siitä, miten hän koketeerasi kirja kädessä koulussa. T. S. Eliotia välitunnilla! Aivan kuin minä! Minulla oli jo yläasteella tapana brassailla lukemalla kirjoja julkisesti, joita kukaan muu ei tiennyt, vaikkapa jotain muinaisen Odessa-pienkustantamon Länsimaiden perikato -sarjaa. Äidinkielen tunnilla luin William S. Burroughsin Hurjia poikia. Minulla oli lisäksi lompakossani pienillä paperilapuilla kirjallisia sitaatteja, kuten James Joycen Taiteilijan omakuvan eka lause tai Friedrich Engelsin "Vapaus on tiedostettua välttämättömyyttä". Muistan sen kerran, kun kävelin Porissa pitkin kaupunkia ja luin kävellessäni Rimbaudin Säteileviä kuvia. Hyvä kun en ääneen!

Nyttemminhän olen tietysti taantunut lukijana. Luen mieluummin dekkarin (Gillian Flynnin jälkeen menossa on John Connollyn verinen ja kauhuromaania lähestyvä Dark Hollow, joka on kyllä sarjamurhaajajännäri paremmasta päästä, osittain siksi että Connolly sitoutuu myös kovaksikeitetyn koulukunnan empaattiseen suuntaukseen) kuin vaikkapa vaativaa teoriaa tai edes normaalia vaativamman kaunokirjallisen teoksen. Välillä minua hävettää, välillä ei. Välillä ajattelen, että kyllä minä vielä ehdin ne Thomas Mannit ja Pynchonit lukea. Osansa on tietysti silläkin, että perhe-elämä melko vaikean lapsen kanssa ei varsinaisesti mahdollista pitkäjänteistä lukemista. (Tietysti nytkin voisin olla lukemassa, mutta sitten se olisi se Connolly...)

Toisaalta tällainen dekkarien lukeminen - puhumattakaan siitä että luen mieluummin Sam Hawkenin kaltaista aloittelevaa nobodya kuin edes ajattelen Stieg Larssonin lukemista, jostain Lars Kepleristä puhumattakaan - on samanlainen vastaele kuin Melenderin ja minun teini-ikäisenä harrastama Eliotin tai William S. Burroughsin lukeminen välitunnilla. Melender pitääkin nuoruuden touhujaan kapinana: "halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta." Melender jatkaa: "Inhosin normaaliutta, inhosin tulevaisuudenkuvaa säntillisestä pikkuporvarillisesta elämästä, jonka keskipisteenä olisi hyvä toimeentulo ja mukava rivitalonpätkä."

Tunnistan tästäkin itseni. Jollain tunnilla lukiossa puhuttiin ammatinvalinnasta. Joku sanoi, ettei hän haluaisi sellaista tavallista kahdeksasta neljään elämää. Sanoin, en kovin vakuuttavasti (muistan osittain mumisseeni käsiini), että ei se tule onnistumaan, siihen syssyyn te joudutte kuitenkin. Sain vastaani muutamiakin pontevia vastalauseita enkä tehnyt lausunnollani juurikaan ystäviä. Kapinani ei rajoittunut lukemiseen tai puheisiin: eräänä päivänä yhdeksännellä luokalla menin kouluun Adidas-verkkareissa, kauluspaidassa, rusetissa ja ruskeassa pikkutakissa. (Samantyyppistä kapinointia taidan harrastaa edelleen.)

Melender vähän naureskelee esseessään nuoruuden touhuilleen (vaikka hän myös näkee nykyisissä lukutavoissaankin samanlaisia piirteitä), minusta taas kaikki edellä kuvaillut ovat edelleen hienoja eleitä eikä niissä ole mitään hävettävää, edes näin nelikymppisenä.

Ne voi nähdä myös jonkinlaisena myötäsyntyisenä asenteena, jolle ei ikään kuin voi mitään. Olen usein ihmetellyt joidenkin valittajien näkemystä siitä, että tällainen pelleily on tarkoitushakuista erikoisuudentavoittelua. Joillekin se voi sitä olla, mutta joillekin se voi olla sitä ilman että sitä varsinaisesti tavoitellaan. Se, että jokin suosittu ei vain nappaa, oli se kirja tai levy - joku ei vaikkapa pidä U2:sta tai Stieg Larssonista -, ei ole välttämättä tarkoin harkittu sosiaalis-kulttuurinen ele, jonka avulla koetetaan nostaa omaa statusta, vaan yksinkertaisesti aito ja vilpitön pitämys. (Melender puhuu esseessään myös tietyistä sarjatyypeistä: jotkut vain ovat eksentrisiä ja onnistuvat silti tekemään samat asiat kuin monet muutkin, vaikkapa lukemaan T. S. Eliotia välitunnilla. Tämä tietysti vähentää ajatusta omasta ainutlaatuisuudesta.)

Olen huomannut viime aikoina, että mitä tahansa yritänkin kuunnella 80-luvun syntsapopista klassikkojazziin tai suomalaiseen iskelmään, tunnen tulevani kotiin, kun laitan päälle vaikkapa Bantam Roosterin tai Flat Duo Jetsin kaltaista räminärokkia, joka ei monelle taas välttämättä merkitse juuri muuta kuin räminää. Sama Sam Hawkenin kaltaisen hypnoottisen vähäeleisen kirjoittajan kanssa. Jos kotiin tuleminen on aina jotain pyhää, niin voin siinä mielessä yhtyä Melenderin sanoihin: "Lukeminen on minulle kapinallista siksi että se on pyhää."

Vasemmiston ja oikeiston vihapuhetta kirjaksi

Savukeitaan kustantaja Ville Hytönen tilasi minulta vajaa kolme vuotta sitten kokoelman vanhaa vihapuhetta. Idea oli tehdä kaksi kirjaa niin että toisessa osassa olisi vasemmiston, toisessa oikeiston vihapuhetta. Hytönen seisoi eteisessämme (ja vaimo makasi krap
ulassa sängyssä, oli ollut jossain tilaisuudessa ja tullut takaisin Turkuun samalla junalla kuin Hytönenkin) ja selitti ideaansa. Minun oli tietysti vaikea sanoa ei. Minun on yleensäkin vaikea sanoa ei.

Nyt, vajaata kolmea vuotta myöhemmin kirjat ovat valmiina. Ilmestyneet ne eivät ole vielä ja voin tällä hetkellä vain toivoa, että ne ilmestyvät ensi syksynä kuten on puhuttu.

En tiedä, olisinko ryhtynyt hommaan, jos olisin tiennyt, kuinka isoksi duuniksi kirjat osoittautuisivat. Siinä eteisessä seisoessani jo keksin joitain tekstejä, joita voisin käyttää (ja osa niistä onkin kirjassa), mutta loppujen etsiminen olikin sitten vähän vaikeampaa. Ja lisäksi päätin jossain vaiheessa, että teen kirjan ilman apurahaa - on se väärin tai ei, käsitykseni on ollut, että tällaiseen antologiaan on turha hakea apurahaa, vaikka tarkoitusperä olisikin ehkä ollut eri kuin vaikkapa eräkirjassa Outoja jälkiä tai Mannerheimin seikkailuissa. Ilmankos homma vähän kesti, kun en pystynyt siihen missään vaiheessa keskittymään kunnolla. Alkuperäinen ajatus varmaan oli, että kirjat olisivat ilmestyneet jo syksyllä 2012.

Paitsi aivan viimeisessä vaiheessa toukokuun viimeisinä viikkoina. Olin saanut käsistäni pois H. P. Lovecraftin esseen "Supernatural Horror in Fiction" käännöksen (joka sekin ilmestyy ensi syksynä Savukeitaalta!) sekä joitain muita töitä ja pystyin lopulta runnomaan kirjan kasaan viime viikolla. Viimeisenä tähän liittyvänä hommana luin suomalaisia natsilehtiä 1930- ja 1940-luvuilta. Onneksi tein niihin vain pienen ekskursion, muuten olisin menettänyt mielenterveyteni.

Olen pitkin matkaa epäröinyt koko projektin suhteen, koska pohdin toistuvasti, voiko vihapuheen kaltaista uutta termiä liittää vanhoihin juttuihin, jotka ovat syntyneet erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Esipuheessa kirjoitankin, että kaikki mukana olevat tekstit eivät välttämättä ole vihapuhetta, vaan pikemminkin kommentteja vihapuheeseen tai reagointia siihen. Tällainen on esimerkiksi vasemmisto-osiossa oleva Otto Wille Kuusisen "Luokkataistelu ja luokkaviha" (1905), joka nimensäkin puolesta kuuluu ehdottomasti mukaan, vaikka on rauhallisesti argumentoitu monipuolinen kirjoitus. Osa taas on satiiria tai parodiaa, jota ei ole alun perin tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi - kumpaakin edustaa vaikkapa Kaarlo Uskelan Yhteiskunnan varkaat, mutta sekin on kiinnostava, koska Uskelaa nimenomaan syytettiin yllyttämisestä rikokseen, vaikka kyse oli tosiaan satiirista.

No, on siellä mukana ihan oikeatakin vihapuhetta. Elias Simojoen puheet 1920- ja 1930-luvuilta ovat sitä itseään, samoin otteet Vihtori Kosolan muistelmista. 1930- ja 1940-lukujen natsilehtien jutut juutalaisista ovat myös todella kammottavaa luettavaa. Jostain syystä huomaan ajattelevani, että oikeisto on harrastanut aina enemmän vihapuhetta kuin vasemmisto, vaikka nykyään tuntuu olevan muotia väittää toista. Joku saattaisi sanoa, että tässä näkyy vain oma poliittinen näkemykseni, mutta haastan kenen tahansa näin väittävän lukemaan tulevan kirjan ja palaavan sitten asiaan. (Ja sanovan jotain muuta kuin että valikoima on tarkoitushakuinen.) Olen myös pohtinut ääneen kustantajalle, että kirjan nimessä ei ehkä pitäisi käyttää tuota melko leimaavaa sanaa "vihapuhe", mutta enpä ole keksinyt parempaakaan.

Tässä kummankin kirjan sisällysluettelot; tarkemmat ilmestymistiedot löytyvät muualta kirjasta. Viimeksi, kun olin kustantajan kanssa jutuissa, oli puhetta, että teos ilmestyisi yksittäisenä opuksena, niin sanottuna kääntökirjana, jolloin kaikki näkemykset ovat koko ajan käsillä. Kummallakin puoliskolla on sama esipuhe, mutta eri johdantoartikkeli. Mitään uutta johdannoissa ei ole, ne ovat lähinnä vanhan kertausta joillain sopivilla sitaateilla höystettynä. Joku historiaa paremmin tunteva saattaisi jopa sanoa, että kirjasta puuttuu joitain aivan oleellisia tekstejä, esimerkiksi AKS:n pamfletteja.

Vasemmiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Vasemmiston vihapuheen lyhyt historia
Otto Wille Kuusinen: Luokkataistelu ja luokkaviha (1905)
Edvard Valpas (salanimellä Ee Vuu Vessu): Puhdistus (1904)
Mikko Uotinen: Ote teoksesta Ei kahleita kansalle! (1906)
Kaarlo Hammar/Kaarlo Terhi: Runoja (1906–1908)
Moses Hahl: Aseellinen vallankumous (1909)
Kaarlo Uskela: Yhteiskunnan varkaat (1907/1908)
Esa Paavo-Kallio: Runoja (1910–1913)
Irmari Rantamala: Porvarikirje I (1916)
Anarkisti-kommunistien julistus (1918)
Irmari Rantamala: Uusia nimiä; Suomalainen murhenäytelmä (1918)
Ajattelevien Sosialistien julistus (1918)
Elviira Willman-Eloranta: Ote teoksesta Vallankumouksen vyöryssä (1918)
Otto Wille Kuusinen: Ote tekstistä Suomen vallankumouksesta: itsekritiikkiä (1918)
Kössi Kaatra: Otteita teoksesta Punaiset ja valkoiset (1919)
Kullervo Manner: Otteita teoksesta Onko vallankumous kuollut. Kirjeitä Suomen työväelle (1918)
Kiireellisiä toimintaohjeita. Suomen vallankumoukselliselle työväelle ja sotaväelle (1919)
Työn Ääni -lehden kirjoittelua (1928)
Kommunismin lipun alla! (1933)
Otto Ville Kuusinen: Otteita teoksesta Suomi ilman naamiota (1944)
Raoul Palmgren (nimimerkillä Hapan): Vääpeli J. Ryhäsen ihmeellinen ennustus (1948)

Oikeiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Oikeiston vihapuheen lyhyt historia
Eino Railo: Agitaattorille (1917); Kiipijä-sieluille (1917)
Näytteitä Junkkari-lehdestä vuosilta 1917–1918
Juhani Siljo: Tulikaste (1918)
Ilmari Kianto: Kansan tuomio (1918); Suomi suureksi – Viena vapaaksi. Epiloogi (1918)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Päiväkäskyjä (1918)
Erik Grotenfelt: Silmät auki! Mietteitä englantilais-venäläisten aikeista Suomen itsenäisyyden kukistamiseksi (1918)
Georg Fraser: Sosialismi ja meidän suomalaiset sosialistimme (1920)
Kosti Lahti: Tiukille otti, mutta selvä tuli (1923)
Aseeton kansa on kelvoton (1924)
Paavo Sivén: Naisten tehtäviä sodan aikana (1924)
Eino I. Parmanen: Kommunismin lumoissa (1927)
Vihtori Kosola: Otteita teoksesta Viimeistä piirtoa myöten (1935)
Elmo Kaila: Ilmassa on Suomen tulevaisuus ja turva – taikka turma (1927)
Elmo Kaila: Puolustuslaitos ja puolustustahto (1925)
Kiikari: "Bolshevik-flamman" (1927)
Mihin suuntaan (1931)
T. L.: "Meidän on nälkä" (1935)
Vapaa valkoinen mies: Mitä ns. sovituspolitiikalla on tarkoitettu ja mitä saavutettu (1928)
Ihmiskunnan hyvyys, teoria ja käytäntö (1929)
Elias Simojoki: Vallankumous kansamme sydämessä (1923); Suomi ei ole vielä ollut – Suomi on tuleva (1925); "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias" (1935); Nuoriso militarisoitava (1935)
"Hämmästynyt": Vapaamielisyys – liberalismi ja Helsinginsanomalainen juutalaisuus (1933)
Hakaristi-lehden kirjoittelua (1936)
Työrintama-lehden kirjoittelua (1938–1939)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Miekkatuppipäiväkäsky (1941)
Juutalaiset pois Euroopasta (1943)
Paavo Susitaival: Maamme asema (1943)
Sensaatio Uutisten kirjoittelua Urho Kekkosesta (1955)

Turbatorin m-sarja

Taitan toisinaan omat kirjani, varsinkin jos kustantaja on pieni. Ylimääräinen työ näkyy palkkiossa, ei isosti mutta kuitenkin. Taittaminen on minusta myös ihan kivaa hommaa, vaikka en alalla mikään ammattilainen olekaan.

Eilen illalla myöhään lähetin kustantajalle valmiin taiton uudesta kirjastani eli koosteen Reino Helismaan vanhoja jännitys- ja seikkailunovelleja. Kirjan nimeksi tulee Kolme luurankoa, ja se ilmestyy Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiviin mennessä ja on siellä myynnissä. Kirjan hienon kansikuvan teki Timo Ronkainen, sama velho, joka teki myös oman Pakastetun poliisin tapaukseni kannen.

Kirja on osa turkulaisen kustantajansa Turbatorin jo vuonna 2007 aloittamaa novelleihin keskittyvää m-sarjaa, jonka 31. osa se on (riippuen tosin siitä, mikä kirja lasketaan m-sarjaan ja mikä ei; ks. jälempänä). Naputtelin kirjan loppusivuille m-sarjan koko listauksen ja ajattelin postata sen tännekin (myösjotta blogissa olisi edes jotain liikennettä). Mukana myös tarkemmat julkaisutiedot vuosineen ja alaotsikoineen, perässä sarjaan liittyvää historiaa ja perinnetietoa.

Turbatorin m-novellisarja

1. Juri Nummelin (toim.): Viides testamentti. Turun seudun kirjoittajien jännitysnovelleja 1939-2007. 2007.
2. M. G. Soikkeli: Marsin ikävä ja muita kertomuksia. 2007.
3. Harry Etelä (Aimo Viherluoto): Kauhujen salakammio. Kauhukertomukset 1937-1940. Toim. Juri Nummelin. 2007.
4. Harri Erkki: Pitkä jauntti. Kertomuksia 1967-2007. 2007.
5. Boris Hurtta: Vuoden pimein päivä. Yön ja hämärän tarinoita. 2007.
6. Juri Nummelin (toim.): Asentoja. Kirjailijoiden seksinovelleja 1965-2008. 2008.
7. Kirsti Ellilä: Outoa rakkautta. 2008.
8. Tapani Bagge: Ammattimies. 2008.
9. Joni Skiftesvik ja Totti Karpela: Töitä arkkunikkarille. Suomalaisia länkkärinovelleja vv. 1959-2008. Toim. Juri Nummelin. 2008.
10. Petri Laine: Taivaan kaikki värit. 2008.
11. Veikko Hannuniemi: Suuri jano. Merinovelleja 1930-1970-luvuilta. Toim. Juri Nummelin. 2009.
12. Timo Surkka: Paha tulee parvissa. 14 outoa tarinaa. 2009.
13. Petri Salin: Jäätynyt Kokytos. 2009.
14. Juri Nummelin (toim.): Tankki palaa! Sotanovelleja vuosilta 1940-1944. 2009.
15. Petri Laine: Surunkorento. Kauhunovelleja. 2009.
16. Boris Hurtta: Noidan nahka. 2010.
17. J. K. Miettinen: Häiriötekijä. Novelleja. 2010.
18. Juri Nummelin (toim.): Sherlock Holmes Suomessa. 2010.
19. Petri Salin: Kolmaskymmeneskolmas simpanssi. 2010.
20. Heikki Nevala: Arvet. 2010.
21. Juri Nummelin (toim.): Outoja jälkiä ja muita erätarinoita. 2011.
22. Harri Kumpulainen (toim.): Åbsurdistiska berättelser. Översattning av Ann-Christine Snickars. 2011.
23. Henry Parland: Khimaira. Suom. Petri Salin. 2011.
24. Marton Taiga: Osiriksen sormus. Kaksi aikamatkakertomusta. Toim. Juri Nummelin. 2011.
25. Juri Nummelin (toim.): Tuska ja hurmio. Eroottisia novelleja. 2011.
26. Kyllikki Tukiainen: Kilpikonnanainen. Novelleja. 2012.
27. Juri Nummelin (toim.): Mannerheimin seikkailuja. 2012.
28. Juri Nummelin: Pakastetun poliisin tapaus ja muita Joe Novak -tarinoita. 2012.
29. Juri Nummelin (toim.): Hauskaa joulua. Vanhoja joulukertomuksia. 2012.
30. Harri Erkki (toim.): Aukkoja ajassa. Suomalaisia aikamatkanovelleja. 2013.
31. Reino Helismaa: Kolme luurankoa. Toim. Juri Nummelin. 2013.

Niistä epäselvyyksistä: Kansalliskirjaston tiedoissa esimerkiksi Henry Parlandin Khimaira on m-sarjan numero 22, ei 23, kuten tässä. Kustantajan mukaan kaikkia m-sarjan kirjoja ei ole ilmoitettu sarjaan kuuluvaksi, mikä varmasti aiheuttaa tuleville keräilijöille (jos sellaisia on) päänvaivaa. (Tätä kirjoittaessani muuten huomasin, että pois Helismaa-kirjasta jäi kokonaan tässä numeron 27 saanut Mannerheimin seikkailuja, steampunk-henkinen vaihtoehtohistoria-antologia.)

Kuten huomataan, olen tehnyt sarjaan aika monta kirjaa. Sarjan aloittaminen oli osittain minun syytänikin, kun kustantaja Harri Kumpulainen bongasi toimittamani ja julkaisemani Isku-lehden, jossa ilmestyi uusia ja vanhoja kotimaisia ja käännettyjä rikosnovelleja. Sen innoittamana tehtiin sarjan ensimmäinen osa, Viides testamentti, jota ei tosin ostanut kukaan. Sama kohtalo on kohdannut monia muitakin sarjan kirjoja, esimerkiksi erinomaiset Outoja jälkiä ja Sherlock Holmes Suomessa olisivat voineet jäädä ilmestymättäkin, sen verran olematon niiden näkyvyys on ollut. Tunnetut tekijät, kuten Hurtta ja Tapani Bagge, ovat tietysti myyneet kohtuullisesti, mutta menneellä maineella ei paljon ratsasteta, minkä näkee esimerkiksi Marton Taigan aikamatkakirjasta. Toivottavasti Reino Helismaan maine on kantanut vielä 2010-luvulle asti ja ostava yleisö kiinnostuu!

Osa sarjan kirjoista on myös jotenkin matkaansaattelemiani. Tällaisia ovat esimerkiksi Kirsti Ellilän ja Tapani Baggen novellikokoelmat. Samoin Henry Parlandin Khimairassa näppeni olivat jotenkin mukana, vaikka Parland oli ollut kustantaja Kumpulaisen mielessä jo aiemmin. Haluaisin myös ajatella, että osasta tekemiäni kirjoja on syntynyt enemmänkin tuttavuuksia kustantajan ja kirjailijan välillä - tänään ilmestyi esimerkiksi Totti Karpelan uusi rikosromaani, Naantaliin 1980-luvulle sijoittuva Syyttäjän murhapäiväkirja. Mutta toki on totta, että se olisi voinut ilmestyä joltakulta muultakin kustantajalta tai päätyä Turbatorille muuta kautta.

En ole kaikkiin Turbatorille tekemiini kirjoihin täysin tyytyväinen. Osa on rumia ja rumasti sekä epäselvästi taitettuja, osassa on outoja toimituksellisia ratkaisuja (mitä esimerkiksi tarkoittaa "Kirjailijoiden seksinovelleja vv. 1965-2008"? Totta kai ne ovat kirjailijoiden tekemiä! Kenen sitten? Ja kuka enää käyttää outoa muotoa "vv.", kun tarkoittaa "vuosina"? Samoin Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinoiden kooste vaikuttaa enemmänkin siltä, että he ovat yhdessä kirjoittaneet lännenromaanin!). Osa on kuitenkin kirjoja, joita en olisi päässyt tekemään kenellekään muulle kustantajalle, ja olen eritoten ylpeä sellaisista kirjoista kuin Tankki palaa! ja Outoja jälkiä, joissa koskin lajityyppeihin, joille olin aiemmin kaukaa katsellen nauranut: sotakirjallisuus ja erätarinat.

Ja kuten huomataan, olen tehnyt sarjaan kirjoja samaan aikaan, esimerkiksi Marton Taigan Osiriksen sormus ja sadomasokistista erotiikkaa sisältävä Tuska ja hurmio ilmestyivät samoille kirjamessuille. Kummassakin olisi ollut vielä editoitavaa ja tarkisteltavaa. Mutta seison kyllä kummankin takana lujasti enkä häpeä hetkeäkään. (Ongelmallisin lienee ollut tuskallisesti valmistunut Hauskaa joulua, jota kyllä juuri eräs sukulaistäti kovasti kiitteli. No, siinä on hänen appiukkonsa vanha novelli, jonka olemassaolon suku oli autuaasti unohtanut.)

Antologiat, monen kirjoittajan yhteiskokoelmat, ovat pitkään olleet kustannusmaailman murheenkryyni: potentiaalisesti hienoja kirjoja, joita yleensä kukaan ei osta. Poikkeuksia tietysti on, mutta Turbatorin kohdalla näin ei ole (ehkä valtion ostotukilistalle päässyttä Tankki palaa! -kirjaa lukuun ottamatta). Antologioiden aika ei ole kuitenkaan kohdaltani ohi: kohta ilmestyy Jalavan julkaisema ihmissusiantologia Kuun pimeä puoli, jossa on noin kaksikymmentä toinen toistaan kovempaa kotimaista ihmissusinovellia, kirjoittajina muun muassa Tiina Raevaara, Johanna Sinisalo ja Juha-Pekka Koskinen. (Mukana myös yksi vanha tarina, Matti Kurikan "Vironsusi" 1880-luvulta.)

Lisäksi olen sopinut aloittelevan mikrokustantajan kanssa, että kokoaisin talkootyönä pienen valikoiman vanhaa kotimaista kauhua, Faroksen julkaiseman Hallusinatsionien tyyliin. Siitä sitten myöhemmin.