Kioskikirjallisuutta ja länkkäreitä Pukstaavissa

Tiedän: ei ole mikään kovin hohdokas otsikko eikä tälle kirjoitukselle varmaan kovin paljon lukijoitakaan tule, mutta menköön nyt, kun en jaksa ponnistella kirjoittaakseni mitään raflaavaa tai yhteiskunnallisesti kiinnostavaa. (Voitte lukea esimerkiksi tämän Emilia Kukkalan kirjoituksen Ulla Appelsinin pöljästä vihapurkauksesta.)

Vammalassa tai siis nykyään Sastamalassa on hieno museo Pukstaavi, joka esittelee perusnäyttelyllä ja vaihtuvilla näyttelyillä kirjan ja kirjantekemisen historiaa. Suosittelen lämpimästi. Ottivat sieltä jokin aika sitten yhteyttä ja kysyivät, haluaisinko koota pienen näyttelyn museossa olevaan keräilijän vitriiniin, olivat kuulleet, että minulla on mittava kokoelma vanhoja kioskipokkareita. Sanoin, että ilman muuta kokoan. Sovimme, että teen näyttelyn niin että puolet on sekalaisia pokkareita ja puolet sekalaisia länkkäreitä, koska kummatkin aiheet ovat itseäni lähellä. (Puhuttiin myös mahdollisista aikuisviihteen ja huonon lastenkirjallisuuden näyttelyistä, mutta niistä myöhemmin.) Kävin tämän viikon maanantaina Vammalassa ja vein näyttelyyn noin neljäkymmentä kirjaa.

Alla näyttelyluetteloon tekemäni teksti ja sen perässä vielä bibliografia. Kysehän on tietenkin harvinaisesta Nummelinianaan kuuluvasta pienpainatteesta, joka ehdottomasti kannattaa käydä noukkimassa paikan päältä.

Kioskikirjallisuutta 

Suomalaiset ovat aina olleet lukukansaa. Tämän on todistanut myös laaja ja monipuolinen kioskikirjallisuus, jota maassa on ilmestynyt.
Suomessa julkaistun kioskikirjallisuuden historia alkaa jo 1900-luvun alun lukemistolehdistä, mutta varsinaiset kioskipokkarit löysivät tiensä maahan 1940- ja 1950-luvun vaihteessa. Samaan aikaan markkinoille rynnistivät isot kustantamot omien ammattitaitoisesti tehtyjen ja vakavien sarjojensa kanssa sekä asiaan vihkiytyneet pokkarikustantamot.
Keskeisiä kioskikustantamoja olivat Vaasa Oy, Viihdekirjat ja Kolmiokirja. Vaasa ja Viihdekirjat julkaisivat keskeisiä kirjasarjoja, kuten Ilvestä, Manhattania, Puumaa, Montanaa, Sheriffiä ja niin edelleen.  Näiden lisäksi oli paljon pienempiä, paikallisia kustantamoita, kuten loimaalainen Pocket-kirja ja Pohjanmaalla toiminut Valpas-Mainos. Kirjat eivät välttämättä olleet ammattitaidolla tehtyjä ja suomennokset saattoivat olla karmeita, mutta osa käännetyistä kirjoista on oman lajinsa klassikoita. Myös pokkarien yleensä ulkomaista alkuperää olevat kansikuvat ovat kiinnostavia ja omalla tavallaan charmantteja.
Suomessa julkaistu kioskikirjallisuus oli suurelta osin ulkomaista – 1970-luvun termein ylikansallista ja imperialistista –, ja osa kustantamoista toimikin 1970-luvulta alkaen Ruotsista käsin. Toisaalta Kolmiokirjan Jerry Cotton ja FinnWest sekä kustantajan romanttiset lukemistot pitivät huolen, että kotimaistakin luettavaa oli tarjolla. Samoille apajille pyrki satunnaisesti osa pienemmistäkin kustantamoista. Pokkarien tarina Suomessa päättyy suurimmaksi osaksi 1980-luvun aikana, mutta edelleen ilmestyy naisten romantiikkaa.

Länkkärit

Suomessa on aina rakastettu Pohjois-Amerikan Villiä länttä, jo 1850-luvulta alkaen, jolloin Fredrika Runeberg kirjoitti tarinansa "Indianens qvinna". Suomessa julkaistiin koko 1900-luvun ajan paljon länkkäreitä, ja suomalaistakin lännenkirjallisuutta on julkaistu niin paljon, että aiheesta saisi oman historiateoksensa. Varsinkin poikakirjoissa ja vanhoissa lukemistolehdissä on ilmestynyt paljon kotoperäisiä länkkäreitä. Myös iskelmäsanoituksistaan tunnettu Reino Helismaa kirjoitteli 1930­–1940-lukujen vaihteessa monia lännentarinoita.
Enemmän Suomessa on kuitenkin panostettu käännöskirjallisuuteen, ja sellaiset kirjailijat kuin Zane Grey ja James Oliver Curwood ovat tulleet täällä tutuiksi. Myös kioskipokkarisarjoissa on julkaistu paljon kiinnostavia länkkäreitä. Klassikoita on kuitenkin vielä paljon suomentamatta. Länkkäri on pitkään ollut kulttuurisesti hyväksytympää elokuvissa kuin kirjallisuudessa.
2000-luvulla Cormac McCarthyn ja Patrick DeWittin suomennosten myötä lajityyppi on uudestaan herännyt eloon ja kiinnostaa myös korkeakulttuurisesti suuntautuneita lukijoita.

Kioskipokkareita ja länkkäreitä: näyttelyluettelo

Kioskipokkarit

Donald Westlake: Olen palkattu murhaaja. Ässä 1. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin The Mercenaries. Random House 1960.
Evan Hunter (Ed McBain): Painajainen. Ilves 31. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1963. Alun perin The Evil Sleep. Permabooks 1952.
Donald Hamilton: Kovat otteet, Matt Helm. Manhattan 45. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Murderers' Row. Fawcett Gold Medal 1963.
Jim Thompson: Pottsville 1280. Suom. Mika Tiirinen. Like: Helsinki 1993. Alun perin Pop. 1280. Fawcett Gold Medal 1964.
Wade Miller: Unohtuneet laukaukset. Lukki 2. Suomennos. Lounais-Suomen kirjapaino: Turku 1958. Alun perin Fatal Step. Farrar 1948.

Nick Carter (Manning Lee Stokes): Tiikerin silmät. Nick Carter 3. Suom. H. Kainulainen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin The Eyes of the Tiger. Award 1966.
Martin Fallon (Jack Higgins): Piste nolla. Agentti 19. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin Midnight Never Comes. Long 1966.
Veijo Kainulainen: Ässät pelataan lopussa. Finnbooks: Tapiola 1967.
Larry Kent (Don Haring): Marijuana. Larry Kent 27. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Blondes Don't Bruise. Cleveland 1956.
Jean Bruce: Älä luota naisiin. Agentti OSS 117 11. Suom. R. Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Ici Paris. Presses de la Cité 1962.

Lee Falk: Vampyyrien yö. Mustanaamio 4. Suom. T. Marjanen. Semic: Tampere 1977. Alun perin The Vampires and the Witch. (Teoksessa virheellisesti The Bampires and the Witch.) Avon 1974.
Marton Taiga: Yhdeksänhäntäinen kissa. Tarina Yorie Matsamuran aarteesta. Tammi: Helsinki 1976. 2. painos, alun perin ilmestynyt vuonna 1945 (Tammi).
[William Johnston:] Fonzie supertähti. Onnen päivät 1. Suomennos. Nykylehdet: Helsinki 1978. Alun perin Fonzie Superstar. Grosset & Dunlap 1978.
Mickey Spillane: Taisteleva huppukaulus. Ässä 21. Suom. Seppo Pekkola. Valpas-Mainos: Alavus 1970. Alun perin The Return of The Hood. Dutton 1964.
Paul Hamari (Paavo Fossi): Aavemorsian. IL-MO: Ilmajoki 1965.

[Harri Laine:] Kivikova Cavander. Formula 1. Kolmiokirja: Oulu 1984.
John Cashman: Huumausaine LSD –  taivas vaiko helvetti. Suom. H. Orava. Finnbooks: Tapiola 1968. Alun perin The LSD Story. Fawcett 1966.
Joan Ellis: Kyltymätön. Suomennos. O. E. Savolaisen kirjapaino: Helsinki 1965. Alun perin Day In, Day Out. Midwood 1963. Kansikuva Paul Rader.
James Gant: Vain yksi palasi. Voitto 18. Suom. M. Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin Zero-0-One. Horwitz 1959.
Leslie Charteris: Pyhimys seuraa jälkiä. Suom. Tammi: Helsinki 1949. Alun perin The Misfortunes of Mr. Teal. Hodder & Stoughton 1934. Kansikuva Aarne Nopsanen.
Janet Evanovich: Miehenmetsästys. Kuuma rakkaus 69. Suom. Hanna Heusala. Winthers: Helsinki 1990. Alun perin Manhunt. Dell 1989. Kansikuva Barney Plotkin.

Länkkärit

Jack Schaefer: Etäisten laaksojen mies. Suom. Veijo Laurila. Otava: Helsinki 1960. Alun perin Shane. Houghton Mifflin 1949. Kansikuva Markku Reunanen.
Charles Portis: Kova kuin kivi. Suom. Liisa Ryömä ja Pirkko Sand. WSOY: Porvoo - Helsinki 1970. Alun perin True Grit. Simon & Schuster 1968.
Walter Van Tilburg Clark: Väärä tuomio. Suom. Siskolahja von Hertzen. Union: Helsinki 1945. Alun perin The Ox-Bow Incident. Random House 1940.
Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita. Suom. Anssi Hynynen. Faros: Turku 2007. Kansikuva Mauri Laukkanen.

Heikki Jylhä: Delawaren pojat. Intiaanikertomus. WSOY: Porvoo 1972. Viides painos. Ilmestynyt alun perin vuonna 1938. Kansikuva Peter von Martens.
Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja. Toim. Juri Nummelin. Suomen Länkkäriseura: Turku 2009. Novellit ilmestyneet alun perin Iskussa ja Yllätyslukemistossa 1938–1940. Kansikuva Timo Ronkainen.
Gil Dennic (Olavi Linnus): Buxom Bill tapaa Villihärän. Intiaaniromaani. Mantere: Helsinki 1946. Kansikuva Poika Vesanto.
Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia. Suom. Tyyni Tuulio. WSOY: Helsinki 1982. Alun perin Teckningar och drömmar. Sederholm 1861. Sisältää novellin "Intiaanin nainen" ("Indianens qvinna", Litteraturblad 10/1857). Kansi Heikki Kalliomaa.
Erik Dahlberg: Cowboyna Amerikassa. Suomalaisen seikkailija-sanomalehtimiehen elämyksiä Villissä lännessä. Nide: Hämeenlinna 1948.
Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita. Toim. Juri Nummelin. BTJ Kirjastopalvelu: Helsinki 2005.

Max Brand: Laukaus pimeässä. Suom. Katri Jylhä. Mantere: Helsinki 1947. Alun perin Silvertip. Dodd, Mead 1942 (alun perin lehtimuodossa 1933). Kansikuva Poika Vesanto.
Gustave Aimard: Uskollinen sydän. Romaani Teksasin vapaussodasta. Suom. Valfrid Hedman. Karisto: Hämeenlinna 1939. Alun perin Le Coeur-Loyal. Amyot 1861.
Louis L'Amour: Paljain nyrkein. Sheriffi 28. Suom. M.-L. Markkula. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Lando. Bantam 1962.
Flynn Everett (Erik Dahlberg): Oregon-Mike ja karjakuninkaat. Suom. I. Sara. Lehtipaino: Helsinki 1947.
Frank Slaughter: Liekehtivä maa. Suom. Terttu Järvilehto. Tammi: Helsinki 1958. Alun perin The Flaming Frontier. 1956. Kansikuva Usko Laukkanen.

Menneisyyden vanki. FinnWest 12/1983. Kolmiokirja. Kirjoittanut Joni Skiftesvik. Julkaistu uudestaan teoksessa Joni Skiftesvik - Totti Karpela: Töitä arkkunikkarille. Suomalaisia lännennovelleja. Toim. Juri Nummelin. Turbator: Turku 2008.
Chuck Adams: Valepukuinen sheriffi. Montana 14. Suom. V. Kainulainen. Viihdekirjat: Tapiola 1962. Alun perin The Tall Hellion. Kustantaja ilmeisesti Badger, ilmestymisvuosi ei tiedossa.
Brian Wynne (Brian Garfield): Sheriffin kosto. Montana 83. Suom. M.-L. Aalto. Viihdekirjat: Tapiola 1972. Alun perin Big Country, Big Men. Ace 1969.
Louis Masterson: Santa Fen verinen tie. Kolmen tähden sarja. Suom. Arvi Tamminen. Otava: Helsinki 1978. Alun perin Blodsporet til Santa Fe. Bladkompaniet 1973.
Brett McKinley (Paul Wheelahan): Intiaanien armoilla. Lännensarja 2/1974. Suom. A. Salonen. Williams: Helsinki 1974. Alun perin Die Fast in Dallas. Cleveland, ilmestymisvuosi ei tiedossa.
Jesse James. Kustannus Terre, ilmestyi 1958-1959. Kopio amerikkalaisesta True Western Adventures -lehdestä.

Tulossa: Turun seudun arkkitehtuuriopas

Vedoksista nimiöstä otettu kuvakaappaus. Kirjan pitäisi ilmestyä vielä ennen kesää tai kesän alussa. (Kustantaja Laaksonen ei ole sukua Mikko Laaksoselle.)

Kirjassa esitellään Turun keskustan ja eri kaupunginosien merkittävimmät arkkitehtuurikohteet sekä lähikuntien tärkeimmät kohteet. Teos on luonteeltaan hakuteos ja sopii pidettäväksi mukana ja siinä on kartat suunnistusta helpottamaan.

Olen tässä jo monta kertaa kirjoittanut kirjoista, joita on tehty kuin Iisakin kirkkoa. Tämä on yksi niistä - sain tähän taiteen keskustoimikunnan rakennustaiteen osastolta ison apurahan jo vuonna 2010, ja alun perin puhuttiin että kirja ilmestyisi kulttuuripääkaupunkivuonna 2011. No, homma sitten viivästyi, mutta lopulta sain oman osuuteni teksteistä valmiiksi noin vuosi sitten. Kirjoitustyö oli yllättävän vaativa - eikä yksistään sen takia, että arkkitehtuuri on ollut kaiken aikaa minulle vain harrastus, ei missään nimessä työ missään kirjoittamismielessä. Onneksi oli hyviä lähteitä käytössä ja Mikko on ollut erinomainen virheiden bongaaja.

Mitä itse aiheeseen tulee, niin uskallan sanoa, että ylpeinä pidämme myös uuden arkkitehtuurin puolta. Esimerkiksi Meritalo Käsityöläiskadulla ja Gadolinia Piispankadulla ovat hienoja betonirakennuksia. Arvaan, että nämä kannat herättävät monissa vastustusta.

Vielä kerran Misantropian historiasta: ihmisviha ja naiset

Elizabeth Báthory

Olin eilen radiossa Tuomas Karemon haastateltavana Kultakuume-ohjelmassa. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi, että loppuvaiheissa juttu jäi kiertämään kehää - klassinen "why didn't I say that earlier?" -tilanne, kun kotiin tultuani keksin paljonkin kommentteja Linkolasta ja Nietzschestä. Mutta ei näitä auta selitteleminen.

Sen sijaan haluaisin vähän selitellä yhtä asiaa Misantropian historiasta. Karemo ihmetteli asiaa, joka on aiemminkin noussut esille ja jota minun olisi pitänyt kirjan toimittajana reflektoida alun pitäenkin. Kyse oli siitä, miksi kirjan kirjoittajissa ei ole ainuttakaan naista, mutta ennen kaikkea siitä, miksi kaikki kirjan tekstit käsittelevät miehiä. Okei, markiisi de Sadea käsittelevässä tekstissä keskeisenä lähteenä on Simone de Beauvoirin essee "Onko de Sade poltettava?" (Lisäksi siinä mainitaan de Saden romaanien päähenkilöitä, kuten jumalainen Juliette.)

Banaali totuus on, että naiskirjoittajia kirjassa ei ole, koska en saanut kirjoittajaksi ketään naista. Ehkä aihe ei kiinnosta naisia, kun en saanut missään vaiheessa vihiä kenestäkään misantropiaa tutkineesta naiskirjoittajasta - tämä voi tosin olla omaa laiskuuttani. Mitä taas tulee naisiin kirjan aiheena, niin enpä tiedä. Sanoin radiossa jotain ympäripyöreää siitä, että naiset ilmeisesti ovat empaattisempia kuin miehet eivätkä ryhdy missään vaiheessa vihaamaan koko ihmiskuntaa, vaikka olisi syytäkin. Ehkä kyse on myös siitä, että naisille ei ole kulttuurissa suotu mahdollisuuksia samanlaisiin vihanpurkauksiin kuin miehille. Vihainen nuori mieshän on kulttuurimme olennaisia myyttejä, jolle rakentuu paljon filosofiaa ja kulttuurihistoriaa.

Jossain vaiheessa kirjaan oli harkinnassa teksti Valerie Solanasista ja hänen SCUM-manifestistaan. Jos pitää vaikkapa natseja misantrooppeina, niin miksi kummassa ei Solanasia, joka haluaa, että miehet poistetaan maan päältä? Samanlainen teleologia kumpaankin nimittäin liittyy: ihmiskunnasta tulee parempi, kun siitä hävitetään joitain osia, natsien tapauksessa juutalaiset ja muutamat muut vähemmistöt, Solanasin tapauksessa miehet.

Ottamatta kantaa siihen, kuinka tosissaan Solanas oli vaatimuksessaan (tunnettuahan on, että hän yritti ampua Andy Warholin), voi perustellusti kysyä, onko tämä ihmisvihaa, joka kohdistuisi kaikkiin ihmisiin. Ja tästä voi edetä seuraavaan kysymykseen: pitääkö ihmisvihaajan vihata kaikkia ihmisiä tasapuolisesti? (Monethan väittävät tekevänsä näin, mutta sillä yleensä oikeutetaan seksismi ja rasismi.) Solanas jäi lopulta kirjasta pois, osittain senkin takia, että aikaa ja jaksamista uuden tekstin tekemiseen tai uuden kirjoittajan etsimiseen ei ollut. Olen joka tapauksessa kirjoittanut Solanasista Turun Sanomien arvostelussa. (Tässä myös Pertti Jarlan kriittinen näkemys.)

Olisiko muita naispuolisia ihmisvihaajia? Tätä kirjoittaessani mietin kuuluisaa sarjamurhaajaksi väitettyä Elizabeth Báthorya, kaikkien black metal -poikien fanituksen kohdetta. Haku "female misanthrope" tuottaa joitain blogeja, kuten tämän, jota ei oikeaksi misantropiaksi viitsi kutsua. Ehkä on nähtävillä kaksi samanaikaista prosessia: mikä tahansa banaali erimielisyys (blogissa kehutaan esimerkiksi Thatcheria) riittää misantropiaksi; nuorille naisille sallitaan nykyään enenevässä määrin vihastuminen ja suuttuminen julkisesti. (Kiinnittäkää huomiota siihen, että toisessa - ilmeisesti naisen ylläpitämässä - blogissa valitetaan ihmisten pukeutumisesta samalla tavalla kuin Pasa ja Atpo Eniten vituttaa kaikki -lässytyksissään. Korjatkaa jos olen väärässä blogin pitäjän sukupuolesta.)

Edit: taidan sabotoida omaa kirjaani, sillä en millään näköjään pysty sanomaan, että yksi esseistä käsittelee Patricia Highsmithiä. 

Suomalaisen elokuvan festivaali ja Paola Suhosen elokuva

Ja nyt ihan jotain muuta... Olen mukana ideoimassa ja järjestämässä Turussa järjestettävää Suomalaisen elokuvan festivaalia, joka alkaa huomenna keskiviikkona. Muoti- ja designsuunnittelija Paola Suhosen pitkän esikoiselokuvan Seven Heaven Love Ways (2012) näyttäminen oli minun ideani, alla ohjelmakirjaan kirjoittamani esittelyteksti. Suhonen saapuu vieraaksi perjantaina kello kahdeksan. (Elokuvan nimestä on ollut epäselvyyttä, tiedoissa se on useimmiten "7", mutta elokuvan alkuteksteissä se lukee kirjaimin.) PS. Minun piti verrata elokuvaa myös David Byrnen True Storiesiin, johon viittaa myös ilmiselvä Texas-yhteys, mutta unohdin.

7 Heaven Love Ways

2012. Tuotanto: IvanaHelsinki Cinema. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Paola Suhonen. Miksaus: M. Parker Kozak. Leikkaus: Yuki Aizawa. Musiikki: Chip Taylor. Näyttelijät: Chip Taylor (Larry T. Taylor), Joshua Seidner (cowboy), Frey Ranaldo (pikkuveli), Sage Ranaldo (isoveli), Annabella Asvik (Isabella), Leah Singer (Julia). Ensi-ilta: Flow Festivalilla elokuussa 2012. Kesto: 86 min.

Muotisuunnittelija Paola Suhosen ensimmäinen pitkä elokuva 7 Heaven Love Ways (2012) rakentuu yhden hotellihuoneen ympärille. Hotellihuone sijaitsee keskellä ei-mitään jossain päin Texasia, lähellä Meksikon rajaa. Seitsemän eri ihmistä tai paria ajautuu vuorollaan samaan huoneeseen selvittelemään omaa tai toisten elämää. Rakenne muistuttaa paljon vaikkapa Altmanin Short Cutsia tai Tarantinon Pulp Fictionia (Kill Billiin elokuvassa suoraan viitataankin), ja Altmanista ajatus taas ajautuu kohti Raymond Carverin vähäsanaisia novelleja, joissa asioihin tullaan kesken kaiken eikä tyydyttävään loppuratkaisuun ikinä päädytä.
Tilalla ja siinä olevilla asioilla ja esineillä on tarinoissa suuri merkitys, joskus suurempi kuin tarinoiden juonilla itsellään. Oranssi laatikko, jota pikkupojat kanniskelevat paikasta toiseen, kattoon ripustetut lahjat tyttöystävälle, hevoskuvioinen tapetti, joka saa haikailemaan menneisyyttä toisen pojan kanssa, hotellihuoneen peilin ylle sytytettävät kabaree-henkiset lamput, jotka innostavat drag-henkisiin kalsarikänneihin...
Kohtauksissa on usein mukana myös asioita, jotka eivät kuulu kuvaan. Venäläissyntyistä naista esittävän Angelika Kallion tuoreella aviomiehellä (Adam Stillman) on paperista tehdyt mustat tekoviikset, radiosta kuuluu Texasin lakeuksilla rapia, keskellä kuivaa erämaata on Pradan tyhjäksi jäänyt kenkäkauppa, rehevällä keski-ikäisellä naisella on hyvin istuvan jakkupukunsa alla nännit paljastava toppi.
Koskettavin episodeista on varmasti lopetusepisodi, jossa The Troggsien kuolemattomaksi tekemän "Wild Thingin" säveltänyt Chip Taylor kuljettaa avolavansa etupenkillä tuhkauurnaa. Taylor on tehnyt myös elokuvan country- ja folk-henkisen musiikin, joka tulee katsojaa lähelle intiimiydessään.
7 Heaven Love Ways on kuvattu Super 16 mm -filmille Paola Suhosen toimiessa itse kamerankäyttäjänä. Monet näyttelijöistä toimivat muoti- tai designalalla, ja kuvissa näyttäytyvät Angelika Kallion lisäksi muun muassa muotibloggaaja Annabelle Asvik, miesmalli Bartek Borowiec sekä New Yorkissa Fille de Joie -nimistä vintage-kauppaa pitävä CC McGurr. Mukana on myös multimediataiteilija Leah Singer sekä hänen lapsensa Frey ja Sage Ranaldo [eli Sonic Youthin Lee Ranaldon vaimo ja lapset]. Suomenkielisessä episodissa näyttelevät elokuvan kuvaussihteeri Johanna Tähti sekä World Visionissa digitaalisen median parissa työskentelevä Tomi Mäkilä.
Elokuva on tätä aiemmin Suomessa nähty julkisesti vain Flow-festivaalilla Helsingissä. Chip Taylor myös esiintyi samalla festivaalilla.

Apurahapäätökset ja niiden avoimuus

Sain taiteen edistämiskeskukselta postia. Kysyn sen johdosta seuraavaa: "Oliko kyse siitä, että hakemus oli huono? Vai siitä, että nyt katsottiin, että suunniteltu teos ei ole riittävän hyvä? Vai siitä, että ajateltiin tekijän olevan niin vakiintunut, ettei tarvitse apurahoja? Vai siitä, että tekijän uskotaan saavan apurahaa hankkeeseensa jostain muualta? Vai siitä, että tekijän parhaiden luomisvuosien katsotaan olevan jo takana? Vai siitä, että tekijä sai samasta paikasta toissa vuonna ja kirjastoapurahoja viime vuonna? Vai siitä, että apurahoista päättävät tekevät päätöksiä arvalla eivätkä pysty perustelemaan niitä rehellisesti ja avoimesti?"

Perusteluina näissä päätöksissä on samat sanat kaikille: "otettiin huomioon määrärahan käyttötarkoitus [no shit, Sherlock] ja suuruus, hakuohjeissa todetut kriteerit sekä avustuksen tarpeellisuus"; "kiinnitettiin huomiota hakijan taiteellisen toiminnan laatuun, hankkeen laatuun, laajuuteen ja vaikuttavuuteen sekä hankkeen talousarvioon ja toteutuksen organisointiin". Ota tästä nyt sitten selvä. Miten apurahanhakija voi tämmöisten päätösten jälkeen tietää, mihin seuraavaksi tulee kiinnittää huomiota? Pitääkö hanke hylätä vai pitääkö tehdä uudenlainen hakemus vai pitääkö hakea päivätyötä?

En ole koskaan kuullut kunnollista selitystä sille, miksi apurahapäätösten perustelut eivät ole julkisia. Eivät jaksa selitellä kaikille? Olen tainnut tämän ennenkin sanoa, mutta muistan varmaan ikuisesti sen, millä tavalla joitain apurahapäätöksiä tehtiin Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnassa (jossa olin jäsenenä kymmenisen vuotta sitten): "ei vakuuta" oli aika yleinen lause. Ei sellaista tietenkään voi apurahanhakijalle sanoa. (Vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava, että suuri osa hakemuksista oli juuri luokkaa "ei vakuuta". Jokin ammatillinen kunnia saa minut ajattelemaan, että oma hakemukseni ei tätä luokkaa ollut.)

Aika usein mietin, että apurahatahot eivät aina oikein ole selvillä, millaisilla palkkioilla teoksia tehdään. Se, että on julkaissut vuoden aikana vaikkapa kolme kirjaa, ei tarkoita jatkuvaa rahavuota, vaan minun tapauksessani vaikkapa 2300 euron tuloja (kertakorvauksina, ei rojalteja). (Joku saattaisi sanoa, että pitäisi vaatia parempia sopimuksia. Sopii koettaa.) Osittain siksi kirjoitin aiemmin pitkän postauksen Misantropian historia -teoksen valmistumisesta. En tiedä, kuinka edustava tapaus on, mutta itselleni kirjan kanssa tuskailu oli arkipäivää neljän vuoden ajan, ja korvaukseksi sain 500 euroa. Apurahojen välttämättömyyttä ei voi siis kyllin korostaa.

En ole toisaalta varma, haluanko todella apurahapäätösten perusteille enempää julkisuutta, koska se saattaisi tarkoittaa, että hankkeiden valmistumista syynätään entistä tarkemmin. Paljonkohan tässä maassa on keskeneräisiä kirjoja, joihin on saatu apurahoja..? Toisaalta mainitussa eilisessä postauksessa selväksi käy, että kirja valmistui kuin valmistuikin! Toivon vain, että toimitettu artikkelikokoelma näyttäytyy apurahanmyöntäjille luovan työn tuloksena eikä muun työn ohessa vasemmalla kädellä koottuna työvoittotyyppisenä ratkaisuna.

Tänä keväänä - toivottavasti! - ilmestyy vielä toinen kirja, johon olen saanut apurahan jo kaksi vuotta sitten ja jonka tekstiosuuden olen tehnyt jo vuosi sitten eli Turun arkkitehtuuriopas.

Edit: Otso Kantokorven tämänpäiväinen bloggaus aiheesta kulttuurijournalismi ja raha (tai kapitalismi) jotenkin tuntuisi liittyvän tähän samaan aihepiiriin. Minusta tuntuu aina välillä, että kulttuuritoimijoiden puolella ei ole oikein kukaan, kun samansuuruisia olemattomia rahasummia jakelevat niin menestyvät media-alan toimijat ja pienet ns. kulttuurintahtoiset kustantajat.

Erään kirjan syntyhistoriaa, eli kertomus Misantropian historiasta

Kokoamani ja toimittamani teos Misantropian historia lienee tullut painosta ja on saatavilla. En ole varma, koska en ole nähnyt kirjaa enkä ole itse asiassa saanut siitä edes kustannussopimusta.

Sinänsä en pidä ihmeenä, että näin on, koska kirjan tekeminen on ollut todella vaivalloista. Välillä on tuntunut siltä, että kirja on kirottu eikä se ikinä ilmesty - ja varmasti moni olisi jo nakannut hankkeen katuojaan moneen kertaan, jos olisi ollut minä. 

Idea ihmisvihan historian kartoittamisesta syntyi yli neljä vuotta sitten, kun Matti Juhani Saari toteutti Kauhajoen koululla traagisen ja merkityksettömyydessään typerän kouluampumisen. (Yritin tapailla asiaa jo tällaisessa miniesseen tapaisessa runoblogissani.) Saaren touhuilla ei ollut ilmeisesti minkäänlaista ideologista taustaa, mutta sen sijaan Pekka-Eric Auvinen oli kunnostautunut ihmisvihan julkisena kannattajana pitämällä päällään muun muassa "Humanity is overrated" -paitaa. Tajusin, että ihmisvihalla on historia tai että ainakin sen takana on eri aikoina erilaisia ideologioita. 

Hahmottelin ideaa paperilla ja pistin apurahahakemuksia vetämään. Sekä Suomen tietokirjailijat että Alfred Kordelinin säätiö tukivat hanketta, mutta huomasin nopeasti, että idea oli itselleni liian vaativa. Nietzschestä esimerkiksi olisi pitänyt kirjoittaa asiantunteva essee enkä tiedä, miksi olin kuvitellut, että osaisin sellaisen tehdä tutustumatta aiempaa laajemmin Nietzschen tuotantoon sekä sitä käsitteleviin kommentaareihin. Sama kävi monien muidenkin aiheiden kanssa, joita olin tapaillut. Ongelmaksi ylipäätään muodostui se, etten löytänyt kunnollista kokonaiskatsausta aiheesta. 

Sain aloitettua kirjoittamisen Pasan ja Atpon Eniten vituttaa kaikki -kirjoista ja -blogista. Myöhemmin kirjoitin Molièren Ihmisvihaajasta. Kummastakin tekstistä jopa ilmestyi jonkinlainen versio eri lehdissä (Molière Hesarissa ja Pasa ja Atpo kuopatussa KirjaIN-lehdessä). Teksteihin sain ideoita Kalle Haatasen kirjasta Ei voisi vähempää kiinnostaa, joka oli muutenkin sen verran hyvä opus, että välillä mietin, onko siinä jo käsitelty koko aihepiiri. 

Mutta tähän homma sitten jäikin. Apurahat olivat jo menneet sen sileän tien, todennäköisesti niillä tehtiin jotain muita kirjoja. Kaksi artikkelia oli valmiina, lopusta ei mitään tietoa. 

Jonathan Swift

Jossain vaiheessa puhuin Juha-Heikki Tihisen kanssa, että tekisimme kirjan yhdessä. Olin törmännyt Juha-Heikkiin kirjamessuilla ja hän oli sanonut kirjoittavansa Jonathan Swiftistä artikkelia ja suunnittelevansa laajempaa ihmisviha-aiheista esseekokoelmaa. Ehdotin yhteistyötä ja pidimmekin useita palavereja aiheesta, mutta ei siitäkään sitten mitään tullut, syystä tai toisesta. Minullakin pukkasi koko ajan muita kirjaprojekteja eikä kuopatulta näyttävän kirjan valmisteluun välttämättä enää olisi saanut apurahoja. 

Asiaa yli vuoden verran tuskastuneena pyöriteltyäni tajusin, että pystyisin tekemään kirjan toimitettuna artikkelikokoelmana, sen verran kuitenkin tunnen filosofian ja kulttuurihistorian tutkijoita ja harrastajia. Aloin tuntea jo pelkoa siitä, että apurahoja perittäisiin minulta takaisin - en tiedä, oliko peloissa perää, mutta esimerkiksi Suomen tietokirjailijat vaatii, että hankkeista tehdään kunnollinen selvitys ennen kuin uutta apurahaa voi saada. Olisiko pitänyt kirjoittaa: "En pystynyt tekemään kirjaa, mutta kirjoitinpa pari artikkelia, jotka on myös julkaistu? Kai tämä on ok?"

Epäilyistäni huolimatta kirja saatiin uudestaan käyntiin! Tuukka Tomperi varsinkin oli suuri apu, kun haalin kirjoittajia kasaan, suuri kiitos siitä! Tuukka taisi jossain vaiheessa sanoakin, että niin&näin voisi olla myös kiinnostunut kirjan julkaisemisesta - mutta eivät voisi maksaa mitään. Kirjoittajien haalimisessa meni tietysti aikaa, mutta uskalsin joka tapauksessa lähestyä kustantajia. Savukeitaan Ville Hytönen oli periaatteessa kiinnostunut, mutta arveli, ettei artikkelikokoelma kiinnosta ostajia riittävästi. En muista, kävikö idea jollain muulla kustantamolla vielä, mutta Anna-Riikka Carlson, joka oli silloin Avaimeksi muuttuneessa BTJ:ssä kustannuspäällikkönä, oli siitä kiinnostunut. Sovimme hankkeesta alustavasti ja sovimme tekijänpalkkiokseni tuhat euroa. Kirjoittajille olisi maksettu sata euroa per teksti, mutta sekään ei innostanut esimerkiksi Jyrki Vainosta, jolta tilasin tekstin Jonathan Swiftistä kun näytti, että Juha-Heikki Tihinen ei omaansa ehdi tehdä. (En tiedä, ilmestyikö hänen mainitsemansa kolumni koskaan.) Jyrki sanoi että sadan euron palkkio laadukkaasta artikkelista on naurettava. En voinut väittää vastaan. 

Nietzsche

Kirja alkoi kuitenkin valmistua ja artikkeleita tipahdella minulle viime vuoden keväällä. Seassa oli monia hyviä, Jussi K. Niemelän perusteellinen Nietzscheä ja Schopenhaueria käsittelevä essee, Tapani Kilpeläisen aivan erinomainen modernismin ihmisvihaa käsittelevä teksti, Tomi Kiilakosken perusteellinen kirjoitus Columbinen koulusurmaajista sekä Pekka-Eric Auvisesta, Anssi Hynysen sujuva katsaus misantropiaan antiikissa... Itse onnistuin kirjoittamaan uudet tekstit markiisi de Sadesta sekä dekkarien ihmisvihasta (jossa käsittelen lähinnä Jim Thompsonia ja Patricia Highsmithiä) sekä aloitin pitkän johdantoartikkelin kirjoittamista. 

Kevään lopulla tuli kuitenkin ilmoitus, että Avain lopettaa yleisen tietokirjallisuuden (sekä kaunokirjallisuuden) julkaisun ja että Anna-Riikka Carlson vaihtaa WSOY:n kaunokirjallisuuden kustannuspäälliköksi. Tämä tarkoitti sitä, että Avain ei Misantropian historiaa julkaisisi. Olin tietysti aivan käärmeissäni ja varmasti näytin sen sähköposteissani, mitä olen jälkeenpäin katunut (ja myös pyytänyt anteeksi). Vetosin siihen, että teoksesta on tehty alustava, vaikkakin suullinen sopimus, ja että Avaimen on julkaistava teos, mutta eivät antaneet periksi. Kirja jäi ilman kustantajaa. 

Lähestyin uudelleen Savukeitaan Ville Hytöstä. Tämä oli edelleen sitä mieltä, että kirja olisi kiinnostavampi yksittäisen kirjoittajan esseekokoelmana - ja oli tietysti aivan oikeassa, olen samaa mieltä itsekin -, mutta sanoi ettei Savukeidas pysty maksamaan tuhatta euroa enempää. Tein pienen laskelman ja epätoivoisena ehdotin, että minulle maksettaisiin teoksen toimittamisesta ja neljästä artikkelista yhteensä 500 e ja kirjoittajille 50 e per teksti. Hytönen sanoi, että siinä tapauksessa voidaan harkita. Kysyin vielä kirjoittajilta, kävisikö tämä diili heille vai pitäisikö vielä lähestyä muita kustantajia. Olin itse niin tuskainen asian - ja tulevien apurahojen - suhteen että minulle olisi kelvannut lähes mikä tahansa diili. Kirjoittajat onneksi hyväksyivät Savukeitaan, kustantamolla on kuitenkin tiettyä uskottavuutta. 

Ja nyt kirja on siis ilmestynyt.

Kritiikin uutiset 3/2012

Koen pientä häpeää siitä, että viimeistelin joitain tekstejä melko rennolla otteella. Natsismia käsittelevä kohta johdantoartikkelissani esimerkiksi on varmasti tuskallisen pinnallinen eikä kestä kriittistä tarkastelua. En siinä vaiheessa yksinkertaisesti viitsinyt paneutua asiaan, kun halusin vain saada opuksen pois käsistäni. En voi syyttää tästä kuin itseäni, koska minunhan olisi pitänyt paneutua asiaan jo alun perin. Huono omatunto iski uudestaan tänä aamuna, kun luin vessassa istuessani Aleksis Salusjärven pääkirjoitusta Kritiikin uutisiin 3/2012. Siinä Salusjärvi kirjoittaa köyhyyden ja taiteen tekemisen suhteesta: "Tienestien perässä alkaa päästää itseään vähän helpommalla. Mutkat tulee oikaistuiksi ja lopulta ajattelun korvaa asennoituminen. (...) Viimeistelystä lipsuminen käy laiskan ajattelun oikeutuksesta." Juuri näin taisi parissa kohdassa käydä, vaikka kyse ei ollutkaan sen kummoisemmasta tienestistä. Kirjasta saamallani palkkiolla pystyn juuri ja juuri maksamaan yhden kuukauden elatusmaksun sekä asuntolainan lyhennyksen. 

Yllä olevan tarkoitus ei ole toimia minään antimainoksena. Kirja on hyvä, paikoitellen suorastaan erinomainen - tässä sisällysluettelo. Kirja ei ole kattava katsaus (sikäli kuin sellaista tästä aiheesta voi edes olla), mutta paljon siitä, mitä erillisissä esseissä ei käsitellä, käsittelen johdantoartikkelissa. Näin esimerkiksi Jonathan Swift, josta ei lopulta tullut omaa tekstiään. 

En myöskään halua moittia kirjoituksellani ketään, vaikka olenkin maininnut ihmisiä ja kustantamoita nimeltä. On suurelta osin täysin omaa syytäni, että kirjaprojekti meni näin hankalaksi. Mielelläni esiintyisin nyt esikoisesseekirjan tekijänä. Nyt olen vain artikkelikokoelman toimittaja. Ja niitähän Suomessa piisaa.

Woolf, Hännikäinen, Laasanen, eli muutamia ajatuksia sukupuolesta Sally Potterin Orlandon siivittämänä

Sukupuolineutraalin avioliiton mahdollistavan lakialoitteen pelkurimainen torppaaminen ei ole ainoa esimerkki konservatiivisesta vastaiskusta, jonka seksuaalisuuden liberalisoituminen on viime vuosina kokenut. Monet niin sanotut intellektuellitkin ovat nykyään sitä mieltä, että seksuaalinen vapautuminen on mennyt liian pitkälle. En yleensä laske poliitikkoja intellektuelleiksi enkä siis todellakaan puhu Päivi Räsäsen tai Anne Holmlundin kaltaisista tyypeistä. Ajattelen esimerkiksi Timo Hännikäistä, jonka esseistiikasta osa on kiertynyt sen ympärille, että naisia ei saa, koska naiset itse haluavat nykyään valita, keiden miesten kanssa he ovat. Tämä on kuulemma seksuaalisen vapautumisen vika, koska se on johtanut siihen, että seksuaalisuus on muuttunut peliksi, jossa tavalliset hissukat miehet aina häviävät.

Hännikäisen rinnalla tästä samasta aiheesta on valittanut paljon Henry Laasanen. Laasanen on usein hyökännyt blogissaan itsenäisyyttään osoittavia naisia kohtaan - esimerkiksi tatuoidut naiset ovat saaneet tuta hänen tuomionsa. Kumpaakin kirjoittajaa kauhistuttaa ajatus siitä, että sukupuolet sekoittuvat, että ei enää erota, onko joku mies vai nainen vai eikö kumpaakaan. Miesmäisesti pukeutuvat laihat naiset ovat kuulemma homomuotisuunnittelijoiden keksintöä eivätkä oikeat miehet voi sellaisista pitää. Kummallekin kirjoittajalle naisen pitää olla kauniisti pukeutunut ja hyvin meikattu - sellainen siis, jota ennen vanhaan sanottiin "naiselliseksi". 

Elän naisen kanssa, joka harrastaa niin sanottua vintage-tyyliä ja otattaa (minulla!) itsestään kuvia vaatteissa, joita saatettaisiin sanoa naisellisiksi, ja julkaisee niitä blogissaan Hopeapeilissä. En todellakaan valita, koska tyyli on minusta viehättävä ja jopa seksikäs, mutta ei tulisi mieleenikään vaatia, että kaikkien - tai edes kenenkään muun! - tulisi pukeutua samoin - tai että se olisi ainoa kauneusihanne, joka olisi olemassa. (Tai että ylipäätään olisi kauneusihanteita.)

Näin äskettäin elokuva-arkiston näytöksessä Sally Potterin elokuvan Orlando Virginia Woolfin romaanin pohjalta. Näin elokuvan aikoinaan 90-luvulla pariinkin otteeseen, mutta oli kulunut ainakin 15 vuotta edellisestä kerrasta. Elokuvahan kertoo nuoresta aatelismiehestä, joka yhtäkkiä muuttuu naiseksi. "Sama henkilö, vain eri sukupuoli", Orlando toteaa katsellessaan itseään peilistä. 

Sally Potter ja Tilda Swinton pääosassa leikkivät vahvasti sukupuolistereotypioilla. Mies-Orlandolla on hienot kullankiiltävät sukkahousut ja 1600-luvulle tyypilliset korkokengät, kuningatarta, joka häneen ihastuu  esittää tunnettu homo ja tyyliniekka Quentin Crisp (ja oi, miten hän esittääkään!), Orlando itse rakastuu kuvankauniiseen venäläiseen nuoreen naiseen ja hänet nähdään tuijottamassa naista herkeämättä, Orlandoon rakastuu pikkaisen hölmö ja pompöösi arkkiherttua Harry, joka on valmis hyväksymään Orlandon myös naisena. (Tämä on todella liikuttava kohtaus elokuvassa.) Mutta nais-Orlandolle ei kelpaa oikein kukaan - paitsi Billy Zane, jonka parodisesti esittämä vallankumoustaistelija Shelmerdine ratsastaa usvasta ja katoaa lopulta usvaan siitettyään ensiksi Orlandolle lapsen. Sally Potterin kamera herkuttelee melkein poikakalenterimaisesti Billy Zanen huulilla ja hiuksilla. 

Yksi Hännikäisen ja Laasasen valituksista on ollut, että nykyisessä naisten seksuaalisessa vallassa on olemassa vain yksi hyväksytty miestyyppi: upea, sensuelli, viriili ja herkkä mies (usein pitkätukkainen, toisin sanoen pikkaisen feminiininen). Kyse ei ole mistään machoihanteen päivityksestä, vaan siitä - siis Hännikäisen ja Laasasen mukaan -, että nirppanokkaiset feministinaiset eivät hyväksy kuin yhdenlaisia miehiä. Tämän pitäisi näkymän esimerkiksi Anna Kontulan kirjassa, jossa koulutetut naiset kertovat, että miehen pitäisi olla samaan aikaan "sivistynyt työläinen, vaatimaton johtaja, köyhyyden muistava hyvätuloinen ja aikuinen idealisti". Billy Zanen Shelmerdine on juuri tällainen! Vielä pitäisi tietää, inhoavatko Hännikäinen ja Laasanen elokuvaa tai mahdollisesti jopa Woolfin romaania, mutta ehkä se joka tapauksessa on paljoon syyllinen. Kun Shelmerdinejä on vain muutamia, he saavat kaikki naiset ja muille ei jää mitään. 

Elokuvahan päättyy vielä hiukan radikaalimmin kuin romaani (okei, myönnetään: en muista, miten romaani päättyy, mutta elokuvassa on kuitenkin eri loppu kuin kirjassa). Orlandon näytetään elävän 1990-luvulla, jolloin hän on kirjoittanut elämäkertansa. Hän ajaa moottoripyörällä katsomaan omia vanhoja tiluksiaan. Elokuva loppuu lähes camp-henkiseen kohtaukseen, jossa Jimmy Somerville (homoikoni jos kuka) enkelinä taivaalla laulaa "We are joined, we are one with the human face". Laulussa toivotaan ihmistä, joka ei ole mies eikä nainen. Orlando on juuri sellainen, eikä ole vaikea uskoa, että Hännikäiselle ja Laasaselle miesmäisesti pukeutunut laiha Tilda Swinton olisi kaiken pahan alku ja juuri. Orlando miettii ääniraidalla jotakuinkin näin: "Olen päästänyt irti menneisyydestäni ja siksi olen vapaa."

Hännikäiselle ja Laasaselle kuitenkin juuri tämä menneisyyden hylkääminen on pahinta mitä voi tapahtua. Traditiot ovat ne, jotka merkitsevät ja kiinnittävät ihmisen synnyinmaahansa ja sen kulttuuriin, muu on pahasta. Varsinkin Hännikäiselle traditioihin 1900-luvun jälkipuoliskolla kohdistunut kritiikki on ollut niin sanottujen kulttuurimarxilaisten masinoimaa sumutusta (samojen kulttuurimarxilaisten, joita Breivik väitti jahtaavansa pyssy kädessä). Mitä tahansa asiasta sanookin, se voidaan kääntää nurinniskoin ja todeta, että sanoja on kulttuurimarxilaisten dogmien sokaisema tai jopa kätyri, siksi en rupea käännyttämään ketään. Mutta niin kauan kuin on tällaisia tai tällaisia uutisia tai saamme lukea kertomuksia tavallisten nuorten elämästä, jotka osoittavat, että avointa suhdetta erilaisiin seksuaalisuuksiin ei yhteiskunnassa vieläkään ole*, muutokselle totisesti on tarvetta. Virginia Woolfin ja Sally Potterin Orlando osoittaa hienosti ja kauniisti, että näitä sukupuolirooleja voidaan taistella myös taiteella, jossa on herkkyyttä, huumoria ja kauneutta.

* Olisin tähän linkittänyt jonkin kertomuksen Normit nurin -sivulta (www.normit.fi), mutta se näkyy olevan nurin jo kolmatta tai neljättä päivää. 

Edit: Minulle huomautettiin, että Henry Laasanen on jossain määrin perunut kuuluisan tatuointikirjoituksensa ja ilmoittanut olevansa nyt eri mieltä asiasta. 

Epäjohdonmukaiset muumit ja epäonniset kirjantekijät

Helsingin Sanomissa ilmestyi aiemmin tällä viikolla arvosteluni Sirke Happosen kirjasta Muumiopas, jonka SKS julkaisi jo viime vuoden puolella. Juttu ei ollut enää ajankohtainen, mutta Hesarin kulttuurin Antti Majander piti juttua sen verran hyvänä, että antoi sille vielä tilaa lehdessä.

Kirjahan on mainio, kuten Hesarissa totean: Happonen antaa tilaa Tove ja Lars Janssonin luomien hahmojen epämääräisyydelle ja epäjohdonmukaisuudelle ja kunnioittaa sitä. Mitään ei naulata paikoilleen, koska niin ei tapahdu Muumi-kirjojen ja -sarjakuvien maailmassakaan. Huomasin että joku arviota kommentoinut piti epäjohdonmukaisuuden käsittelyä outona. Olisin varmasti voinut käsitellä asiaa enemmänkin, mutta toisaalta päivälehtiarvostelussakin voinee jättää tilaa lukijan omalle hoksauksellekin. Tarkoitin siis nimenomaan esimerkiksi Myyn epäselviä sukulaisuussuhteita, mutta myös sitä, miten tuttujenkin hahmojen luonteet saattavat muuttua kirjasta tai sarjasta toiseen. Todettakoon varmuuden vuoksi, että juuri tämä epäjohdonmukaisuus tekee Muumi-kirjoista niin eläviä ja koskettavia.

Ja mitä tulee Hesarin kommentoijan kummasteluun siitä, ovatko Nuuskamuikkunen ja Tuu-tikki todellakin ärsyttäviä, niin ovathan he! Kummatkin ovat paremmintietäjiä, jotka mielellään kertovat toisille, miten tulee elää - ja vieläpä kietovat ohjeensa epäselvään muminaan. Mutta mikä parasta, tämä ei ole Muumi-kirjojen sisältö. Itse ainakin rakastan Muumeissa sitä, että mikään väite ei ole lopullinen. Kaikille on suotu mahdollisuus elää elämäänsä juuri niin kuin haluaa. Muumit näyttävät hienoa esimerkkiä todellisesta suvaitsevaisuudesta - ja kirjojen moniäänisyys korostaa sitä vielä lisää.

On kuitenkin myönnettävä, että suhtauduin Muumioppaaseen hiukan epäillen. Siinä on osuuksia, joissa Happonen opastaa lukijoita löytämään sisäisen hemulinsa tai auttaa tunnistamaan tosielämän Pikku Myyt. Onko Muumeista tullut terapiakirjallisuutta? Mutta ei huolen häivää: nämäkin kohdat on hahmotettu hienosti, ilman vaikutelmaa siitä, että kirjoittaja ohjailisi ylhäältäpäin ihmisten valintoja.

Oli myös toinen syy, miksi hiukan kyräilin Happosen kirjaa. Minun piti nimittäin tehdä vastaava opus! Yhdessä ystäväni ja kollegani Ville Hännisen kanssa suunnittelimme monen vuoden ajan kirjaa, jolla oli työnimenä "Muumilaakson kuka kukin on". Tarjosimme ideaa WSOY:lle, jossa ideasta pidettiin, mutta siihen suhtauduttiin oudon varovaisesti, tyyliin "pitää nyt tarkkailla Tove Janssonin perikunnan ilmapiiriä". Asia jäi vähitellen emmekä jostain syystä lähestyneet muita kustantajia, kunnes viime syksynä päätin, että teen opuksen yksin, kun Ville tuntui kiireiseltä - ja samassa tulikin tieto, että SKS julkaisee Happosen Muumioppaan!

Mutta hyvä näin. Muumiopas on varmasti parempi kuin mitä olisimme Villen kanssa onnistuneet tekemään (puhumattakaan vaihtoehdosta, että olisin tehnyt kirjan yksin), koska Sirke Happonen tuntee aineistonsa niin perusteellisesti ja kunnioittaa sitä hienosti. Tosin olemme Villen kanssa vitsailleet kaanoniin kuulumattomien Muumi-hahmojen esittelystä: japanilaiseen tv-sarjaan keksityt hahmot (etupäässä noita ja Alisa, mutta myös muita) sekä Muumi-sarjakuvalehteen kehitellyt hahmot ansaitsevat ilman muuta oman hakuteoksensa! (Niitä ei ole edes ihan vähän, koska Muumi-lehden tarinoita kirjoittaessa pitää kuulemma pitää kiinni säännöstä, että uudet hahmot esiintyvät vain kerran.) Puhumattakaan Johanna Sinisalon käsikirjoittamasta sarjakuvasta Muumimamman vaarallinen nuoruus, joka on todennäköisesti paras ei-Jansson -Muumi.

Muuten olen sitä mieltä, että Ilkka Ruokolan sarjakuvaversio Tove Janssonin ensimmäisestä Muumi-kirjasta Suuri tuhotulva pitäisi julkaista albumina. Nyt se löytyy vain jatkokertomuksena 90-luvun Muumi-sarjakuvalehdestä.

Reino Helismaa: Kadonnut murhaaja ja muita jännitysnovelleja

Olen viimeisen viiden kuuden vuoden aikana tehnyt työtä, jolla on merkitystä: olen koonnut kokoelmia vanhoista suomalaisista novelleista, suurimmaksi osaksi sellaisista, jotka on alun perin julkaistu lukemistolehdissä. Ne ovat siis olleet lukemisen jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettua viihdettä. Näiden novellien ja niiden tekijöiden pelastaminen - edes pienelle osalle lukijoita sekä tutkijoille - on ollut minusta tärkeää, vaikka uskon, että monikaan nykylukija ei osaa ajatella asiaa niin. Kovin kannattavaa homma ei ole taloudellisesti ollut, sillä suurin osa näistä kirjoista ja kirjasista on tehty pienillä palkkioilla ilman toivoakaan rojalteista.

Ja näköjään niistä löytyy aina huomautettavaa. Marton Taigan Osiriksen sormuksen kanssa kävi isompikin kämmi, ja lisäksi viime vuonna ilmestynyt joulutarinakokoelma jäi työuupumuksen takia pahasti puolitekoiseksi. Parhaiten olen tässä lajityypissä varmaankin onnistunut sotakirjassa Tankki palaa! ja erätarinakokoelmassa Outoja jälkiä, joissa kummassakin on sekaisin korkeakirjallisempaa ja viihteellisempää kertakäyttökirjallisuutta. Kun on kirjallisuudenhistoriasta puhe, en osaa tehdä näiden kahden välillä välttämättä eroa. Kyse ei tietenkään ole pelkästä lukukokemuksesta. (Itse asiassa minua on aina vaivannut se, että populaarikulttuurin historiasta puhuvat ja intoilevat yliopistotutkijat eivät oikein koskaan osaa liata käsiään todellisessa populaarikulttuurissa, vaan kosketelleet lähinnä sen kulttuurisesti hyväksyttyjä yläkerroksia. Kumpi on todellista 1800-luvun alun populaarikirjallisuutta, Jane Austen vai halvat penny dreadful -vihot? Raymond Chandler vai suttuiset true crime -lehdet?)

Ensimmäinen kirja, jonka kokosin vanhoista lukemistolehtinovelleista, oli sanoittajalegenda Reino Helismaan tarinoista koottu ...ja Reikärauta-Brown; sen julkaisi nyt jo kuopattu Book Studio. Suurelta osin Isku-lehdessä sekä Ilmarisen Yllätyslukemisto-lehdessä ilmestyneistä jännitysjutuista koottu kirja sai ilmestyessään vuonna 2001 kohtuullisen hyvin julkisuutta ja tapasin Hectorinkin, joka samana syksynä julkaisi levyllisen uusia tulkintoja Helismaan lauluista. Myöhemmin kokosin talkootyönä Länkkäriseuralle pienen pokkarillisen Helismaan lännennovelleja nimellä Henkipattojen kylä. Liian halvalla myydyt kirjat loppuivat nopeasti. Lisäksi joulukirjassani oli mukana Helismaan lännenmaisemiin sijoittuva hauska tarina eri kansallisuutta edustavien tyyppien joulunvietosta kullankaivauksilla. Se oli ilmestynyt alun perin vuonna 1945 ja itse asiassa kertoi jotain oleellista optimismista, jolla Suomessa sodaan jälkeen suhtauduttiin tulevaisuuteen, piruillen mutta uskoen siihen, että jokin yhteinen sävel löytyy. Monet Helismaan aiemmista novelleista - jotka oli siis kirjoitettu ennen sotaa - olivat synkempiä, väkivaltaisempia ja ilkeämpiä. Sellainen oli myös omakustanteisessa Isku-lehdessä julkaisemani gangsteritarina "Ilmiantajan täytyy kuolla" vuodelta 1940.

Reikärauta-Brown on minusta edelleen hyvä kirja ja jutut suurimmaksi osaksi hyviä (kirjahan on juuri säälimättömien jännitysnovelliensa takia mukana kokoamassamme suomalaisen noirin kaanonissa), yhtä harmittavaista virhettä lukuun ottamatta. Olin kirjaa kootessani töissä Turun Ylioppilaslehdessä ja kävin keväällä 2001 läpi avoeroa. Tyttäreni ei ollut täyttänyt vielä kahtakaan. Muistan olleeni kaupungilla haahuilemassa, kun Book Studion Kari Lindgren soitti minulle ja kyseli, missä kirja viipyy - en ollut juuri ehtinyt paneutua asiaan kaiken muun paineen alla. Kokosin nopeasti kasan kopioita, joita olin Helismaan novelleista ottanut, ja lähetin Lindgrenille. Kirjoitin myös esipuheen kirjaan ja Lindgren pyysi muisteluksia Markku Helismaalta. Jossain vaiheessa kesää Lindgren soitti minulle ja sanoi, että kirjassa on pieni moka, mutta sille ei voisi enää tehdä mitään, koska kirja on jo ladottu ja taitettu. Lähettämäni nippu oli nimittäin sisältänyt Helismaan serkun, ystävän ja kollegan Olavi Kanervan novellin nimeltä "Pirunkiulua tutkimassa". Yritin puhelimessa sanoa Lindgrenille, että lähetän uuden, suurin piirtein samanmittaisen novellin, mutta hän ei jostain syystä suostunut, vaan ehdotti, että esipuheeseen lisätään maininta, että Helismaa olisi julkaissut normaalien salanimiensä lisäksi myös juttuja nimellä Osmo Kosta - se oli siis Kanervan käyttämä salanimi. Myönnyin vähän pitkin hampain.

Juttu - joka on Helismaan omia novelleja huomattavasti heikompi - on kuitenkin kirjan ensimmäisenä. Tiedän ainakin yhden lukijan, joka nostaa tarinan esimerkiksi siitä, että Helismaa ei ollut kovin hyvä kirjoittaja... Eikä hän tietenkään koskaan muista, että olen huomauttaunut moneen otteeseen, että se ei ole Helismaan novelli. Toivottavasti muut nyt muistavat, kun olen kirjoittanut asiasta! Väännetään vielä rautalangasta: Reikärauta-Brownissa oleva novelli "Pirunkiulua tutkimassa" ei ole Reino Helismaan kirjoittama!

Huomasin pari viikkoa sitten, että Helismaan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Ehdotin saman tien Turbatorin kustantajalle Harri Kumpulaiselle, että voisin koota kirjan Helismaan jännitysnovelleista. Tai itse asiassa ehdotin Kumpulaiselle kahta kirjaa ja idea näyttää menneen läpi: ilmestyy siis novellivalikoima ja sen jälkeen jokin Isku-lehteen tehty jatkokertomus omana kirjanaan. Minulla on mielessä erittäin kyyninen seikkailukertomus nimeltä "Kuoleman peili", josta voisi hyvinkin tulla sopiva, noin 120-sivuinen kirja. (Joka tietysti nykylukijoille näyttäytyy liian lyhyenä, ellei sitä markkinoi taitavana pienoisromaanina.)

Tulevan novellikokoelman työnimenä on tällä hetkellä "Kadonnut murhaaja", rikollisten välisiä välienselvittelyjä kuvaavan, jälleen kerran erittäin kyynisesti päättyvän novellin mukaan.

Postasin Reikärauta-Brownin tarkemman sisällysluettelon tällaiseen hätäapublogiin, johon olen koonnut sisällysluetteloita ja muita bibliografioita. Jostain syystä minusta on oleellista, että tällaista tietoa löytyy netistä. [Nota bene: tarkennan sisällysluetteloa myöhemmin.]

Suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanon

Noir on ulkomailla muotitermi. Sillä myydään vaikkapa Henning Mankellia, puhutaan Scandic Noirista (EDIT: Nordic Noir lienee kuitenkin se yleisemmin käytetty käsite). Hotelliketjuunhan monet ruotsalaisdekkarit sopivatkin. Aiemmin tällä viikolla huomasin, että Harlequinkin hakee noir-jännäreitä. Aikovat perustaa uuden linjan nimeltä Intrigue Noir. Harlequinin sivuilla sanotaan: "Hard-boiled crime and dangerous situations are foreplay for your hot, hot heroes and sophisticated heroines."

No mikä ettei. Film noir -elokuvista nimensä saanut noir liitetään usein kovaksikeitettyyn dekkariin, mutta asian ei tarvitse olla niin. Sofistikoituneet kirjoittajat aloittavat lajityypin (tai tyylilajin) Joseph Conradin Pimeyden sydämestä, jotkut jopa Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Pääpaino on juuri pimeydellä, mustuudella - termin lanseerauksessa merkittävästi mukana ollut surrealisti André Breton toimitti vuonna 1940 valikoiman mustaa huumoria nimellä Anthologie de l'humour noir. Mukana on sellaisia kirjoittajia kuin markiisi de Sade, Jonathan Swift ja Kafka sekä paljon unohdettuja ja tuntemattomia pimeyden kartoittajia.

Pimeyttä on kartoitettu myös Suomessa, jopa rikosromaaneissa, joissa täällä yleensä tyydytään kauhistelemaan pintapuolisesti ihmisten rikoksia. Noir-kirjallisuuteen kuuluu ajatus synkkyydestä vielä kirjan päätyttyäkin. Ei ole mitään syytä, miksi loppuratkaisu olisi onnellinen. Parempi jos ei ole. Henkilöiden ei tarvitse - tai edes tule - olla miellyttäviä. Noir-romaani tarjoaa yhden ratkaisun siihen ongelmaan, joka syntyy, kun dekkareissa pahat ihmiset ovat melkein aina läpeensä pahoja ja hyvät ihmiset, epäonnistuneina luusereinakin, hyviä. Noir-romaanissa päähenkilö ei ole rikoksen ratkaisija, vaan sen tekijä tai uhri, joskus kumpaakin samaan aikaan. (Joissain kaikkea kolmea, kuten vaikkapa Dave Zeltsermanin Fast Lane -romaanissa, jota yritin 5-6 vuotta sitten hommata suomeksikin.) Noir on pessimististä, kertomuksia ihmisistä, joita heidän omat tiedostamattomat viettinsä vievät kohti tuhoa. (Tietysti on aste-eroja eikä kaikki, minkä voi laskea noiriksi, ole näin pessimististä ja synkkää. Väkivalta ja perversiot auttavat yleensä määrittelyssä, eikä kyse ole mistään sarjamurhaajajännärien tarkoin laskelmoidusta yli-ihmisten tekemästä väkivallasta, vaan enemmänkin keskiössä ovat random acts of violence.) Ehkä noir ei ole tyylilaji, vaan sisältölaji - tyyliin termi kuitenkin usein yhdistetään, sekä kirjoitus- että visuaaliseen tyyliin.

Ehdotin ystävilleni ja kirjailijakollegoilleni Tapani Baggelle ja Antti Tuomaiselle (kummatkin noir-kirjailijoita par excellence), että kokoaisimme suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanonin. Pääpaino on tietenkin alla olevassa listassa rikosromaaneilla, mutta laajensimme termin kattamaan myös monenlaista kaunokirjallisuutta. Mukana on 40-luvun lukemistoviihdettä, 60-luvun nouveau romania, 80-luvun ankaruutta, 2000-luvun pastissinomaista dekkaria. Halusimme listoja tehdessämme välttää helppoja suosituksia - pelkkä kovaksikeitetty tyyli tai juonirakentelu ei riitä! Se että kirjan päähenkilönä on yksityisetsivä - alkoholisoituneesta komisariosta puhumattakaan! - ei tee kirjasta noiria. Teokset identiteetin hajoamisesta ovat olennaista noiria, mutta Suomesta sellaisia ei taida juuri löytyä, varsinkaan niin että mukana olisi edes jonkinlainen rikos. Rikos muodossa tai toisessa on kuitenkin oleellinen seuraavassa listassa.

Omat teoksemme listassa ovat toisten listantekijöiden hyväksymiä. Odotan kommenteissa lisäehdotuksia - itse en tunne esimerkiksi Jari Tervon tuotantoa niin että osaisin häntä liittää tyylilajiin, vaikka ehkäpä Myyrä voisi hyvinkin siihen kuulua. Varsinkin naiskirjailijoiden osuutta uskoisin voitavan lisätä.

Suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanon

Juha Seppälä: Hyppynaru (1990; myös Super Market, 1991, käy, sen monet lyhyet jutut muistuttavat 2000-luvun ultraväkivaltaista flash fictionia, jota löytyy netistä)
Arto Salminen: Ei-kuori (2003)
Jorma Napola: Ruuvikierre (1962)
Antti Tuomainen: Veljeni vartija (2009)
Tapani Bagge: Musta taivas (2006)
Veikko Ennala: Veljeni herrassa (1965)
Marko Tapio: Kolmetoista mehiläistä (1964)
Pentti Kirstilä: Jäähyväiset rakkaimmalle (1977)
Harri Nykänen: Raid ja mustempi lammas (2000)
Markku Ropponen: Mies katoaa sateeseen (1992)
Tauno Kaukonen: Klaani (1963)
Petri Salin: Toinen nainen (2009)
J-P Koskinen: Eilispäivän sankarit (2011)
Martti Laine: Kuilu (1937)
Erkki Wessman: Odotus (1965)
Mika Waltari: Jokin ihmisessä (1944)
Hugo Nousiainen: Yöpäivystäjät (1949)
Reino Helismaa: ...ja Reikärauta-Brown (2001, novellit 1930- ja 1940-luvuilta)
Timo Pusa: Onnen ruuma (1992)
Hannu Vuorio: Nyman (1995)
Alpo Ruuth: Viimeinen syksy (1980)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Arto Melleri: Tuomiopäivän sävärit (1987)
Hannu Salama: Minä, Olli ja Orvokki (1967)
Mikael X. Messi: Lausteen himokämppä (2010)

Mahdollisesti mukaan seuraavat:

Helvi Hämäläinen: Tuhopolttaja (1949)
Maria Jotuni: Jouluyö korvessa (1946, kirjoitettu 1930)
Väinö Linna: Musta rakkaus (1948; nimensäkin puolesta noiria! Edvin Laineen elokuva on huomattavan noir-vaikutteinen, löperöä lopetustaan lukuun ottamatta)
Tero Liukkonen: Dark Lady (1998; voi olla liian kirjallinen ja älyllinen pastissi todella toimiakseen noirina, mutta ehkäpä joku osaa paremmin kommentoida)

PS. Jo postattuani mieleen tuli yksi runoteos, joka saattaisi tässä listauksessa puolustaa paikkaansa: Teemu Helteen kovaksikeitetystä dekkarista vauhtia ottava Mustat lehdet.

PS2. Muualta tulleita lisäehdotuksia:

Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset; Imelda (listassa nyt oleva teos on "Hanhivaaroineen ja proseduureineen myös perinteinen juonidekkari")
Pentti Pesä: Muurahaisen varjo (1990)
Martti Linna: Ahventen valtakunta (2007)
Kalervo Lindström: Tuntomerkit (1965)
Esa Sariola: "tuotannossa on useakin noir-sateenvarjon alla mahtuva"
Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu ("vasta 90-luvulla julkaistu esikoisteos, jossa nainen sekoaa ja päästää poikaystävänsä päiviltä")
Jussi Kylätasku: Runar ja Kyllikki
Onni Halla: Oudot virrat (joka perustuu samaan tositapaukseen kuin Aarne Tarkaksen elokuva Olemme kaikki syyllisiä)
Arto Schroderus: Äpärät (omakustanne vuodelta 1996, jonka lähes koko painos on tuhottu)
Veikko Ennala: Nainen, jonka minulle annoit
Jouko Turkka: Selvitys oikeuskanslerille
Marko Kari: Verikaste ("hieman hämärä kirja josta jää ristiriitainen olo (oliko se taitavasti kirjoitettu vai sekavaa paskaa?), mutta lopputulos on saatanan synkkä joka tapauksessa")
Matti Mäkelä: Rakkausromaani (2006)
Vuokko Tolonen: Salainen keittokirja (1998)
Tuula-Liina Varis: Vaimoni (2005)
Elmer Diktonius: Janne Kuutio (1932/1946)
Juha Numminen: Viimeiseen pisaraan (1987)

PS3. Huomautettiin myös, että "roman noir" olisi vanhempi termi kuin "film noir". Se on ihan totta, mutta ei käsittääkseni tässä yhteydessä, vaan sillä tarkoitettiin esimerkiksi 1800-luvun englantilaisia kauhuromaaneja. Ja jos olen mitään James Naremoren hienosta kirjasta More Than Night: Film Noir In Its Contexts käsittänyt, niin sen, että tässä mielessä termiä ruvettiin käyttämään aikaisintaan 1930-luvun Ranskassa ja silloin se ei tarkoittanut mitään positiivista, vaan oli enemmänkin kriitikoiden käyttämä leimakirves lohduttomia  ja poliittiseen apatiaan johdattelevia elokuvia vastaan. Ranskalainen Série Noire -kirjasarja aloitettiin vuonna 1945 ja se auttoi termin lanseerauksessa. Mutta termihän on hyvin subjektiivinen eikä sitä ehkä pysty koskaan täydellisesti määrittelemään niin että kaikki termin hyväksyisivät. Ehkä myöhemmin tämän tekstin pohjalle syntyy jokin laajempi artikkeli perusteluineen.

PS4. Tätä Facebookissa kommentoinut ystävä naureskeli, että termi pitäisi suomentaa. Kävisikö Ilmarisen muinaisten dekkarien tapaan "mustanurkkainen romaani"?

Nelikymppisyydestä, kaljusta, leopardihanskoista

Tunsin itseni tyhmäksi vetäessäni leopardikuvioiset hanskat käteeni. Olin lähdössä vaimon kanssa keskustelemaan sosiaalikeskukseen mahdollisesti tehtävästä lastensuojeluilmoituksesta. Lisäksi minulla oli yllä leopardikuvioinen sininen farkkupaita, turkoosit pillifarkut ja turkiskauluksinen takki. Todellakin tunsin itseni ylipukeutuneeksi mokomaan tilaisuuteen, jonka sävy ja tarkoitus ovat synkät ja vakavat. Olisi pitänyt olla tavalliset farkut ja harmaa tai korkeintaan musta pusakka, joka ei huuda: "Katsokaa, olen erikoinen!"

Samana päivänä kirjailija Jarkko Tontti julkaisi Hesarin nettisivuilla paljon keskusteluttaneen kolumninsa, jota puitiin erityisesti Facebookissa. Tontti kirjoitti siitä, miten nelikymppinen mies alkaa väkisinkin näyttää joko yli-ikäiseltä teiniltä tai sitten tylsimykseltä, joka ei jaksa panostaa ulkoasuunsa ja käyttää vain mahdollisimman vähän huomiota kiinnittäviä vaatteita. Tontti nosti fyysikko Syksy Räsäsen esimerkiksi nelikymppisestä, joka ei ole mukautunut miesten ulkonäköpaineisiin - monen mielestä Tontti teki tämän mauttomasti ja hatarin tiedoin goottialakulttuurista.

Kolumni oli minusta melko vaatimaton arvostetun kirjailijan tekemäksi, mutta en myöskään raivostunut siitä niin paljon kuin esimerkiksi Sylvin kolumnisti. Joissain päin Facebookia Tonttia haukuttiin aika kovin sanoin ja ihmetyksekseni jotkut ihan fiksut ihmiset olivat sitä mieltä, että Tonttia ei tunnettaisi muusta kuin tekijänoikeusjärjestöjen trollina.

Tontin tekstiin liittyvissä kommenteissa panin merkille, että kaljua ja kauluspaitaa pidettiin suurin piirtein tylsimpänä mahdollisena yhdistelmänä - että kaljulle ja kauluspaitoja käyttävälle Tontilla ei pitäisi olla mitään saumaa moittia tai naureskellen ironisoida kenenkään tyyliä. Kriitikko Otto Talvio näytti sanovan - ehkä läpällä? - että Tontti on portsarin näköinen.

kuva Lauri Hannus

Kun ajoin hiukseni pois syksyllä 1996, se näytti erikoiselta. Jotkut pitivät sitä pelottavanakin - kuten äitini, joka joidenkin julkisten tilanteiden edellä saattoi kysyä puhelimessa: "Onko sinulla vielä se kalju?" Yhtä pitkää syksyä lukuun ottamatta olen ollut kalju kohta 15 vuotta enkä voisi kuvitellakaan, että kasvattaisin takaisin minkäänlaista surureunusta. Saatoin jopa vähän suutahtaa, kun jotkut ilmoittivat kovaan ääneen, että kalju ja kauluspaita on tylsintä mitä voi olla. (Joskus välillä näkee kyllä myös kommentteja, ettei aikuisen miehen tulisi käyttää t-paitoja. Jäljelle jäävät kai vain colleget.)

Toisaalta on ne leopardihanskat ja turkoosit pillifarkut. Ne ovat minulle arkivaatteita! Leopardikuvioinen farkkupaitakin oli ensimmäinen, jonka löysin vaatekasasta. Minun tiedetään käyttäneen myös omituisempia vaateparsia. Ajatus sukupuoliroolien rikkomisesta - vielä nelikymppisenäkin! - on minusta kiehtova, varsinkin jos sen onnistuu tekemään niin että ei näytä transvestiitiltä (millä en tarkoita mollata ketään transvestiittiä). Tällä hetkellä haaveilen samantyyppisistä kengistä kuin muotibloggaaja Teemu Bling (eivät näy kauhean hyvin linkatussa kuvassa).

Kaikesta tästä pelleilystä huolimatta minulla on jatkuvasti sellainen olo, että yritän liikaa enkä silti onnistu näyttämään siltä kuin joku Teemu Bling. Että näytän portsarilta. Että olen tylsä kaljupää, joka on viimeisen kolmen vuoden aikana vain lihonut lukioaikaisiin mittoihinsa. Että kaikki yritykseni olla jotain muuta näyttävät vain naurettavilta. Ja että varsinkin kalju on nykyään helppo ratkaisu, johon turvautuvat monet, aivan liian monet. Se jos mikä on alle nelikymppisten miesten univormu. Ja univormuja olen aina vastustanut. (Ne eivät ole minusta edes fetisseinä niin kiihottavia kuin monien mielestä.)

Olen käsittääkseni Jarkko Tontin kanssa samanikäinen. Siksi näin kolumnin tekstin alta myös itseironian tai ehkä jopa surun. Se on sukua sille tunteelle, josta Riku Korhonen kirjoitti pari vuotta sitten kirjan nimeltä Hyvästi tytöt. Olen myös huomannut, että baareissa käyminen on vuodenvaihteen jälkeen alkanut kiinnostaa vähemmän. Enemmän kiinnostaa herätä sunnuntaiaamunakin ihan hyvävointisena ja levänneenä. Se ei tietenkään mitenkään vähennä tunnetta uhkaavasta keski-ikäistymisestä ja enenevästä portsarityylistä, joka uhkaa kaikkien muiden ilmaisunvapautta.

Tunnen Tonttia sen verran, että uskallan veikata, että ikääntymisen lisäksi häntä pännii ylipäätään ihmisten halu kuulua alakulttuuriin ja ajatella itseään aina jonkin alakulttuurin - tai parin sellaisen - kautta. Tunnistan saman itsessäni: en ole koskaan halunnut kuulua mihinkään tiettyyn jengiin, alakulttuurit sinänsä eivät voisi vähempää kiinnostaa, vaikka niiden piirissä tuotettu tai fanitettu taide ja/tai viihde olisikin minusta hyvää. Oli miten oli, ihmisillä, joita ei kiinnosta kuulua viiteryhmiin, on usein myös taipumus töksäytellä rumasti toisista ihmisistä. Olen koettanut kamppailla omasta vastaavasta taipumuksestani eroon, mutta huomaan sen välillä nousevan esiin. (Siksi varmaan jotkut blogikirjoituksistani jäävät toisaalta-toisaalta -jaarittelun tasolle, kun en halua sanoa suoria sanoja.) Monet Jarkko Tontin blogia tai Facebook-kommentteja lukeneet tietävät tämän taipumuksen hyvin. Voisin luetella muitakin vastaavasta taipumuksesta kärsiviä, mutta jääkööt mainitsematta.

Kärsin siis neljänkympin kriisistä, samoin ilmeisesti Tontti. Syksy Räsänen ehkä ei. Joku voisi sanoa, ettei hän kärsi, koska hän on sinut itsensä kanssa. Mistä me tiedämme, mistä hän kärsii? Sen takia joillain on aina sama tyyli: se toimii naamiona, jonka alle pystyy hyvin peittämään epävarmuutensa ja heikkoutensa. Suuresti ihailemani Quentin Crisphän toteaa klassisessa Tyylikirjassaan jotakuinkin niin että omasta persoonallisuudestaan ei tarvitse puhua, koska sen tulee näkyä kaikissa eleissä ja valinnoissa, myös pukeutumisessa. En usko, että Quentin Crisp olisi ollut kovin miellyttävä tuttavuus.

PS. Tätä kirjoittaessani minulla on jalassa harmaat leopardikuvioiset talvileggingsit. Ihan kiva työasu.

Misantropian historia painoon

Monta vuotta teossa ollut kirjaprojekti, jonka vuoksi olen välillä ollut menettää mielenterveyteni, meni tänään painoon. Kyse on Savukeitaalle tehdystä - tai oikeastaan päätyneestä - artikkeli- ja/tai esseekokoelmasta Misantropian historia, joka käsittelee ihmisvihan ilmentymiä kautta aikain eri näkökulmista. Sisällysluettelo alla, kustantaja Ville Hytösen taiteilema kansi vieressä. Kirjoitan joskus tarkemmin kirjan syntyhistoriasta - se on aika hyvä case kirjailijan elämästä ja normaalista työrutiinista.

Juri Nummelin: Lukijalle
Juri Nummelin: Johdatus misantropian historiaan
Anssi Hynynen: ”Elämässä tarvitaan joko järkeä tai hirttosilmukkaa”. Ihmisvihaa Ateenassa
Juri Nummelin: Molièren Alceste, uuden ajan ihmisvihaaja
Juri Nummelin: Markiisi de Saden probleema
Tommi Melender: Massojen vihollinen
Jussi K. Niemelä: Neroja ja ihmisiä. Schopenhauerin ja Nietzschen elitistinen harha
Juha-Heikki Tihinen: Pohjoismaista ihmisvihaa. Sandemose ja Strindberg
Tapani Kilpeläinen: Kolme tapaa yrittää eroon ihmiskunnasta. Modernismi misantropiana
Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun
Jussi K. Niemelä: Yukio Mishima ja veren estetiikka
Juri Nummelin: Dekkarit ja misantropia
Jussi K. Niemelä: Viheliäisin luontokappale
Ville Hänninen: Lopussa naru? Kalervo Palsan sarjakuvat ja makaaberin komiikka
Tomi Kiilakoski: ”Inhimillisyys on yliarvostettua”. Ihmisviha koulusurmissa
Kimi Kärki: Kallonpala-amuletteja ja palavia kirkkoja. Varg Vikernes ja norjalainen black metal -alakulttuuri
Juri Nummelin: Molière, Nietzsche ja pari suomalaista kusipäätä

PS. Ai niin, viimeinen teksti käsittelee Pasaa ja Atpoa!

Cormac McCarthy ja antilänkkäri

Divarinpitäjätuttava oli lukenut joululomalla Patrick DeWittin Suomessakin melko suosituksi osoittautuneen lännenromaanin Sistersin veljekset. Tuttavani kehui kirjaa kovasti Facebookissa ja intoutui vertaamaan sitä Flann O'Brieniin ja totesi, että harva kirjailija on näin reippaasti irtisanoutunut länkkärien kliseistä.

Olen ollut DeWittin romaanin kohdalla jo aika kyllästynyt puhumaan länkkärien kliseistä, kun suurin osa DeWittiä hehkuttaneista lukijoista ei todennäköisesti ole lukenut yhtään lännenromaania. Jossain blogissa todettiinkin, että Sistersin veljekset osoittaa, että länkkäreissä on enemmän vaihtelua kuin Tex Willerin perusteella voi ymmärtää.

No totisesti on! Suomalaisia lukijoita on kohdeltu aina melko huonosti tämän lajityypin suhteen ja muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lajityypin keskeiset taiteellisesti huomionarvoiset romaanit on jätetty suomentamatta. Vaikka monet täällä rakastavat Lonesome Dove -tv-sarjaa, Larry McMurtryn Pulitzer-palkinnon voittanutta romaania ei ole vieläkään suomennettu! Hatusta vetäisen listan tärkeistä kirjailijoista, joiden lännenromaaneja ei ole suomennettu ja jotka hyvinkin voisivat haastaa näkemyksen siitä, että Patrick DeWitt teki Sistersin veljeksillään jotain täysin ennenkuulumatonta: Thomas McGuane, Edward Hoagland, Ishmael Reed (kyllä, jazzlyyrikkona tunnetun Reedin romaaneihin kuuluu sekopäinen länkkäri Yellow Back Radio Broke-Down, 1969), Tom Robbins, Michael Ondaatje (okei, The Collected Works of Billy the Kid: Left-handed Poems on runokokoelma, ei romaani)... Edward Abbeylta on suomennettu vain hänen sinänsä mainio muistelmateoksensa Kesä erämaassa, E. L. Doctorowilta on vieläkin suomentamatta hänen esikoisensa, lännenmaisemiin sijoittuva Welcome to Hard Times (1960).

Vielä enemmän länkkärien kliseitä haastaa Cormac McCarthyn Veren ääriin eli viime syksynä viimeinkin suomeksi kääntynyt Blood Meridian (1985), jota muun muassa Harold Bloom on ylistänyt yhdeksi aikamme suurimmista kirjoista (sinänsä Bloomin suomeksikin oleva Lukemisen ylistys on harvinaisen puuduttavaa luettavaa, kuin kirjallisuudentutkimusta suoraan 1940-luvulta). Oikeastaan voisi sanoa, että siinä missä DeWitt lähinnä leikittelee länkkärin kliseillä - vaikutelmaksi jää että hän ei kauhean hyvin niitä edes tunne, mitä nyt nähnyt muutaman peruselokuvan -, siinä McCarthy pureutuu niihin ja murtaa ne kaikki yksitellen. Kuvaus intiaaneja vastaan käytävästä sodasta saa Joseph Conradin Pimeyden sydämen vaikuttamaan pikkupoikien jokiseikkailulta. Eversti Kurtzilla ei ole mitään McCarthyn kokemuksiin verrattavaa, olisi hyvin sietänyt säilyttää järkensä. (Mielessä käy vertailu Kenneth Robertsin romaaniin Luoteisväylä, josta King Vidor teki elokuvan, joka ei ole hulluuden kuvauksessaan läheskään yhtä vaikuttava.)

Veren ääriin ei kuitenkaan ole tyypillinen antilänkkäri samalla tavalla kuin se kriitikko Leslie Fiedlerin alun perin tarkoittamassa mielessä käsitetään - se ei pyri horjuttamaan näkemyksiämme intiaanisotien poliittisesta oikeutuksesta tai tarjoilemaan vaihtoehtoista näkemystä intiaaneista verenhimoisena kansana, joka sietikin hävittää. Se ei myöskään ilkamoi valkoisten valloittajien typeryydellä tai vallanhimolla eikä se kuvaa kapitalismin tunkeutumista Villiin länteen. Sitä ei voi siis verrata esimerkiksi Robert Altmanin McCabe & Mrs. Milleriin tai Arthur Pennin Pieneen suuren mieheen. (Ai niin, Thomas Bergerin romaania, johon Pennin elokuva perustuu, ei ole myöskään suomennettu.)

Tämän kaiken kääntöpuolena on tietenkin se mahdollisuus, että McCarthy hyväksyy tämän kaiken. En ihan suoraan sanoen löydä Veren ääriin -romaanista näkemystä, jossa tuomittaisiin valkoisten suorittama Pohjois-Amerikan valloitus - enkä myöskään löydä näkemystä, jossa McCarthy tuomitsisi väkivallan. Hänen kuvauksensa kirjan eräästä keskushenkilöstä, tuomarista, on tietysti hyvin ambivalentti, mutta se on oikeastaan niin ambivalentti, että on vaikea sanoa, onko tuomari McCarthyn näkemysten äänitorvi vai edustaako hän McCarthylle jotain kritisoitavaa. Selvää nimittäin on, että McCarthyn toisen romaanin, Menetetyn maan sheriffin konservatiiviset näkemykset, joita hän monologeissaan selittää, ovat suurin piirtein samoja kuin McCarthyn. (Onkin erityisen ironista, että kirjasta tekivät elokuvan juutalaispostmodernistit, Coenin veljekset. Ilmankos jotkut ovatkin todenneet, että elokuvasta tuntuu kaiken itsevarman pinnan alla puuttuvan sisältö.) Mietin jossain määrin samaa Tien lopussa: miten McCarthyn näkemys eroaa amerikkalaisten uusnatsien näkemyksestä, jossa ydinsota saa huoletta tuhota rappioituneen ihmiskunnan, jotta rehdit perusamerikkalaiset voivat aloittaa alusta? (Vrt. esim. The Turner Diaries.) (Myönnän kyllä suoraan, että en ole lukenut kirjaa, ainoastaan nähnyt John Hillcoatin elokuvan, mutta teen parhaani korjatakseni asiaintilan.)

McCarthyn puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hänen tyylinsä kirkkaus ja hypnoottisuus riittävät nostamaan hänet kymmeniä, ellei satoja kertoja tavanomaisen äärioikeistolaisen machouhoilun yläpuolelle.

Tässä pari linkkiä aiheen tiimoilta: oma arvioni Sistersin veljeksistä, joka on ilmestynyt Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä, Timo Hännikäisen asiantunteva ja poliittisesti kiinnostava arvio Veren ääriin -kirjasta, ja tässä jonkun yliopistotutkijan paperi Leslie Fiedlerin antiwestern-termistä.

Seamus Scanlonin novelli Pohjois-Irlannista

Julkaisin viisitoista numeroa Isku-nimistä lehteä, jossa ilmestyi niin uusia kuin vanhojakin rikosnovelleja, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Lehti oli harrastusta ja harjoittelua, mutta johti joihinkin töihin, joita teen edelleen. Lakkautin lehden pari vuotta sitten, kun totesin, ettei minulla ole enää aikaa tehdä lehdestä niin hyvää kuin olisin halunnut. Pari viimeistä numeroa ilmestyivät netissä, ne ovat siellä edelleen luettavissa. Suosittelen.

Minulta jäi muutama sovittu käännösteksti julkaisematta, joista yksi alla. Se on irlantilaisen kirjoittajan Seamus Scanlonin (joka ei siis ole jalkapalloilija Scanlon) novelli, josta hän hommasi itse käännöksen minulle. Yksi syy siihen, että novelli jäi julkaisematta, oli juuri käännöksen taso. En itse asiassa tiedä, keiltä Scanlon käännöksen tilasi, mutta se oli varsinkin lopussa perin heikko - itse asiassa vaikuttaa siltä, että kääntäjiä on ollut kaksi, joista alun kääntänyt oli parempi. Olen kuitenkin kokenut, että teksti on hyvä, joten yhtenä vuoden ensimmäisistä töistä päätin hiukan siistiä käännöstä - onneksi Scanlonin novelli löytyi englanniksi netistä, pystyin tarkistamaan joitain asioita ja huomasin, että kuka novellin sitten olikin kääntänyt, hän oli tehnyt pahoja virheitä. (Mutta koneen tekemästä käännöksestä ei selvästikään ole kyse.)

Alla oleva novelli ansaitsisi vielä yhden tai kaksikin editointikierrosta, mutta en itse niihin nyt veny. Itse tarina on vahva ja vakuuttava kuva Pohjois-Irlannin tilanteesta vielä parikymmentä vuotta sitten. 

Minun kaunis röyhkeän petomainen Belfastini
Seamus Scanlon

Vinoon parkkeerattu Saracen-panssariauto katsoo Laganista loivasti nousevaa hämärää sumuista silhuettia. Sen korkeat voimakasmuotoiset renkaat seisovat uhkavassa asennossa murtuneella jalkakäytävällä ja sen lommoinen harmaa puskuri tuskin erottuu häälyvässä valossa. Korkealle kätketystä aseesta syöksähtävä savupilvi häipyy nopeasti näkyvistä.
Poika juoksee kivien roskaaman kadun yli kohti kauppoja. Hänen äitinsä huutaa oviaukosta: – Ole varovainen!
– Ei mitään hätää, äiti!
Mellakointi jatkuu hetken. Aika juoda teetä. Muutama alakuloinen teini seisoskelee tien päässä kyyristyneinä poltettujen autonraatojen taakse ja polttelee tupakkaa, kommandopipot ja heittolingon ammuksia käsissään ja katselee samalla tietä pitkin. Pojan sisko tunkee oviaukosta äitinsä ohi ja juoksee ulos hänen peräänsä.
Tyttö huutaa itkunsekaisesti: – Bernie, Bernie!
Poika kääntää päätään. Hän tuntee raskaan kieppuvan esineen halkovan ilmaa lähellä hänen kasvojaan. Sen ääni tuntuu vieläkin. Luoti iskeytyy Bernien nenävarteen – nostaa hänet irti maasta – heittää tytön päin oven karmia. Tytön kasvot räjähtävät hajalle. Aivokudosta ja verta valuu kotimme seinää alas lattialle.  On turmeltuneen Belfastin pääsiäinen. Tytön äiti kirkuu.
Poika haluaisi myös kirkua, mutta kurkusta ei tule ääntä.
Hän kompuroi takaisin sisään – hänen siskoparkansa lojuu lattialla murskattuna. Naapurit juoksevat kodeistaan – vetäen lasten äitiä pois.
Kirkumisen ääniä.
Saracen liikahtaa pois asemistaan, sen alustarakenne paljastuu, kun se ajaa nopeasti kasattujen barrikaadien yli, joiden oli tarkoitus suojella pyhää maata – Palestine Streetiä, Jerusalem Streetiä, Cairo Streetiä. Panssariauton hitaasti poistuessa väkijoukot palaat kaduille. Kivet putoilevat suojamuurilta.
Pappi saapuu paikalle. Poliisi tulee paikalle. Bernien veri valuu jalkakäytävälle, reunuksen yli, muodostaa pienen lätäkön kadulle. Ambulanssi saapuu. Heidän kasvonsa ovat tuhkanvalkoiset, kun he puhdistavat paikkaa verestä ja peittävät Bernien kasvot valkealla liinalla, joka kuitenkin tahraantuu punaisilla läikillä saman tien asettamisen jälkeen. Pojat kävelevät jalkakäytävän yli Bernien ruumiin rinnalla.
Äiti kirkuu vieläkin katkonaisesti uusien sireenien äänten ryöpytessä kuuluviin, kun lisää ambulansseja ja poliiseja saapuu paikalle kapeaa harmaata katua myöten. Poika katsoo tietä, kun hänen siskonsa kirkas mustanpunainen veri virtaa päästä ja niskasta ja silmistä ja nenästä ja suusta ja tarttuu pojan kenkiin ja virtaa taas eteenpäin. Poika riisuu kenkänsä ja sukkansa ja seisoo paljain jaloin veressä ja on varma, ettei koskaan unohtaisi tapahtunutta.
Hautausurakoitsijan noutaessa ruumista Royal Victoria sairaalasta naapurit ottavat lohduttaen äidin tykönsä ja pojan katse seuraa ruumisauton katoamista sumuun, joka peittää Ormeau Bridgen. Naapurit yrittävät houkutella poikaa sisälle. Hän seisoo märällä katukiveyksellä, kunnes yö pimenee ja viileä tuuli saa hänet vapisemaan. Poika kävelee taloon ja seuraa aulan linoleumiin jääneitä heikkoja jälkiä. Makuuhuoneessaan hän vetää lakanan päänsä ylle. Hän makaa valveilla koko yön. Aamulla valkoiseen lakanaan on kopioitunut punaiset jalanpainaumat.   
Seuraavan päivän ruumiinvalvojaisissa väkeä tulvii eteishalliin. Avonainen arkku lepää pehmustamattomalle keittiön tuolilla. Bernien pää on kääritty tukeviin käärinliinoihin. Kuiskailua, yskimistä. Sinivalkoinen tupakansavu ympäröi surijoita. Keittiössä naiset kaatavat teetä ja viinaa (irlantilaisten patenttiratkaisu epätoivoon) ja tarjoilevat kinkkuvoileipiä hillityn vaiteliaina.
Poika seisoo arkun pääpuolessa. Hänen äitinsä istuu kyyristyneenä tuolissa vastapäätä ja tuijottaa tyhjyyteen. Poika on pukeutunut mustiin housuihin, valkoiseen paitaan ja mustaan solmioon.  Hän seisoo paikoillaan koko päivän. Hän tarkkailee kaikkia huoneessa ja heidän lähestymistään. Hän kättelee surijoita, jotka yrittävät lohduttaa hänen äitään. Häntä he eivät yritä lohduttaa. Vain kädenpuristus – sanaakaan vaihtamatta. Nuoret saapasjalkaiset riutuneet ja kalpeaihoiset, joilla on julman raivoisa katse, nyökkäävät hänelle. He koskettavat ohikulkiessaan hänen kättään känsäisillä käsillään, bensiinin saastuttamilla käsillään, hurjasteluun tottuneilla käsillään, kivenheittäjän käsillään, laihoilla käsillään, kuolettavilla käsillään. Poika nyökkää takaisin.
Hän jää arkun viereen koko yöksi vielä senkin jälkeen, kun äiti on viety sänkyyn, kun naapurit ovat jo menneet kotiinsa, kun sukulaiset ovat nukahtaneet yläkerran kapeissa makuuhuoneissa.
Hautajaisissa Bernien koulukaverit muodostavat kunniakujan, kun juhlakulkue suuntaa kohti kirkkoa. Kaikilla on hoikat paljaat jalat, hoikat paljaat kasvot, mustat somiot ja valkeat paidat – vihattujen irlantilaisten univormut. Kulkue on täynnä itkua ja Jumalan ylistystä.
Arkku kannetaan jyrkännettä ylös kirkolta, poika kantaa Bernietä serkkujensa kanssa, juhlistaen kuolemalla voidellun ja taivaallisin sitein solmittua sopimusta. Tytön luokkatoverit kävelevät arkun vierellä ja harjoittelevat samalla surukävelyä, josta he tekevät pian täydellisyyttä hipovaa.

*****

Poika heitteli katon harjoilta joka yö palopommeja. Hän suuteli jokaista pulloa ennen heittoa, jotta se lentäisi pohja edellä ja tuli syöksyisi pullosta ennen kuin se osuisi kohteeseensa. Hän työskentelee hiljaisesti, tehokkaasti. Hänen heittonsa ovat mahtavia. Tytöt ihailevat. Suutelevat häntä. Hän odottaa, kunnes Saracen-panssariautot ovat muiden heittäjien ulottumattomissa. Sotilaat nojailevat vasten metallia. Tupakoivat. Naureskelevat. Kiväärin piiput osoittavat maahan. Rentoina.
Sitten poika astelee reunustalle ja valitsee puisesta korista palopommin. Hän sytyttää rievun ja heittää. Pitkä liekehtivä kaari päättyy maahan. Sotilaat hajaantuvat, mutta liian myöhään. Iho palaa kiinni heidän sinikeltaisiin univormuihinsa. Pojan äiti tarkkailee häntä joka ilta hänen poistuessaan kotoa ja valvoo, kunnes hän palaa retkiltään. Äidin suru polttaa syvällä ja tosissaan. Surun kirkas kajo pureutuu poikaan.
Hänet kuljetetaan pitkiksi viikonlopuiksi Belfastin ulkopuolelle, josta katoliset ovat paenneet etelään. Ja iltahämyssä hän harjoittelee ampumalla revolverilla tuulen kaatamia puita turvapaikan lähettyvillä. Suuliekin välähdys huipentuu hajanaiseksi valkoiseksi valokaareksi aseen piipun edessä, luoti piiskaa oksia ennen osumistaan hämärässä roikkuviin maaleiksi ripustettuihin kannuihin tai pulloihin. Laukausten väli on pitkähkö, koska hän antaa kaiun hälvetä ennen kuin nostaa aseen ampuakseen uudelleen. Ammuttuaan täyden lippaan hän vapauttaa rullan harjaantuneella otteella, piippu osoittaa ylös ilmaan, hylsyt putoavat känsäiseen käteen ja sitten hän pudottaa lämpimät hylsyt taskuunsa. Hitaan tehokkaasti hän lataa uudelleen, yön pimeyden syvetessä ja laukausten kukoistaessa entistä kirkkaampina.   
                                                 
*****

Hän istuu yläkerran makuuhuoneen lattialla nojaten seinään. Avoin ikkuna vangitsee kadun äänet, kirkon kellon kajahdukset, lasten kiljahdukset heidän leikkiessään ulkona pitkinä kesäiltoina ja armeijan helikoptereiden raskaan kuminan, kun ne lentävät Belfastin katujen yllä.
Hän kuuntelee tieltä kuuluvia askeleita, tyttöjen naurua ja vihattua englantilaista aksenttia. Hänen vieressään lattialla on Espanjasta salakuljetettu uudenhohtava pistooli, jonka pinnassa kiiltää vielä aseöljy. Häntä vastapäätä istuu vanhempi mies. Opastaakseen häntä. Antaakseen hänelle verikasteen.
Askeleet lähestyvät ylös tietä – kuuluu tytön naurua.  
Vapaalla olevat soltut makaa olohuoneen sohvalla. Rentoutuu. Perjantai-ilta Belfastissa – missä tytöt on aistikkaita ja asioiden tilat konstikkaita. Undertones soittaa "Teenage Kicksiä" ja Stiff Little Fingers "Suspect Devicea". Musiikki yrittää työntää pois vihan täyttämän ilmapiirin pogoilulla, staccato-soinnuilla ja särmikkäillä rytmeillä. Yrittää työntää vihan takaisin barrikaadien taakse. Takaisin rivitalojen ryhmiin, joissa se elää brittien, protestanttien ja Irlannin katolisten välillä.
IRA-perheiden tytöt – hurjat, äkkipikaiset, fanaattiset – ovat houkutelleet sotilaat mukaansa. Jotta heidät tapettaisiin. Nälkälakossa olevien veljien puolesta, laskuvarjojoukkojen ampumien veljien puolesta, protestanttien teurastamien veljien puolesta.
Brittisotilaat saivat mitä ansaitsivat.
Ehkä.
Kuningaskunnan sotilaat.
Pojat.
Poikasotilaat.
Seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, yhdeksäntoistavuotiaat.
Työväenluokkaiia nuoria, jotka oli revitty synkeiltä kotikonnuiltaan Coventrystä, Manchesterista, Birminghamista ja lähetetty vielä karummille kaduille minun kauniiseen, röyhkeän petomaiseen Belfastiini.
Suojelee valtakuntaa Whitehallin pehmytkätisten vanhojen äijien puolesta jotka ottaa teetä kermalla ja pelaa sotapelejä. Ilman hanskoja. Ulsterin punainen käsi. Vereen kastettu. Ei antauduta. Vittuun paavi! Vittuun kansa! Strateginen välttämättömyys, vanha kamu!
Poika hiipii hiljaa portaita alas kurkku ja suu kuivana, työntyy olohuoneen ovesta. Englantilaisten sotilaiden päät selviävät salamana. Ne ovat vasta nuoria poikasia. Ne nousevat sohvalta, niillä ei ole aseita, niillä on samanlaiset lyhyeksi kynityt päät kuin pojallakin, ja "Teenage Kicks" soi.
Tytöt kasaa tavaransa ja pakenee huoneesta sulkien oven perässään..
– Älkää, älkää!
Hiljaisena poika katselee sotilaita, ottaa tilanteen hallintaansa, ase tekee nättejä kaaria.
Huoneeseen astuu vanhempi mies poikien perässä.
– Olen pahoillani, se sanoo sotilaille.
Ja pojalle: – Tehkää heistä selvää.
Laukauksia, tähtäilyä, jotkut sarjat menee ohi – vaikea uskoa, matkaa on vain vajaa metri. Britit kaatuu, jää makaamaan raajat levällään, vavahtelee, vuotaa verta.  
Pikkuinen tappajapoika. 
Se poika olin minä.