Cormac McCarthy ja antilänkkäri

Divarinpitäjätuttava oli lukenut joululomalla Patrick DeWittin Suomessakin melko suosituksi osoittautuneen lännenromaanin Sistersin veljekset. Tuttavani kehui kirjaa kovasti Facebookissa ja intoutui vertaamaan sitä Flann O'Brieniin ja totesi, että harva kirjailija on näin reippaasti irtisanoutunut länkkärien kliseistä.

Olen ollut DeWittin romaanin kohdalla jo aika kyllästynyt puhumaan länkkärien kliseistä, kun suurin osa DeWittiä hehkuttaneista lukijoista ei todennäköisesti ole lukenut yhtään lännenromaania. Jossain blogissa todettiinkin, että Sistersin veljekset osoittaa, että länkkäreissä on enemmän vaihtelua kuin Tex Willerin perusteella voi ymmärtää.

No totisesti on! Suomalaisia lukijoita on kohdeltu aina melko huonosti tämän lajityypin suhteen ja muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lajityypin keskeiset taiteellisesti huomionarvoiset romaanit on jätetty suomentamatta. Vaikka monet täällä rakastavat Lonesome Dove -tv-sarjaa, Larry McMurtryn Pulitzer-palkinnon voittanutta romaania ei ole vieläkään suomennettu! Hatusta vetäisen listan tärkeistä kirjailijoista, joiden lännenromaaneja ei ole suomennettu ja jotka hyvinkin voisivat haastaa näkemyksen siitä, että Patrick DeWitt teki Sistersin veljeksillään jotain täysin ennenkuulumatonta: Thomas McGuane, Edward Hoagland, Ishmael Reed (kyllä, jazzlyyrikkona tunnetun Reedin romaaneihin kuuluu sekopäinen länkkäri Yellow Back Radio Broke-Down, 1969), Tom Robbins, Michael Ondaatje (okei, The Collected Works of Billy the Kid: Left-handed Poems on runokokoelma, ei romaani)... Edward Abbeylta on suomennettu vain hänen sinänsä mainio muistelmateoksensa Kesä erämaassa, E. L. Doctorowilta on vieläkin suomentamatta hänen esikoisensa, lännenmaisemiin sijoittuva Welcome to Hard Times (1960).

Vielä enemmän länkkärien kliseitä haastaa Cormac McCarthyn Veren ääriin eli viime syksynä viimeinkin suomeksi kääntynyt Blood Meridian (1985), jota muun muassa Harold Bloom on ylistänyt yhdeksi aikamme suurimmista kirjoista (sinänsä Bloomin suomeksikin oleva Lukemisen ylistys on harvinaisen puuduttavaa luettavaa, kuin kirjallisuudentutkimusta suoraan 1940-luvulta). Oikeastaan voisi sanoa, että siinä missä DeWitt lähinnä leikittelee länkkärin kliseillä - vaikutelmaksi jää että hän ei kauhean hyvin niitä edes tunne, mitä nyt nähnyt muutaman peruselokuvan -, siinä McCarthy pureutuu niihin ja murtaa ne kaikki yksitellen. Kuvaus intiaaneja vastaan käytävästä sodasta saa Joseph Conradin Pimeyden sydämen vaikuttamaan pikkupoikien jokiseikkailulta. Eversti Kurtzilla ei ole mitään McCarthyn kokemuksiin verrattavaa, olisi hyvin sietänyt säilyttää järkensä. (Mielessä käy vertailu Kenneth Robertsin romaaniin Luoteisväylä, josta King Vidor teki elokuvan, joka ei ole hulluuden kuvauksessaan läheskään yhtä vaikuttava.)

Veren ääriin ei kuitenkaan ole tyypillinen antilänkkäri samalla tavalla kuin se kriitikko Leslie Fiedlerin alun perin tarkoittamassa mielessä käsitetään - se ei pyri horjuttamaan näkemyksiämme intiaanisotien poliittisesta oikeutuksesta tai tarjoilemaan vaihtoehtoista näkemystä intiaaneista verenhimoisena kansana, joka sietikin hävittää. Se ei myöskään ilkamoi valkoisten valloittajien typeryydellä tai vallanhimolla eikä se kuvaa kapitalismin tunkeutumista Villiin länteen. Sitä ei voi siis verrata esimerkiksi Robert Altmanin McCabe & Mrs. Milleriin tai Arthur Pennin Pieneen suuren mieheen. (Ai niin, Thomas Bergerin romaania, johon Pennin elokuva perustuu, ei ole myöskään suomennettu.)

Tämän kaiken kääntöpuolena on tietenkin se mahdollisuus, että McCarthy hyväksyy tämän kaiken. En ihan suoraan sanoen löydä Veren ääriin -romaanista näkemystä, jossa tuomittaisiin valkoisten suorittama Pohjois-Amerikan valloitus - enkä myöskään löydä näkemystä, jossa McCarthy tuomitsisi väkivallan. Hänen kuvauksensa kirjan eräästä keskushenkilöstä, tuomarista, on tietysti hyvin ambivalentti, mutta se on oikeastaan niin ambivalentti, että on vaikea sanoa, onko tuomari McCarthyn näkemysten äänitorvi vai edustaako hän McCarthylle jotain kritisoitavaa. Selvää nimittäin on, että McCarthyn toisen romaanin, Menetetyn maan sheriffin konservatiiviset näkemykset, joita hän monologeissaan selittää, ovat suurin piirtein samoja kuin McCarthyn. (Onkin erityisen ironista, että kirjasta tekivät elokuvan juutalaispostmodernistit, Coenin veljekset. Ilmankos jotkut ovatkin todenneet, että elokuvasta tuntuu kaiken itsevarman pinnan alla puuttuvan sisältö.) Mietin jossain määrin samaa Tien lopussa: miten McCarthyn näkemys eroaa amerikkalaisten uusnatsien näkemyksestä, jossa ydinsota saa huoletta tuhota rappioituneen ihmiskunnan, jotta rehdit perusamerikkalaiset voivat aloittaa alusta? (Vrt. esim. The Turner Diaries.) (Myönnän kyllä suoraan, että en ole lukenut kirjaa, ainoastaan nähnyt John Hillcoatin elokuvan, mutta teen parhaani korjatakseni asiaintilan.)

McCarthyn puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hänen tyylinsä kirkkaus ja hypnoottisuus riittävät nostamaan hänet kymmeniä, ellei satoja kertoja tavanomaisen äärioikeistolaisen machouhoilun yläpuolelle.

Tässä pari linkkiä aiheen tiimoilta: oma arvioni Sistersin veljeksistä, joka on ilmestynyt Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä, Timo Hännikäisen asiantunteva ja poliittisesti kiinnostava arvio Veren ääriin -kirjasta, ja tässä jonkun yliopistotutkijan paperi Leslie Fiedlerin antiwestern-termistä.

Seamus Scanlonin novelli Pohjois-Irlannista

Julkaisin viisitoista numeroa Isku-nimistä lehteä, jossa ilmestyi niin uusia kuin vanhojakin rikosnovelleja, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Lehti oli harrastusta ja harjoittelua, mutta johti joihinkin töihin, joita teen edelleen. Lakkautin lehden pari vuotta sitten, kun totesin, ettei minulla ole enää aikaa tehdä lehdestä niin hyvää kuin olisin halunnut. Pari viimeistä numeroa ilmestyivät netissä, ne ovat siellä edelleen luettavissa. Suosittelen.

Minulta jäi muutama sovittu käännösteksti julkaisematta, joista yksi alla. Se on irlantilaisen kirjoittajan Seamus Scanlonin (joka ei siis ole jalkapalloilija Scanlon) novelli, josta hän hommasi itse käännöksen minulle. Yksi syy siihen, että novelli jäi julkaisematta, oli juuri käännöksen taso. En itse asiassa tiedä, keiltä Scanlon käännöksen tilasi, mutta se oli varsinkin lopussa perin heikko - itse asiassa vaikuttaa siltä, että kääntäjiä on ollut kaksi, joista alun kääntänyt oli parempi. Olen kuitenkin kokenut, että teksti on hyvä, joten yhtenä vuoden ensimmäisistä töistä päätin hiukan siistiä käännöstä - onneksi Scanlonin novelli löytyi englanniksi netistä, pystyin tarkistamaan joitain asioita ja huomasin, että kuka novellin sitten olikin kääntänyt, hän oli tehnyt pahoja virheitä. (Mutta koneen tekemästä käännöksestä ei selvästikään ole kyse.)

Alla oleva novelli ansaitsisi vielä yhden tai kaksikin editointikierrosta, mutta en itse niihin nyt veny. Itse tarina on vahva ja vakuuttava kuva Pohjois-Irlannin tilanteesta vielä parikymmentä vuotta sitten. 

Minun kaunis röyhkeän petomainen Belfastini
Seamus Scanlon

Vinoon parkkeerattu Saracen-panssariauto katsoo Laganista loivasti nousevaa hämärää sumuista silhuettia. Sen korkeat voimakasmuotoiset renkaat seisovat uhkavassa asennossa murtuneella jalkakäytävällä ja sen lommoinen harmaa puskuri tuskin erottuu häälyvässä valossa. Korkealle kätketystä aseesta syöksähtävä savupilvi häipyy nopeasti näkyvistä.
Poika juoksee kivien roskaaman kadun yli kohti kauppoja. Hänen äitinsä huutaa oviaukosta: – Ole varovainen!
– Ei mitään hätää, äiti!
Mellakointi jatkuu hetken. Aika juoda teetä. Muutama alakuloinen teini seisoskelee tien päässä kyyristyneinä poltettujen autonraatojen taakse ja polttelee tupakkaa, kommandopipot ja heittolingon ammuksia käsissään ja katselee samalla tietä pitkin. Pojan sisko tunkee oviaukosta äitinsä ohi ja juoksee ulos hänen peräänsä.
Tyttö huutaa itkunsekaisesti: – Bernie, Bernie!
Poika kääntää päätään. Hän tuntee raskaan kieppuvan esineen halkovan ilmaa lähellä hänen kasvojaan. Sen ääni tuntuu vieläkin. Luoti iskeytyy Bernien nenävarteen – nostaa hänet irti maasta – heittää tytön päin oven karmia. Tytön kasvot räjähtävät hajalle. Aivokudosta ja verta valuu kotimme seinää alas lattialle.  On turmeltuneen Belfastin pääsiäinen. Tytön äiti kirkuu.
Poika haluaisi myös kirkua, mutta kurkusta ei tule ääntä.
Hän kompuroi takaisin sisään – hänen siskoparkansa lojuu lattialla murskattuna. Naapurit juoksevat kodeistaan – vetäen lasten äitiä pois.
Kirkumisen ääniä.
Saracen liikahtaa pois asemistaan, sen alustarakenne paljastuu, kun se ajaa nopeasti kasattujen barrikaadien yli, joiden oli tarkoitus suojella pyhää maata – Palestine Streetiä, Jerusalem Streetiä, Cairo Streetiä. Panssariauton hitaasti poistuessa väkijoukot palaat kaduille. Kivet putoilevat suojamuurilta.
Pappi saapuu paikalle. Poliisi tulee paikalle. Bernien veri valuu jalkakäytävälle, reunuksen yli, muodostaa pienen lätäkön kadulle. Ambulanssi saapuu. Heidän kasvonsa ovat tuhkanvalkoiset, kun he puhdistavat paikkaa verestä ja peittävät Bernien kasvot valkealla liinalla, joka kuitenkin tahraantuu punaisilla läikillä saman tien asettamisen jälkeen. Pojat kävelevät jalkakäytävän yli Bernien ruumiin rinnalla.
Äiti kirkuu vieläkin katkonaisesti uusien sireenien äänten ryöpytessä kuuluviin, kun lisää ambulansseja ja poliiseja saapuu paikalle kapeaa harmaata katua myöten. Poika katsoo tietä, kun hänen siskonsa kirkas mustanpunainen veri virtaa päästä ja niskasta ja silmistä ja nenästä ja suusta ja tarttuu pojan kenkiin ja virtaa taas eteenpäin. Poika riisuu kenkänsä ja sukkansa ja seisoo paljain jaloin veressä ja on varma, ettei koskaan unohtaisi tapahtunutta.
Hautausurakoitsijan noutaessa ruumista Royal Victoria sairaalasta naapurit ottavat lohduttaen äidin tykönsä ja pojan katse seuraa ruumisauton katoamista sumuun, joka peittää Ormeau Bridgen. Naapurit yrittävät houkutella poikaa sisälle. Hän seisoo märällä katukiveyksellä, kunnes yö pimenee ja viileä tuuli saa hänet vapisemaan. Poika kävelee taloon ja seuraa aulan linoleumiin jääneitä heikkoja jälkiä. Makuuhuoneessaan hän vetää lakanan päänsä ylle. Hän makaa valveilla koko yön. Aamulla valkoiseen lakanaan on kopioitunut punaiset jalanpainaumat.   
Seuraavan päivän ruumiinvalvojaisissa väkeä tulvii eteishalliin. Avonainen arkku lepää pehmustamattomalle keittiön tuolilla. Bernien pää on kääritty tukeviin käärinliinoihin. Kuiskailua, yskimistä. Sinivalkoinen tupakansavu ympäröi surijoita. Keittiössä naiset kaatavat teetä ja viinaa (irlantilaisten patenttiratkaisu epätoivoon) ja tarjoilevat kinkkuvoileipiä hillityn vaiteliaina.
Poika seisoo arkun pääpuolessa. Hänen äitinsä istuu kyyristyneenä tuolissa vastapäätä ja tuijottaa tyhjyyteen. Poika on pukeutunut mustiin housuihin, valkoiseen paitaan ja mustaan solmioon.  Hän seisoo paikoillaan koko päivän. Hän tarkkailee kaikkia huoneessa ja heidän lähestymistään. Hän kättelee surijoita, jotka yrittävät lohduttaa hänen äitään. Häntä he eivät yritä lohduttaa. Vain kädenpuristus – sanaakaan vaihtamatta. Nuoret saapasjalkaiset riutuneet ja kalpeaihoiset, joilla on julman raivoisa katse, nyökkäävät hänelle. He koskettavat ohikulkiessaan hänen kättään känsäisillä käsillään, bensiinin saastuttamilla käsillään, hurjasteluun tottuneilla käsillään, kivenheittäjän käsillään, laihoilla käsillään, kuolettavilla käsillään. Poika nyökkää takaisin.
Hän jää arkun viereen koko yöksi vielä senkin jälkeen, kun äiti on viety sänkyyn, kun naapurit ovat jo menneet kotiinsa, kun sukulaiset ovat nukahtaneet yläkerran kapeissa makuuhuoneissa.
Hautajaisissa Bernien koulukaverit muodostavat kunniakujan, kun juhlakulkue suuntaa kohti kirkkoa. Kaikilla on hoikat paljaat jalat, hoikat paljaat kasvot, mustat somiot ja valkeat paidat – vihattujen irlantilaisten univormut. Kulkue on täynnä itkua ja Jumalan ylistystä.
Arkku kannetaan jyrkännettä ylös kirkolta, poika kantaa Bernietä serkkujensa kanssa, juhlistaen kuolemalla voidellun ja taivaallisin sitein solmittua sopimusta. Tytön luokkatoverit kävelevät arkun vierellä ja harjoittelevat samalla surukävelyä, josta he tekevät pian täydellisyyttä hipovaa.

*****

Poika heitteli katon harjoilta joka yö palopommeja. Hän suuteli jokaista pulloa ennen heittoa, jotta se lentäisi pohja edellä ja tuli syöksyisi pullosta ennen kuin se osuisi kohteeseensa. Hän työskentelee hiljaisesti, tehokkaasti. Hänen heittonsa ovat mahtavia. Tytöt ihailevat. Suutelevat häntä. Hän odottaa, kunnes Saracen-panssariautot ovat muiden heittäjien ulottumattomissa. Sotilaat nojailevat vasten metallia. Tupakoivat. Naureskelevat. Kiväärin piiput osoittavat maahan. Rentoina.
Sitten poika astelee reunustalle ja valitsee puisesta korista palopommin. Hän sytyttää rievun ja heittää. Pitkä liekehtivä kaari päättyy maahan. Sotilaat hajaantuvat, mutta liian myöhään. Iho palaa kiinni heidän sinikeltaisiin univormuihinsa. Pojan äiti tarkkailee häntä joka ilta hänen poistuessaan kotoa ja valvoo, kunnes hän palaa retkiltään. Äidin suru polttaa syvällä ja tosissaan. Surun kirkas kajo pureutuu poikaan.
Hänet kuljetetaan pitkiksi viikonlopuiksi Belfastin ulkopuolelle, josta katoliset ovat paenneet etelään. Ja iltahämyssä hän harjoittelee ampumalla revolverilla tuulen kaatamia puita turvapaikan lähettyvillä. Suuliekin välähdys huipentuu hajanaiseksi valkoiseksi valokaareksi aseen piipun edessä, luoti piiskaa oksia ennen osumistaan hämärässä roikkuviin maaleiksi ripustettuihin kannuihin tai pulloihin. Laukausten väli on pitkähkö, koska hän antaa kaiun hälvetä ennen kuin nostaa aseen ampuakseen uudelleen. Ammuttuaan täyden lippaan hän vapauttaa rullan harjaantuneella otteella, piippu osoittaa ylös ilmaan, hylsyt putoavat känsäiseen käteen ja sitten hän pudottaa lämpimät hylsyt taskuunsa. Hitaan tehokkaasti hän lataa uudelleen, yön pimeyden syvetessä ja laukausten kukoistaessa entistä kirkkaampina.   
                                                 
*****

Hän istuu yläkerran makuuhuoneen lattialla nojaten seinään. Avoin ikkuna vangitsee kadun äänet, kirkon kellon kajahdukset, lasten kiljahdukset heidän leikkiessään ulkona pitkinä kesäiltoina ja armeijan helikoptereiden raskaan kuminan, kun ne lentävät Belfastin katujen yllä.
Hän kuuntelee tieltä kuuluvia askeleita, tyttöjen naurua ja vihattua englantilaista aksenttia. Hänen vieressään lattialla on Espanjasta salakuljetettu uudenhohtava pistooli, jonka pinnassa kiiltää vielä aseöljy. Häntä vastapäätä istuu vanhempi mies. Opastaakseen häntä. Antaakseen hänelle verikasteen.
Askeleet lähestyvät ylös tietä – kuuluu tytön naurua.  
Vapaalla olevat soltut makaa olohuoneen sohvalla. Rentoutuu. Perjantai-ilta Belfastissa – missä tytöt on aistikkaita ja asioiden tilat konstikkaita. Undertones soittaa "Teenage Kicksiä" ja Stiff Little Fingers "Suspect Devicea". Musiikki yrittää työntää pois vihan täyttämän ilmapiirin pogoilulla, staccato-soinnuilla ja särmikkäillä rytmeillä. Yrittää työntää vihan takaisin barrikaadien taakse. Takaisin rivitalojen ryhmiin, joissa se elää brittien, protestanttien ja Irlannin katolisten välillä.
IRA-perheiden tytöt – hurjat, äkkipikaiset, fanaattiset – ovat houkutelleet sotilaat mukaansa. Jotta heidät tapettaisiin. Nälkälakossa olevien veljien puolesta, laskuvarjojoukkojen ampumien veljien puolesta, protestanttien teurastamien veljien puolesta.
Brittisotilaat saivat mitä ansaitsivat.
Ehkä.
Kuningaskunnan sotilaat.
Pojat.
Poikasotilaat.
Seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, yhdeksäntoistavuotiaat.
Työväenluokkaiia nuoria, jotka oli revitty synkeiltä kotikonnuiltaan Coventrystä, Manchesterista, Birminghamista ja lähetetty vielä karummille kaduille minun kauniiseen, röyhkeän petomaiseen Belfastiini.
Suojelee valtakuntaa Whitehallin pehmytkätisten vanhojen äijien puolesta jotka ottaa teetä kermalla ja pelaa sotapelejä. Ilman hanskoja. Ulsterin punainen käsi. Vereen kastettu. Ei antauduta. Vittuun paavi! Vittuun kansa! Strateginen välttämättömyys, vanha kamu!
Poika hiipii hiljaa portaita alas kurkku ja suu kuivana, työntyy olohuoneen ovesta. Englantilaisten sotilaiden päät selviävät salamana. Ne ovat vasta nuoria poikasia. Ne nousevat sohvalta, niillä ei ole aseita, niillä on samanlaiset lyhyeksi kynityt päät kuin pojallakin, ja "Teenage Kicks" soi.
Tytöt kasaa tavaransa ja pakenee huoneesta sulkien oven perässään..
– Älkää, älkää!
Hiljaisena poika katselee sotilaita, ottaa tilanteen hallintaansa, ase tekee nättejä kaaria.
Huoneeseen astuu vanhempi mies poikien perässä.
– Olen pahoillani, se sanoo sotilaille.
Ja pojalle: – Tehkää heistä selvää.
Laukauksia, tähtäilyä, jotkut sarjat menee ohi – vaikea uskoa, matkaa on vain vajaa metri. Britit kaatuu, jää makaamaan raajat levällään, vavahtelee, vuotaa verta.  
Pikkuinen tappajapoika. 
Se poika olin minä.

William James, Otto Ville Kuusinen ja nykyinen työn maailma

Luin joululomalla paria kirjaa, jotka olin ostanut kirpputorilta vähän ennen pyhiä. Toisen ostin enemmänkin läpällä, toisen ostin filosofisesta kiinnostuksesta. Itse kukin saa arvata, kumpaan kategoriaan kuuluu Otto Ville Kuusisen Suuri vuosisatamme (julkaissut SKP 1961) ja kumpaan William Jamesin Elämän ihanteita (WSOY 1916). Kummatkin olivat omalla tavallaan kiinnostavia, Kuusisen kirjan kiinnostavin osuus oli siihen sisältyvä omaelämäkerran aloitus - hän ei koskaan kirjoittanut teosta loppuun. Se on sääli, sillä hän on elävä kirjoittaja ja aihe olisi ollut kiinnostava. Muutoin kirjassa on kaksi Kuusisen pitämää puhetta, jotka edustanevat aika tavanomaista neuvostoliturgiaa. Oma kiinnostavuutensa niissäkin on, kuten tullaan huomaamaan.

William James oli amerikkalainen filosofi - ja nimenomaan hyvin periamerikkalainen filosofi, sillä hänelle merkitystä oli ainoastaan käytännöllä ja toiminnalla. Ihmisten väliset suhteet, esteettiset elämykset ja yhteiskunta syntyvät toiminnassa ja käytännössä. Tämä on karkea yleistys, mutta jotain tällaista on pragmatismin nimellä tunnettu filosofinen suuntaus. Minusta se kuulostaa ihan järkevältä. Jos Jamesista on kiinnostunut filosofisesssa mielessä, kannattanee kirjastosta hakea tuoreet käännösteokset Onko "tietoisuutta" olemassa? (suom. 2008) ja Pragmatismi: uusi nimi eräille vanhoille ajattelutavoille (suom. 2008).

Juho Hollo

Itse lueskelin tätä vanhaa Juho (eli J. A.) Hollon käännöstä myös vanhahtavan, kauniin kielen takia. Minua viehätti myös se, miten Hollo on tuonut amerikkalaista tai ylipäätään anglosaksista keskustelua ja kirjallisuutta Suomeen 1900-luvun alussa, yleensähän ajatellaan, että Suomeen tuli tuolloin kaikki lähinnä Saksasta tai Venäjältä. (Hiukan camp-mielessä viehätti sekin, että kielessä on myös paljon kömpelyyttä ja pientä avuttomuutta englannin fraasien kanssa.) Elämän ihanteita koostuu Hollon esipuheesta sekä kahdesta Jamesin puheesta, joista toisella on hauska nimi "Jonkinlaisesta sokeudesta inhimillisissä olennoissa".

James (kirjailija Henry Jamesin veli muuten) toteaa toisessa puheessa "Mikä antaa elämälle merkitystä?" viehättävästi näin: "Ensimäinen [sic] asia, joka on opittava toisten ihmisten kanssa seurusteltaessa, on olla moittimatta heidän omituisia onnellisuuslajejaan, kun ne puolestaan eivät tee väkivaltaa meidän tavoillemme." Tämä ei ole vieläkään millään tavalla itsestäänselvyys, mutta on järisyttävää ajatella, kuinka radikaali ajatus on ollut 1800-luvun lopussa, kun James on puhettaan pitänyt. James on relativisti: kirjan pienessä esipuheessa hän sanoo: "Elämän tosiasiat ja arvot vaativat kokoilijoikseen monta vaarinottajaa. Ei ole mitään ehdottoman yleistä näkökantaa. Aina jää jäljelle yksityisiä, mainitsemattomia havaintoja, ja pahinta on että ne, jotka niitä ulkoapäin katselevat, eivät koskaan tiedä missä ne piilevät."

William James

Ajatus on joka tapauksessa Jamesin puheen keskeistä tematiikkaa, ja hän etenee siitä eteenpäin pitkällisiin yhteiskunnallisiin pohdintoihin, todeten lopuksi, että tulonjakoon liittyvät ongelmat johtuvat usein siitä, että vastakkaiset osapuolet eivät ymmärrä toisiaan. James toteaa: "Useinkaan köyhä ihminen ei voi ajatella rikkaan miehen tuntevan muuta kuin pelkurimaista turvallisuuden, ylellisyyden ja naisekkaan hienostumisen himoa ja lisäksi rajatonta ahneutta. Mikä hän lieneekään, inhimillinen olento hän ei ole, vaan muistikirja, pankkitili. Samainen ahneus, pettymysten kateudeksi kääntämänä, on ainoa seikka, jonka rikas mies useimmiten voi havaita tyytymättömän köyhän mielentilassa." James toivoo, että osapuolet lähenisivät toisiaan edes jossain asiassa: "Kumpikaan, sanalla sanoen, ei älyä, että onnellisuus ja onnettomuus ja merkitys ovat elämän syvyyksissä piileviä sala-asioita; kumpikin kiinnittää ne ehdottomasti johonkin ulkonaisen tilanteen naurettavaan piirteeseen ja jokainen jää kaikkien toisten näköpiirin ulkopuolelle." Toisin sanoen yhteiskunnalliset epäkohdat johtuvat siitä, että osapuolet eivät ymmärrä toisiaan eikä kukaan ymmärrä, mikä elämässä on tärkeintä. (Mikä sitten on? James: "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin.")

James ei kuitenkaan kokonaan kiellä ongelmia tulonjaossa. Köyhyys on todellista. Hän myöntää, että "kaikenlaisessa anarkistisessa tyytymättömyydessä ja kaikenlaisissa sosialistisissa suunnitelmissa" on "vain rajoitetussa määrin" sairaalloisia puolia (mitähän tämä on englanniksi?). James toteaa kuitenkin, että yhteiskunta on joka tapauksessa "kulkemassa kohti jotakin uudempaa ja parempaa tasapainotilaa ja varallisuuden jakaantuminen on varmaan hiljalleen muuttumassa". Hän kirjoittaa: "Sellaisia muutoksia on aina tapahtunut ja niitä tapahtuu viimeisiin aikoihin asti." Ne siis ilmeisesti tapahtuvat itsestään. Lisäksi James on sitä mieltä, että tulonjakoon liittyvät kysymykset eivät mitenkään muuta sitä, mikä on elämässä tärkeintä. (Ja taas: ks. yllä.) Maailmalla ei ole todellista historiaa Jamesin mukaan, sillä muuttuvat olosuhteet koskettavat vain "elämän näkösällä olevaa pintaa".

Mitä tahansa tästä kaikesta onkin mieltä, niin on hienoa, että James siteeraa pitkään Walter Wyckoff -nimistä sosiologia, joka oli ollut mukana rakentamassa West Pointia (ilmeisesti kyse on sotilasakatemian rakennuksista) ja samalla tekemässä kenttätutkimusta palkkatyöläisten elämästä. Wyckoffin sanat sopivat monella tapaa 2010-lukuun, vaikka fyysisen ponnistelun määrä on nykyään tietenkin pienempi. Minäkin siteeraan häntä nyt pitkään Hollon suomentamana:

"Me olemme täysikasvuisia miehiä emmekä osaa mitään ammattia. Työmarkkinoilla olemme valmiit myömään enin tarjoovalle pelkän lihasvoimamme määrätyiksi tunneiksi joka päivä. Teemme siis kaikkein halpa-arvoisinta työtä. Ja myödessämme lihastemme voiman avoimilla markkinoilla saadaksemme sitä minkä saamme me myömme sen omituisissa olosuhteissa.Se on koko meidän pääomamme. Meillä ei ole mitään vararahastoja toimeentuloamme varten, emmekä me niin ollen voi jäädä odottamaan "poikkeuspalkkoja". Me myömme, koska meidän on pakko tyydyttää uhkaavaa nälkää. Ylimalkaisesti sanoen meidän on myötävä työmme tai kuoltava nälkään, ja koska nälkä odottaa muutaman tunnin päässä eikä meillä ole muuta keinoa tyydyttää sen tarpeita, meidän täytyy myödä heti siihen hintan, jonka markkinat meidän työstämme tarjoavat.
"Me olemme oppimattomia miehiä, mutta sen verran me selvästi havaitsemme, että olemme myöneet työmme, missä voimme siitä saada korkeimman hinnan ja että työnantajamme on ostanut sen sieltä, mistä hän sai sen halvimmalla. Hän on maksanut paljon ja hänen on saatava niin suuri määrä työtä kuin suinkin; me taas, läpikäyvän väkevän vaiston nojalla, luovutamme mahdollisimman vähän. Sellaisesta työstä kuin meidän näyttää eroitellun pois kaikki ne ainesosat, jotka työtä jalostavat. Me emme tunne mitään henkilökohtaista ylpeyttä sen edistymisestä emmekä mitään harrastusten yhteyttä työnantajamme kanssa. Emme tiedä mitään vastuunalaisuuden ilosta, emme mitään aikaansaannin kohottavasta tunnosta, meissä tuntuu vain kiduttava työn rasitus, toivo kuulla kellon soivan työstä pääsyä ja saada vihdoin palkkamme.
"Ollen mitä olemme, työmarkkinain pohjasakkaa, jolla ei ole minkäänlaista varmuutta jatkuvasta työnsaannista ja joka sinänsä on aivan järjestymätön, meidän täytyy odottaa saavamme työskennellä työnvalvojan valppaiden silmien alla ja suorittaa pakosta tehtävämme loppuun palkkaorjina, joita juuri olemmekin.
"Kaikki tämä merkitsee meille, että elämämme on kovaa, hedelmätöntä, toivotonta elämää."

Mikä on muuttunut? Niin kuin sanoin, työn fyysinen rasittavuus on aivan eri luokkaa nykään, mutta eikö tässä silti sata vuotta sitten ole kuvattu suurin piirtein vuokrafirmatyöläisen arkipäivää 2010-luvulla? Lisäksi Wyckoffin tutkimille miehille on tyypillistä, että he ovat kouluttamattomia - nykyään samoissa olosuhteissa työskentelevät ovat korkeasti koulutettuja!

Otto Ville Kuusinen

Hiukan samaa käsittelee myös alussa mainitsemani Otto Ville Kuusinen. Hän piti tammikuussa 1960 puheen Saksassa otsikolla "Nykyajan monopolikapitalismin näköaloista". Kuten sanottu, Suuri vuosisatamme -kirjan tekstit edustavat ahdasta ja suurelta osin valheellista neuvostopropagandaa, mutta niissä on silti hyviä huomioita. Seuraava katkelma kuvaa erinomaisesti nykysivistyneistön tilannetta - ajatelkaapa vaikka isojen mediatalojen freelancer-sopimuksia: 

"Sitäpaitsi kokee sivistyneistö erittäin raskaasti aikaisemman itsenäisyytensä menetyksen. Niin sanotut 'vapaat ammatit' lakkaavat yhä suuremmassa määrin olemasta vapaita, sillä yhä suurempi osa henkisen työn tekijöistä siirtyy palkkatyöhön, ts. joutuu niiden joukkoon, joita kapitalistiset yhtymät välittömästi riistävät. Tämä johtaa paitsi sivistyneistön ammatillisen vapauden toiminnan rajoittamiseen, kun se pakotetaan palvelemaan monopolistikoplan alhaisia etupyyteitä, myöskin painostavan poliittisen valvonnan lisääntymiseen."

Tässäkin tapauksessa tilanne on tietysti muuttunut - mitä esimerkiksi olisi poliittinen valvonta, jota Sanoma tai Alma Media tai Otava kohdistaisivat kirjoittajiinsa? Lisäksi Kuusinen puhuu palkkatyöstä, johon entinen vapaa sivistyneistö - kirjailijat, säveltäjät, taiteilijat - siirtyy, mutta hiukan mutatis mutandis tätä voisi käyttää kuvaamaan nykytilannetta, jossa sivistyneistö joutuu tekemään silppu- ja tilaustyönä kaiken, mitä "monopolistikopla" määrää, eikä silti saa kunnollista elantoa itselleen eikä saa edes pitää oikeuksia omaan työhönsä. (Kuusisen voisi alun perin ajatella viittanneen esimerkiksi Hollywoodiin, johon suuret määrät Euroopassa omaehtoista taidetta luoneita kirjailijoita, kuvaajia ja säveltäjiä pestautui toisen maailmansodan mainingeissa. Joka tapauksessa kyse on samasta asiasta: kun yhteiskunnallinen tilanne ei mahdollista omaehtoisen taiteen tekemistä, on mentävä "monopolistikoplan" palvelukseen.)

Kumpi on oikeassa? Monia keskustelupalstoja ja esimerkiksi Facebookin ketjuja lukiessa huomaa, että monet ovat edelleen sitä mieltä, että köyhät ja heitä hyväkseen käyttävät vasemmistolaiset ovat vain kateellisia toisten menestyksestä ja haluavat näiden rahat omaan käyttöönsä - jotenkin tuntuu, että tällainen vastakateus ei ole se, mitä William James ajatteli yrittäessään vakuuttaa ihmisiä siitä, mikä elämässä todella on arvokasta. Jamesin ongelma on se, että hän ei tajua, että yhteiskunnalliset olosuhteet eivät ole sattumanvaraisia, vaan aina joko neuvottelun tai kamppailun tulosta. Otto Ville Kuusisen malli korostaa tietysti kamppailua eli vallankumousta. Jamesin mukaan senkään jälkeen elämän tarkoitus ei olisi muuttunut, vaan se olisi edelleen "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin".

Jamesia (joka piti kirjaan sisältyvien luentojen lisäksi myös luennon nimeltä "The Gospel of Relaxation") voisi tosin miellyttää nykyinen kapitalistista työetiikkaa vastaan kohdistuva kritiikki, joka pyrkii murtamaan palkkatyön vallan ihmisten elämässä. Työtä ei tämän ajattelun mukaan 2010-luvun maailmassa enää tarvita niin paljon kuin ennen, varsinkin kun suuri osa työstä on turhaa. (Tästä voi lukea esimerkiksi tuoreen kirjoituksen "Työtä ei tarvita, vaan arvoa".) Otto Ville Kuusinenkin puhuu tästä todetessaan, että Neuvostoliitossa työpäivä on jatkuvasti lyhentynyt ja vapaa-aika on lisääntynyt. Jutuissa on tietysti jälkeenpäin luettuna paljon fuulaa, mutta tämä on hieno lause: "Puolue pitää suuntanaan sitä, että loppujen lopuksi ihmiselle jäisivät vain ne luovan työn tehtävät, joita 'viisainkaan' kone ei pysty suorittamaan."

Michael Connellyn haastattelu

Kokoan kirjaa vanhoista lajityyppikirjallisuutta käsittelevistä kirjoituksistani ja törmäsin amerikkalaisen Michael Connellyn haastatteluun, jonka tekemisestä on kymmenisen vuotta aikaa. Se ilmestyi aikoinaan Ilta-Sanomissa Connellyn tulossa Suomeen. Olin aiemmin tavannut Connellyn Dekkariseuran järjestämässä tilaisuudessa, jossa jututin häntä pienen yleisön edessä. Hän oli hirveän mukava mies, niin kuin amerikkalaiset usein ovat.

Olen hiukan liioitellen sanonut, että Connelly on tämän hetken paras bestseller-dekkaristi (en tietenkään ole lukenut kaikkia ja jo etukäteen tylsiltä kiinnostavat skandinaaviset dekkaristit olen sivuuttanut lähes kokonaan, Jens Lapidusta lukuun ottamatta). Näkemykseni vahvistui, kun luin joululomalla kirpparilta ostamani Sokkelokujan (Echo Park, 2006). Se ei ole parasta Connellya, mutta silti erittäin "readable", samaan aikaan kuitenkin syvällinen olematta tuputtava tai marisevan didaktinen. 

Sen verran puutun juttuun, että Void Moon -elokuva ei näytä olevan tekeillä. Elokuvaoptiosta saamillaan rahoillaan Connelly on varmasti kyllä elellyt mukavasti. 

Michael Connelly saapui Suomeen
Kadonnutta valoa etsimässä

- Vakaa aikomukseni on hankkia uusia faneja, Michael Connelly laukoo.
Rikoskirjailija Michael Connelly on juuri saapunut Amerikasta Suomeen kahden päivän kierrokselle. Sitä ennen hän on käynyt Norjassa mainostamassa uusia kirjojaan, Suomen jälkeen matka suuntaa Saksaan ja Hollantiin. Connelly palaa lokakuun lopussa vielä Helsingin kirjamessuille.
- En ole koskaan käynyt Skandinaviassa, joten odotan matkaa innolla. Minusta on hienoa jutella ihmisten kanssa, jotka pitävät kirjoistani, joten toivon, että mahdollisimman moni tulee tapaamaan minua.
- Koetan myös nähdä maata niin paljon kuin lyhyessä ajassa on mahdollista, Connelly toivoo.

Suomeksi on vastikään tullut alun perin 2002 ilmestynyt Luukaupunki, uusi osa sarjassa, jonka sankarina on rikosetsivä Harry Bosch.
Luukaupungin tarina on järkyttävä. 12-vuotiaan pojan luut löytyvät metsästä ja paljastuu, että kyse on hyväksikäytetyn pojan murhasta. Harry Bosch seuraa vääriä johtolankoja, mutta syyllinen löytyy rajussa lopussa.
Connelly on itse tyytyväinen kirjaan, jota jotkut kriitikot ovat sanoneetkin hänen parhaakseen:
- Kirja toimii kolmella tasolla, jotka ovat kaikki minulle tärkeitä. Se on hyvä rikostarina, hyvä kuvaus Harry Boschista ja lisäksi hyvä tutkielma Los Angelesista.
Luukaupunki perustuu tositapahtumiin.
- Valitettavasti kirjoitan tarinoista, jotka ovat todella tapahtuneet, Connelly sanoo.
Connelly kertoo törmänneensä rikosraporttiin pienen lapsen luurangosta, joka löytyi maahan haudattuna.
- Tieteellisen tekstinkin läpi näkyi raportin tekijän huoli lapsesta, Connelly sanoo.
Sama huoli näkyy myös Boschista.
- Uusimman kirjani nimi on Lost Light. Se on termi, jota olen käyttänyt kuvaamaan Boschin kaihomielisyyttä, sitä että hän kokee niin voimakkaasti asiat, jotka maailmassa ovat väärin, ja yrittää korjata niitä.

Tänä vuonna Yhdysvalloissa ilmestynyt Lost Light (Kadonnut valo) on muutos aiempaan Bosch-sarjaan nähden: se on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa. Bosch on myös eronnut poliisivoimista ja perustanut oman yksityisetsivätoimiston.
Onko Connelly nyt siirtynyt lähemmäksi omia juuriaan kovaksikeitettynä rikoskirjailijana?
- Tämä on kirja, jonka olen aina halunnut kirjoittaa. Minulta vain meni siihen tusinan verran muita kirjoja, Connelly nauraa.
Connelly sai aikoinaan kimmokkeen ruveta kirjailijaksi luettuaan Raymond Chandlerin kovapintaisia yksityisetsiväromaaneja Philip Marlowesta. Nyt Boschkin on yksityisetsivä. Mitä seuraavaksi?
- Minusta on mielekästä koettaa muuttaa kuvioita koko ajan, niin että henkilöt ja tapahtuma tuntuvat tuoreilta. Veikkaan, että parin kirjan jälkeen Bosch siirtyy takaisin poliisin palvelukseen, Connelly sanoo.
Ensi vuonna ilmestyy The Narrows, jossa Bosch kohtaa Runoilijan, suomentamattomassa trillerissä The Poet (1996) esiintyneen runoklassikkoja siteeraavan sarjamurhaajan.
- Olen aina vannonut, etten jatkaisi Runoilijan tarinaa, kirjailija nauraa.
- Mutta nyt keksin tarinan, jossa panokset ovat yhtä korkeita kuin alkuperäisessäkin romaanissa, Connelly sanoo vielä työn alla olevasta kirjastaan.

Clint Eastwoodin elokuvaversio Connellyn Verivelasta nähtiin viime vuonna Suomessakin valkokankailla. Eastwood esitti elokuvassa Connellyn toista sankaria, sairaseläkkeelle siirtynyttä FBI:n agenttia Terry McCalebia.
- McCalebilla on tärkeä rooli The Narrowsissa, Connelly paljastaa, mutta valkokankaalle McCaleb tuskin palaa.
Entäpä Bosch? Connellyn monet lukijat näkisivät sankarin mielellään myös filmillä.
- Hollywoodissa ei saa ikinä sanoa ei koskaan, Connelly myhäilee salaperäisesti.
- Oikeasti voin vain sanoa, että häntä yritetään saada elokuvaan, mutta tällä hetkellä siihen näyttää menevän vielä aikaa, hän lisää.
Vuonna 2000 ilmestynyttä Void Moon -romaania, jossa Bosch ja McCaleb eivät kumpikaan esiinny, ollaan siirtämässä elokuvaksi. Elokuvan ohjaajaksi on ilmoitettu toimintaelokuviin erikoistunut Mimi Leder, mutta muuta kerrottavaa siitä ei vielä ole.
- Kuulen elokuvasta joka viikko uusia asioita, kirjailija itse sanoo.

Los Angelesin tarkkasilmäinen kuvaaja Connelly on seurannut Kalifornian tulevia kuvernöörinvaaleja huolestuneena.
- Se on hirveä häpeä koko valtiolle. Kalifornialaiset haluavat niin kovasti että heidän otettaisiin vakavasti, mutta sitten he alkavat pelleillä tärkeässä asiassa.
- Onneksi asun Floridassa, kirjailija sanoo, mutta nauraa lopuksi:
- Onhan sielläkin ollut omat äänestyssotkunsa!

Ilotulitteet ja Marx

Olen aina suhtautunut enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi sellaisiin pakollisiin juhliin kuin vappu, juhannus ja uusivuosi. Olen useita uudenvuodenaattoja viettänyt itsekseni - olen käynyt esimerkiksi elokuvissa tai ollut kotona perheen tai puolison kanssa. Olen kerran tai kaksi ostanut itse ilotulitteita ja paukutellut niitä. Lapsena katsoimme aina kerrostalon parvekkeelta Porin kaupungin ilotulitusta, muutamia kertoja olimme myös paikan päällä, mutta katkaisin perinteen teininä. Se oli ilmeisesti jotain kapinaa, jossa ei yksinkertaisesti tehdä niin kuin muut olettavat tai määräävät. Olen pitänyt ilotulitteita suoraan sanoen mälsinä, epäkiinnostavina. Paukuttelu ei korreloi minkään esteettisen nautinnon kanssa. Se on vain meteliä ja välkettä kännisille. Vai pitäisikö sanoa Marxia mukaillen: ilotulitus on oopiumia kansalle.

Olen tajunnut asenteeni muuttuneen. Viime vuonna huomasin melkein itkeväni ilosta, kun katselin vaimoni ja lasteni kanssa Turun kaupungin ilotulitusta, ja kotiin päästyäni näpyttelin kännykällä sormet täristen Facebook-päivitystä, jossa kirjoitin jotain sellaista, että parhaiten elämme elämämme niin että se on muistakin ihmisistä elämisen arvoista - taisin jopa mennä niin pitkälle, että kiitin Turkua, mikä ei todellakaan ole kovin katu-uskottavaa. Olin vain niin innoissani, kun olin tajunnut ilotulitteissa piilevän kauneuden.

Samantyyppinen reaktio sattui tänä vuonna, joskin jostain syystä haikeammissa merkeissä. Huomasin liikuttuneena miettiväni kaiken ohimenevyyttä, vanhenemista, asioiden lakkaamista, uusien asioiden syntyä. Sehän juuri on ilotulitteen ydin, sielu: jotain välähtää nopeasti taivaalla, ihastumme hetkeksi, sitten se haihtuu ilmaan. Se on vertauskuva elämästä ja rakkaudesta.

Muutkin ovat ajatelleet samoin. 1200-luvun syyrialainen oppinut Hasan al-Rammah vertasi ilotulitteita kukkiin - nehän nimenomaan ovat ohimenevyyden symboleita, kukkivat hetken, haipuvat sitten. Mutta ilman niitä elämämme olisi paljon ikävämpää. Myös ranskalaisesta Amédée-François Frézieristä ilotulitteet olivat niin kiva asia, että hän, vakavamielinen tutkimusretkeilijä ja sotilasarkkitehti, keskittyi teoksessaan Traité des feux d'artice pour le spectacle ("Tutkielma ilotulitteista", 1706) nimenomaan niiden käyttöön juhlissa ja seremonioissa, vaikka ruutiin liittyvistä asioista olisi voinut kuvitella syntyvän jotain sotaisampaa.

Palaan hetkeksi Marxiin. Hänhän sanoi tunnetusti, että uskonto on oopiumia kansalle. Yleensä ajatellaan, että Marxin mukaan uskonnon avulla huijataan ihmisiä näkemään harhoja. 1800-luvun puolivälissä, jolloin Marx työskenteli, oopiumi oli kuitenkin laajalti käytetty lääke, joka auttoi ihmisiä elämään sairauksista huolimatta. Tässä koko sitaatti: "Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta vastaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia."

Ehkä ilotulitteet ja muun sirkustilpehöörin voisi laskea samaan kategoriaan. Ilotulitteiden avulla pääsemme irti ahdistetun luontokappaleen asemastamme edes hetkeksi, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi (ja kaupungin maksamana kyse on armopalasta, joka liittyy myös hallintaan). Mutta juuri tämän vuoksi ne ovat välttämättömiä - ja ehkä juuri tämän välttämättömyyden tajuaminen sai minut jälleen kerran Aurajoen varrella lasteni vieressä seisoessani niin tunteikkaaksi. Ilotulitteiden kauneuden tajuaminen on sen tajuamista, että ihminen tarvitsee sirkushuveja, ja sen tajuamista, että osittain juuri tämän vuoksi ihminen on tuhoontuomittu.

(Eri asia olisi tietysti vielä pohtia tämän kaiken muuttumista kuluttajuuden ilmaukseksi, kun tulitteet ovat käytännössä kaikkien saatavilla ja merkittävä osa kansantaloutta.)

Kuvassa kuninkaalliset ilotulitukset Thamesilla vuonna 1749.

Joululehtien historiaa

Olen jo pariin kertaan maininnut hiukan epäonnisen kirjani Hauskaa joulua, johon kokosin vanhoja joulunovelleja. Kirja meni vaillinaisena ja paino- ja muita virheitä täynnä painoon - mutta se ei silti ole estänyt sen huikaisevaa menestystä! Painos on lähes loppuunmyyty! (Joskin pitänee korostaa, että painos oli alun perinkin pieni.) Jos kustantaja innostuu, teemme toisen korjatun ja täydennetyn painoksen ensi vuoden joulumarkkinoille. 
Tässä kuitenkin kirjaan sisältyvä pitkähkö johdantoartikkeli joululehtien historiasta - olen lievästi editoinut tekstiä ja korjaillut muutamia virheitä sekä lisäillyt lehtien ilmestymisvuosia. Teksti ei edusta kovin syvällistä historiantutkimusta, mutta ehkä tällaista luettelonomaista artikkelia voi pitää jonkinlaisena ennakoivana arkeologiana (myönnetään, termi on animaation historiasta kirjoittaneen Giannalberto Bendazzin), jonka pohjalle myöhemmät tutkijat voivat rakentaa. (Ainakin näin voi toivoa!) En nimittäin löytänyt mitään kunnollista tekstiä aiheesta, pienessä lähdeluettelossa mainittu Orvo Bogdanoffin kirja on erittäin hienosti kuvitettu, mutta tekstillisesti se on pettymys. Jos joku tietää hyvän tekstin aiheesta, sopii laittaa kommenteihin! 
Hyvää joulua kaikille blogin ja teosteni lukijoille! 

Joululehtien historiaa

Ensimmäinen suomalainen joululehti oli ilmeisesti vuonna 1879 ilmestynyt ruotsinkielinen Betlehems stjärnan eli Betlehemin tähti, jonka julkaisi Helsingin Nuorten naisten kristillinen yhdistys. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi jouluaattona, mitä nykyään pidettäisiin mahdottomuutena. NNKY julkaisi Betlehemen tähteä kymmenen vuoden ajan, mutta aloitti sen uudestaan vuonna 1904. Lehti ilmestyikin aina vuoteen 1957 asti.

kuva: Irene Ylönen

Samana vuonna kuin Betlehems stjärnan lakkautettiin ensimmäisen kerran ilmestyi myös Tilgmannin kirjapainon julkaisema Joulutervehdys, jota toimittivat ajan naisasianaisinakin toimineet Vera Hjelt ja Alli Trygg, joista ensinmainittu oli myös kansanedustaja 1900-luvun alussa. Joulutervehdys oli laadukkaasti tehty lehti, jossa vuorottelivat asiapitoiset tekstit lyhyiden novellien ja satujen kanssa. Lehti panosti myös ulkoasuun käyttämällä ajan merkittäviä taiteilijoita kansikuvittajina, kuten Hanna Frosterus-Segerståhlea. Joulutervehdyksessä esiintyi monia ajan kirjailijoita, kuten Alli Nissinen ja Toini Topelius. Joulutervehdyksen sisältö oli suurimmaksi osaksi hyvin harras ja kristitty. Samantapainen oli WSOY:n Joulusanoma lapsille, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1891. Sen pitkäaikainen päätoimittaja oli kirjailijasukuun kuulunut Aune Krohn.
Maallisempia lehtiä olivat pitkäikäisen ja vaikutusvaltaisen koulu- ja lastenkirjakustantamon Valistuksen Joulupukki sekä tamperelaisen kirjapainon ja kustantajan Isak Julinin perustama Joulu-Ilo. Joulupukki alkoi ilmestyä vuonna 1900 ja jatkui aina vuoteen 1966. Joulu-Iloon teki varhain kuvituksia ja kansikuvia ajan tunnettu taiteilija ja arkkitehti Alex. Federley, ja lehteen kirjoittivat muun muassa kansankuvauksen isänä pidetty Pietari Päivärinta ja eläinhoito-oppaistaan tunnettu, mutta myös satuja kirjoittanut Mikko Ilkka sekä Jalmari Finne, Ruupert Kainulainen, Juho Koskimaa ja U. W. Valakorpi. Erikoinen kertomus Joulu-Ilossa oli kansakoulunopettajana toimineen Anna Kaitilan "Joulutarina", joka sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Tarinassa venäläinen sotilaa karkaa jouluksi kotiin ja teloitetaan karkuruudesta tuomittuna. Lehteen kirjoitti myös raumankielisiä tarinoita Hj. Nortamo.

Suomessa julkaistiin näiden lisäksi paljon muitakin joululehtiä 1910-1930-luvuilla, jonka ajanjakson voi katsoa olleen suomalaisten joululehtien kulta-aikaa. Lähes jokaisella isolla kustantamolla oli oma joululehtensä ja lisäksi monet järjestöt julkaisivat omia lehtiään. Monissa lehdissä oli uskonnollinen sisältö, kuten Nuorten todistus -järjestön Jouluaatto-lehdessä, joka alkoi ilmestyä vuonna 1920 ja ilmestyy edelleenkin Suomen vapaakirkon joululehtenä. Taiteellisesti tyylikäs varhainen lehti oli Turussa painettu Sampo, joka ilmestyi vuosina 1908-1916. Sitä kuvittivat monet aikansa tärkeimmät ja parhaat taiteilijat, kuten Akseli Gallén-Kallela, Santeri Salokivi ja Victor Westerholm. Lehdessä oli mukana myös nuori Rudolf Koivu.
Valistuksen Joulupukki-lehden kukoistuskautta voi katsoa olleen 1920-1930-luku, jolloin sillä oli lähes maailmanluokan avustajia, kuten Rudolf Koivu, joka teki lehteen upeita töitä, ja Alexander Paischeff sekä Onni Muusari, jonka töissä oli huomattavia jugendvaikutteita. 1930-luvulla lehteä kuvitti myös myöhemmin televisiosta tunnettu Kylli Koski. Tarinoita ja runoja lehteen kirjoittivat muun muassa Akseli Einola, Tyyne Haapanen-Tallgren, Heikki Jartti, Urho Karhumäki, Aarni Kouta, Veikko Korhonen, Alpo Noponen, Jalmari Sauli, Toivo Tarvas ja Einari Vuorela.
Suuri osa joululehdistä suunnattiin nuorille ja lapsilukijoille, mutta kiinnostavan poikkeuksen muodostaa kirjailija Maila Talvion päätoimittama Kulkuset, joka ilmestyi alaotsikolla "Joululukemista maalaisille". WSOY:n julkaisema lehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1913. Lehti suuntautui taiteeseen ja kirjallisuuteen ja sen avustajiin kuuluivat muun muassa presidentin vaimo Ester Ståhlberg sekä Mika Waltari, jonka joulutarinoihin kuuluu vuonna 1930 ilmestynyt "Onnellinen loppu", joka julkaistiin Kulkusissa Martta Wendelinin kuvituksella. Kulkusissa ilmestyi myös erilaisia taideliitteitä, erityisen hieno liite oli (ilmeisesti ruotsalaisen) taiteilija Carin Adelswärdin primitiivisellä tekniikalla kuvittama Aleksis Kiven kertomus "Hiidenkivi". Hauska lisä on yleensä kovin vakavana tunnetun V. A. Koskenniemen kauhuhenkinen runo "Sir Edward". Lehti lakkasi ilmestymästä vuonna 1930.

Muita kustantamojen joululehtiä olivat muun muassa Kariston Pienokaisen joulu ja Joulutunnelma. Edellinen alkoi ilmestyä vuonna 1925 ja luotti enemmän käännöstarinoihin ja ulkomaisiin kuvituksiin kuin kotimaisiin. Otavan joululehti oli Joululahja, joka ilmestyi vuosina 1915-1956. Lehti oli aluksi Helmi Krohnin, Arvid Lydeckenin ja Anni Swanin toimittama, mutta pian Swan jättäytyi toimittajan töistä pois. Joululahjan kannet olivat usein Martta Wendelinin kuvittamia; Wendelin onkin ollut Rudolf Koivun rinnalla yksi tärkeimpiä jouluaiheen kuvittajia Suomessa. Wendelinin työt Joululahjassa ovat herkkiä lapsiaiheita, jotka vetoavat lukijoihin edelleen. Joululahjaan kirjoittivat monet ajan tärkeät ja tuotteliaat lasten- ja satukirjailijat, kuten Tyko Hagman, Joni Rautio ja Annikki Setälä. Hilda Huntuvuori kirjoitti lehteen monia Raamattu-aiheisia tarinoita, ja uskonnollinen sisältö näkyi lehdessä muutenkin melko runsaana. Lehteen tekivät sarjakuvia muun muassa Hjalmar Löfving sekä nimimerkit ESA, Ha-Ve ja K. Vuoristo. Akseli Einolan itsensä kuvittamat sadut lähenivät paikoitellen sarjakuvaa. Upeita kuvituksia tekivät myös Hanna Frosterus-Segerstråhle ja Eeli Jaatinen. Sodan jälkeen lehteen kirjoittivat muun muassa Ester Ahokainen ja Aili Konttinen sekä Annikki Setälän käly Aini Setälä. Uusi kuvittaja oli naivistisia töitä tehnyt Helmiriitta Honkanen.
WSOY:n julkaiseman Sirkka-lastenlehden jouluversio Sirkan joulu ilmestyi sota-aikana Anni Swanin päätoimittamana. Joulunumeroita selvästi myytiin Swanin nimellä, sillä normaaleissa numeroissa hänen nimeään ei ollut kansissa. Joulunumeroihin panostettiin, sillä muutoin mustavalkoisen lehden joulunumerot olivat näyttävästi moniväripainettuja. Kirjoittajina olivat päätoimittaja Swanin lisäksi muun muassa Ester Ahokainen, joka julkaisi lehdessä paljon lastenrunoja, Aino Pälsi, Raul Roine, Annikki Setälä ja Toini Swan sekä eksoottisia aiheita suosinut R(afael). Austio. Akseli Einola teki Joululahja-lehdestä tuttuja kuvitettuja satuja, ja kuvittajista tunnettuja olivat ainakin Rudolf Koivu ja Helga Sjöstedt. Hjalmar Löfving julkaisi Sirkan joulussa sarjakuvaansa Olli Pirteä.

Samoihin aikoihin kahden edellämainitun kanssa julkaistiin myös lastenlehti Pääskysen erillistä Joulukontti-nimistä joululehteä. Sen päätoimittajia olivat 1920-luvulla Helmi Krohn, Arvid Lydecken ja Salme Setälä. Lehdessä oli vielä tuolloin paljon uskonnollista sisältöä, mutta myös satuja hienoin kuvituksin varustettuna, mainittakoon vaikkapa Alexander Paischeffin "Taikaneste", jonka hän oli itse kuvittanut. Muita tärkeitä kuvittajia olivat Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. 1930-luvulla Joulukonttiin piirsi Koivun lisäksi muun muassa Arnold Tilgmann ja Olavi Vikainen sekä tuntemattomampi, joulukorttejakin tehnyt Maria Orjala. Kiinnostava erikoisuus on vuoden 1939 numerossa ilmestynyt Aarne Koposen fantasiatarina "Kuningas Robotti".
Helmi Krohn jatkoi lehden päätoimittajana vuoteen 1956, jolloin se lakkautettiin. Helmiriitta Honkanen pistää silmään viimeisten vuosien raikkaana kuvittajana. Martta Wendelinin kannet jatkoivat aina lehden lopettamiseen saakka, samoin uskonnollinen sisältö, joskin se väheni selvästi ajan myötä.
Mainittujen lehtien lisäksi myös kustantajien perustama Koulutarpeiden Keskusliike julkaisi omaa lehteään, Pikkuväen joulua vuosina 1934-1960.

Kiinnostava ja aikuisille suunnattu oli Liikeapulaisten liiton julkaisema Joulutouhu (1932-1958), jossa siinäkin näkyi paljon Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin kansikuvia. Olavi Salmisen päätoimittamassa lehdessä ilmestyi usein kauppa- tai liikeaiheisia novelleja, joita kirjoittivat Erkki Ilmari (eli Erkki Ilmari Lehtonen), M. eli Maija Pajari, Veikko Virmajoki ja saaristolaistarinoistaan tunnettu Emil Elenius. Myös kauhutarinoita kirjoittanut nimimerkki T. Syväkari kirjoitti Joulutouhuun, tosin muissa tyylilajeissa. Lähes joka numerossa julkaistiin Tiituksen eli Ilmari Kivisen pakina. Näyttävän näköisen lehden välissä julkaistiin usein myös irrotettava taidekuva, esimerkiksi Pekka Halosen ja Väinö Hämäläisen töitä.
Joulutouhun kohdalla näkyy erityisen hyvin se, että sota-aika vähensi kirjoittavien ja kuvittavien avustajien määrää ja laatua - sama ilmiö tapahtui tietysti muissakin joululehdissä, mutta lastenlehdissä kato ei ollut niin suuri kuin Joulutouhussa, koska lapsille tarinoita kirjoittivat usein naiset, jotka eivät joutuneet rintamalle. Joni Rautio oli Joulutouhun kohdalla poikkeus, sillä häneltä ilmestyi lehdessä sota-aikanakin useita novelleja. Sodan jälkeen lehteen piirsi hauskoja impressionistisia kansikuvia Eero-Einari eli Forssassa vuonna 1910 syntynyt Eero Einari Nurmela.
Liikeapulaisten liiton lisäksi monet muutkin yhdistykset julkaisivat joululehtiä: Misericordiaa julkaisi vuosina 1941-1964 Suomen sairaanhoitajataryhdistys, Taikasauvaa (1928-1931) julkaisi Koteja kodittomille lapsille, Orvon joulua taas Orpokotiyhdistys Siunauksela vuosina 1924-1987. Lehtien kanssa myytiin usein myös jouluaiheisia postikortteja.
Myös sota-aiheet näkyivät joululehdissä. Anna Kaitilan ensimmäisen maailmansodan myllerryksiin sijoittuva tarina mainittiin jo, Suomen sotiin sijoittuvat runoilijana tunnetun Ilmari Pimiän "Joulukirje rintamalle" (Joulupukki 1941) ja Toini Lehtisen "Joulu tuli sittenkin" (Joulupukki 1940), jossa rintamalle lähtenyt isä palaa huonoista uutisista huolimatta kotiin jouluksi.
Uskonnollinen sisältö ei lehdistä koskaan poistunut, minkä todistavat monet toimittaja Veikko Ennalan ankarana isänä tunnetun Atte Ennalan Raamattu-aiheiset tarinat Joulupukki-lehdessä. Raamattu-tarinoita kirjoittivat joululehtiin myös Hilda Huntuvuori ja Heikki Soisalo.

Myös monet yleisaikakauslehdet, kuten Kotiliesi, Seura ja Apu, julkaisivat erillisiä joulunumeroita, joissa ilmestyi paljon kirjailijoiden tekemiä joulutarinoita sekä jouluaiheisia kuvituksia. Esimerkiksi Mika Waltari kirjoitti paljon Kotilieden Jouluun. Joulunumeroita julkaisivat myös Hakkapeliitta ja Suomen Sotilas sekä erälehdet.
Myöhemmin yhteiskunnan maallistuessa joululehdet ovat palautuneet lähemmäksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tilannetta, jossa uskonnolliset yhteisöt julkaisevat omia joululehtiään, mutta maalliset tahot ovat niistä luopuneet. Murros tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin monivärisinä painettujen joululehtien viehätys väheni muidenkin lehtien vähitellen siirtyessä moniväripainatukseen. Lisäksi lehdet saivat radiosta, televisiosta ja elokuvista kilpailijoita. Lopullisen niitin antoivat radikaalit kulttuuripiirit, joille joulunvietto oli merkki yhteiskunnan jämähtämisestä vanhoihin tapoihin. Uskonnollisissa piireissä lehdet ovat edelleen suosittuja. Esimerkiksi Raamattuopiston Joulusanoma ilmestyy edelleen.

Joululehtien viehätys ei ole kuitenkaan lakannut - tämä koskee varsinkin lapsille tarkoitettuja joululehtiä. Kauniit käsityönä tehdyt värikuvat eivät ole vanhentuneet ja joulutarinoiden yksinkertaisuus ja niiden teemat tuntuvat edelleen ajankohtaisilta, vaikka uskonnollisuus ja hartaus eivät sinänsä kiinnostaisikaan. Lehtiin sisältyy suuri määrä suomalaisen kirjallisuuden, lehtikuvituksen ja sarjakuvan historiaa ja olisi sääli, jos se jäisi kokonaan huomiotta.

Kirjallisuutta:

Orvo Bogdanoff: Joutui joulu pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. Kansainvälinen kuvakulttuuriyhteisö Säde 2011.

http://www.posti.fi/postimuseo/nayttelyt/teemanayttelyt/2009/joululehdet.html (sit. 6.9.2012)

https://kirjasto.jyu.fi/yleista/nayttelyt/2009/joulun-sanomat-joululehtiae-sata-vuotta-sitten-1

http://sivustot.tuusula.fi/museot/wendelin/tekstisivu.tmpl?numero=85393408

Hauskaa joulua -kirjan sisällysluettelo (joka ei siis löydy kirjasta): 

Juhani Aho: Joulu, teoksesta Lastuja: toinen kokoelma, WSOY 1905
Juhani Aho: Haltian joululahjat, teoksesta Kolme lastua lapsille, WSOY 1899
Eino Leino: Tietäjät itäiseltä maalta, Uusi Suometar 25.12.1900
Pietari Päivärinta: Minun jouluni, Joulu-Ilo 1905
Alta: Joulusaappaat, Joulutervehdys 1889
Anonyymi: Muuan jouluaatto, Joulutervehdys 1889
Joel Lehtonen: Joulu ja juhannus, Joulutunnelma 1927
Karl A. Tavaststjerna: Joulun ja uudenvuoden välillä, Joulutervehdys 1895
Veikko Korhonen: Heidän onnellisin joulunsa, Joulu-Ilo 1919
Juho Koskimaa: Uuteen elämään. Joulukertomus porovarkaasta, Joulu-Ilo 1908
Väinö Kataja: Kaksi joulua vanhanpojan elämässä, Sarastus 1908
Johan Ludvig Runeberg: Joulunaatto luotsin majassa, alun perin nimellä "En julqväll i lotskojan", Helsingfors Morgonblad, 31.12.1832, suomennos julkaistu nimellä Joulun-aatto luotsin majassa. G. W. Edlund 1886
Emil Nervander: Jouluvieraita, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Emil Nervander: Kirjojen jouluyö. Fantasia, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Rafael Hertzberg: Joulusatu vanhasta Karjalasta, Joulutervehdys 1895
Viljo Kojo: Joulukertomus, teoksesta Yllätys. Karisto 1925
Larin-Kyösti: Syytinkivaarin joulusahti, teoksesta Katupeilin kuvia, Karisto 1910
Samuli S.: Jouluaamu, teoksesta Novelleja II. WSOY 1885
Alli Trygg: Muuan joululahja, Joulutervehdys 1892
Reino Helismaa: Joulu Villissä lännessä, Seikkailujen Maailma 12/1945 salanimellä Masa Palo

Uusi Ruudinsavu ulkona

Toimittamani Ruudinsavu, Suomen Länkkäriseuran virallinen äänenkannattaja, on jälleen kerran ilmestynyt. Lehdessä on pitkä essee Cormac McCarthysta, joka on ajankohtainen klassikkoromaani Blood Meridianin käännöksen ansiosta, artikkeli Lonesome Dove -tv-sarjoista, teksti Buck O'Rue -sarjakuvasta, jota Disney-mies Paul Murry teki varhain urallaan, sekä pidemmät nekrologit Sergio Bonellista ja Jean Giraudista. Lisäksi lehdessä on monta pikkujuttua sekä arvioita ja laaja nekrologipalsta. 

Lehden kansikuvassa - jonka on tehnyt maanmainio Anssi Rauhala - keekoilee Länkkäriseuran kesäpippaloista tutussa asennossa seuran aktiivijäsen Sami Myllymäki.

Tilattavissa osoitteesta ruudinsavu@gmail.com.

Nillitystä elokuvakritiikistä eli tapaus Killing Them Softly

Pidin tavattomasti Andrew Dominikin rikoselokuvasta Killing Them Softly enkä peitellyt innostustani Sylviin kirjoittamassani arviossa. Viikkoa myöhemmin luin Antti Selkokarin arvion samasta elokuvasta Aamulehden Valo-liitteestä. Selkokari oli huomattavasti kriittisempi elokuvaa suhteen, piti sitä ilmeisesti jonkinlaisena Tarantino-kopiona. Selkokari aloittaa: "Parhaat rikoselokuvat tulevat kioskikirjoista, joita ei lueta turhan tarkkaan."

Elokuvahan perustuu amerikkalaisen George V. Higginsin romaaniin Cogan's Trade, josta on nyt otettu uusintapainos elokuvan nimellä ja leffakannella (ei suomeksi tietenkään). Ymmärrän ajatuksen, jota Selkokari hakee, mutta Higgins ei kuitenkaan ole kioskikirjailija. Kaikki hänen kirjansa on julkaistu kovakantisina laatukustantamoilta ja hänellä on usein ollut enemmänkin kaunokirjallinen maine kuin varsinaisen rikoskirjailijan. Tämän on sinetöinyt muun muassa Julian Symonsin suitsutus dekkarin historiassa, joka on suomeksikin nimellä Murha! Murha!

Higginsin tyylikin takaa sen, että hänen kirjojaan ei voi lukea kuin "kioskikirjoja, joita ei lueta turhan tarkkaan". Higgins jättää pois kerronnallisen kuvailun ja juoni kulkee lähes pelkästään dialogin avulla. Higgins jättää usein pois myös lukijaa ohjaavat parenteesit ("hän sanoi", "McCormick kysyi", "nainen epäili"). Hänen teoksiaan nimenomaan ei voi lukea huolimattomasti. (Tämän huomaa myös katsomalla aiemman Higgins-filmatisoinnin Eddie Coylen ystävät. Sitä ei pysty seuraamaan keskittymättä. Kummatkin elokuvat ovat hyvin säilyttäneet kirjailijan dialogivetoisen tyylin. Killing Them Softlyssahan juonta ei kuljeteta juuri muuten kuin dialogin avulla ja silti elokuva toimii parhaimmillaan kuin unelma.)

Olen ennenkin pannut merkille samanlaisia kommentteja elokuva-arvioista. Kari Salminen kirjoitti joku vuosi sitten Lannistumaton Luke -elokuvasta ja heitti ohimennen jotain siihen suuntaan, että usein vanhat kioskipokkarit paranevat elokuviksi tehtynä. Lannistumaton Luke perustuu kuitenkin kovakantisena kirjana julkaistuihin karriääririkollisen romaanimuotoisiin muistelmiin, ei kioskipokkariin. Donn Pearce oli itse myös käsikirjoittamassa elokuvaa. Silti Salminen tuntui ajattelevan, että elokuvassa oli haluttu vain käyttää poisheitettäväksi tarkoitettua kirjaa pohjana jollekin muulle, joka olisi lähtökohtaisesti jotain parempaa ja pysyvämpää.

Vastaavaa "elokuva on aina parempi" -ajattelua näkee usein muutenkin, vaikkapa Psykosta puhuttaessa. Hitchcockin elokuva on hieno ja omana aikanaan valtavan vaikutusvaltainen murtaessaan lukuisia tabuja, mutta Robert Blochin alkuperäisromaania on arvioissa sanottu estoitta roskaksi. Samantyyppisiä asenteita näkyy vaikkapa vanhoista film noir -elokuvista puhuttaessa: elokuvat kiinnostavat, mutta harva on kiinnostunut romaaneista, joihin ne perustuvat tai ne tuomitaan lukematta pulp-roskaksi (vaikka ne olisivat siitä hyvin kaukana). Voi olla, että kysyn naiivin kysymyksen, mutta kysyn sen silti: mistä johtuu tämä visuaalisen mielihyvän ylivalta? Miksi samat tarinat olisivat väistämättä parempia elokuvana kuin kirjana? Heitän nopean: jos minun pitäisi nyt valita, katsoisinko Shaft-elokuvan vai lukisinko Ernest Tidymanin alkuperäisen Shaft-romaanin, valitsisin jälkimmäisen.

NYT PUHUU KIRJAILIJA: "Valehtelin esikoisteoksessani!"

Olen pitänyt joulukuussa lomaa, kun joulukirja osoittautui fiaskoksi ja turhauduin (en uskalla käyttää sanaa "masennus"). Huomasin, että mikä tahansa poikkipuolinen sana muuttuu murskaavaksi kritiikiksi, jota en kestä luhistumatta. Oli pakko keskeyttää työnteko, jätin kesken esimerkiksi kevääksi sopimani Lovecraft-käännöksen. (Onneksi verohallinto muisti tietotyöläistä avokätisesti.)

Koska oma käsitykseni lomailusta koostuu lähinnä siitä, että luen sattumanvaraisia kirjoja, joilla ei ole juuri mitään tekemistä työn kanssa, tartuin hyllyssä kauan olleeseen  Clark Howardin teokseen Upporikkaat. Oma kappaleeni on kansipaperiton Johanna-kirjakerhon julkaisema laitos, jonka olen joltain kirppikseltä hommannut vuosia sitten.

No niin, nyt kysytte tietenkin, mikä ihmeen Clark Howard. Howard on erinomainen rikoskirjailija, jonka novelleja ylistän esikoisteoksessani Pulpografia. Howardin novelleja suomennettiin seitsemän kappaletta Alfred Hitchcock's Mystery Magazinen suomalaisissa vastineissa 1970-luvun alussa (kaikki näköjään vuonna 1973). Kirjoitan Pulpografiassa: "Howard käyttää lajityypin kliseitä - karannut vanki, kohtalokas nainen, pelipaikat -, mutta luo niistä aivan erilaisia tilanteita kuin monet muut alan kirjailijat." Novellista nimeltä "Katkerat lääkkeet" totean, että siinä Howard "tekee hienon tutkielman ahneudesta ja sen seurauksista". Erityisesti mieleen on jäänyt novelli "Panttivangit", jossa kolme karkumatkalla olevaa rikollista törmää välejään julmasti selvittelevään perheeseen.

Mainitsen Howardin ainoan romaanimittaisen suomennoksen Upporikkaat häntä käsittelevän hakusanan viimeisessä kappaleessa. Totean, että Upporikkaat on "viihdyttävä ja eeppinen kertomus Texasin öljymiljonäärien välisistä kamppailuista ja vihanpidosta". Sanon, että vaikka suomennos vaikuttaa tavanomaiselta viihderomaanilta, kirja on "hyvin ilkeä ja kyyninen".

Kuten tämän blogitekstin otsikko ilmoittaa, valehtelen esikoisteoksessani. En ollut nimittäin lukenut Upporikkaita - luin sen vasta nyt (itse asiassa luin sen loppuun itsenäisyyspäivän iltana). Keksin kuvailun takakannen ja silloisen (Pulpografia ilmestyi jouluaatonaattona 2000) vaatimattoman nettihaun perusteella. Jossain määrin ymmärrän 12 vuotta nuorempaa itseäni, sillä luin Pulpografiaa varten 300-400 kirjaa (ja saman verran novelleja eri lehdistä). Deadlinen uhatessa jotain oli pakko jättää lukematta.

Olisin tosin voinut jättää tuon "ilkeän ja kyynisen" pois. Se on nimittäin vale. Totta on, että Howardin Upporikkaat on viihdyttävä ja eeppinen, mutta ilkeä ja kyyninen se ei ole, pikemminkin kaikkea muuta.

Upporikkaissa on kaikki parhaan amerikkalaisen viihdekirjallisuuden hyveet: Tarina kulkee eteenpäin jatkuvien draamallisten jännitteiden avulla. Ihmisten kuvaus perustuu toimintaan. Laajat historialliset kaaret liikkuvat jossain taustalla takana, mutta kuitenkin niin että ne vaikuttavat yksilötason päätöksiin ja tapahtumiin. Howard välttelee loppuun asti viihteen tyypillisimpiä tapoja kuvata henkilöitä - tärkeämpää kuin ulkonäkö on heidän tekemänsä henkinen ja fyysinen vaikutus, jota Howard usein kuvaa pelkästään pienen yksityiskohdan avulla (miehen jännittyvä hauis, naisen suudelman hetkellä avautuvat huulet). Howard on hyvä myös naishenkilöiden kuvaajana. Kirjan naishahmot ovat vivahteikkaita ja voimakkaita, aivan kuin kirjan miehetkin.

Tarina alkaa vuodesta 1918 ja päättyy toisen maailmansodan jälkeisiin tunnelmiin. Päähenkilö on Sam Sheridan, isättömäksi itseään luuleva älykäs nuori mies, joka ensimmäisestä maailmansodasta tullessaan saa tietää perineensä tuntemattomalta texasilaiselta karjaparonilta pienen, arvottomana pidetyn maaläntin. Sieltä kuitenkin löytyy öljyä ja Sheridan ansaitsee miljoonaomaisuuden omalla kovalla työllään. Sheridanilla on myös sosiaalista omatuntoa, sillä hän kannustaa perustamaan osuusliikkeitä ja muun muassa antaa ilmaisia tontteja farmareille ja tekee avokätisiä öljynporausdiilejä maanviljelijöiden ja intiaanien kanssa. Lopussa tulee mieleen, että Clark Howard on halunnut Sam Sheridanissa luoda miespuolisen Scarlett O'Haran, ihmisen joka aina nousee jaloilleen riippumatta henkilökohtaisista ja yhteisön kriiseistä (tulipalo, hirmumyrsky, läheisten kuolemat, vaimon uskottomuus jne.). Välillä mennään ajassa taaksepäin aina Villin lännen aikoihin, mielessä käy vertailukohtana Larry McMurtryn Lonesome Dove ja siitä tehty klassikon asemaan noussut minisarja. Kerronnan dramaattisuus vähenee kolmannessa ja viimeisessä osassa, mutta ei niin paljon että kirjasta jäisi huono jälkimaku.

Totean Pulpografiassa vielä, että Howardin kirjan nimen pitäisi olla "Sikarikkaat", koska se on englanniksi Dirt Rich. Luulisin että nimen antaessaan Howard on enemmänkin miettinyt Texasin pölyistä maaperää. Se siitä kyynisyydestä.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että tiukat tuomiot kirjoista kannattaa jättää väliin, jos niitä ei ole lukenut. Elementary, my dear Nummelin. Laajemmalla tasolla opimme sen, että Pulpografian kaltaista kirjaa ei kannata tehdä, jos kaikki käsiteltävät teokset pitää varta vasten lukea. Tämä on syy, miksi vuosia suunnittelemani ja mainostamani Pulpografia Britannica on edelleen kesken - kun aikaa on jatkuvasti vähemmän ja vähemmän (ehkä osittain omasta syystä), on vaikeampi keskittyä lukemaan vielä yksi Peter Cheyney tai aloittaa Sexton Blake -sarjan lukeminen. En tiedä, ilmestyvätkö muut Pulpografia-sarjan teokset ikinä (Pulpografia Erotica, Pulpografia Australiensis 1-2, Pulpografia Gallica, puhumattakaan pääteoksekseni haaveilemastani Pulpografia Fennicasta). Palatakseni alussa mainitsemaani työkriisiin: minun on joko hylättävä nämä hankkeet tai keskityttävä enemmän ja paremmin.

Edit: muutin muuten asetuksia niin, että nyt näitä postauksia voi jälleen kommentoida (jos on Google-tili).

Olavi Karjaliinin kootut kirjoitukset eli uusin kirjani

Tai no, ei uusin. Uusin on se joulukirja, josta kirjoitin viimeksi - se joka epäonnistui pahasti. Tämä on vaatimattomampi nide ja painoskin on pikkuruinen.

Olavi Karjaliinin teos Matin kolminkertainen kuolema ilmestyi juuri ennen Helsingin kirjamessuja lokakuun lopussa. Kyse on pienestä vihosta, johon kokosin ja taitoin alun perin huvikseni Olavi Karjaliini -nimisen 1800-luvun alkupuolella eläneen kansanmiehen kirjoittamia tarinoita. Minun piti itse julkaista teos pienenä painoksena omaan laskuuni, mutta sitten kysyin Turbatorin Harri Kumpulaiselta, olisiko hän kiinnostunut kirjasesta. Arvasin kyllä oikein: Kumpulainen piti ideaa outona ja juttuja kiinnostavina, joten hän julkaisi kirjan. Matin kolminkertaista kuolemaa painettiin sata kappaletta, osaa Kumpulainen ilmeisesti käyttää Turbatorin liikelahjoina. Kätevimmin sitä saa ostaa suoraan minulta, hinta ei ole suurensuuri!

Alla kirjaan kirjoittamani pieni esipuhe. Sitä on voitu taittovaiheessa hiukan rukata, joten se ei välttämättä ole aivan sama kuin itse kirjassa. Kirjan kansikuva on Mies Mikkosen tekemä. Kuten takakannessa sanotaan, tämä on ensimmäinen kerta, kun Karjaliinin oudot tarinat julkaistaan antiikvalla painettuna - Mehiläisestä 1980-luvulla tehdyssä faksimile-laitoksessahan ne on painettu fraktuuralla. Jonkin verran muokkasin Karjaliinin käyttämää arkaaista kieltä, mutta en paljon - ja se voi olla monille hiukan vaikealukuista edelleenkin. Kirjan nimi on minun keksimäni.

Ja tässä se esipuhe:

Olavi Karjaliinin groteskit rikostarinat

Olavi Karjaliini eli oikealta nimeltään Olli Karjalainen (1805-1855) oli Kerimäellä syntynyt liperiläinen räätäli, joka avusti muutamilla tarinoilla Elias Lönnrotin legendaarista Mehiläinen-lehteä 1830-luvun lopulla. Karjaliini kirjoitti lehteen myös runoja, joita julkaistiin myöhemmin Kustavi Grotenfeltin kokoamassa kansanrunoilijoiden kokoelmassa Kahdeksantoista runoniekkaa (1889). Grotenfelt kirjoittaa saatesanoissaan, että Karjaliini kuoli varakkaana miehenä työskennellessään Siikakosken sahan lastauspaikalla vartijana.
Tarinat lehteen lähetti Liperin kirkkoherranapulainen Carl Gustaf Wargentin (1811-1865) ja Lönnrot mieltyi niihin erityisesti. Erään tekstin perässä luki, että Mehiläinen ottaa mielellään lisää tällaisia tekstejä julkaistavaksi. Lönnrot osoitti tässä rohkeutta, koska Karjaliinin tarinat herättivät paheksuntaa. Nimimerkki "Siveyden harjoittaja" pyysi nimittäin Helsingfors Morgonbladissa, että Karjaliinin tarinoiden kaltaisia hävyttömiä juttuja ei lehteen lähetettäisi. Myös rovasti ja raittiusmies Johan Fredrik Berghin (1795-1866) tiedetään julkisesti kommentoineen asiaa paheksuvaan sävyyn.
Tässä pienessä kirjasessa on kaikki Karjaliinin proosaksi laskettavat tekstit Mehiläinen-lehdestä. Osa ei ole rikosaiheisia, mutta ne, jotka ovat, osoittavat, että on sitä ennenkin osattu. Karjaliinin tarinoissa lyödään surutta päähän, tapetaan pienimmästäkin syystä, rietastellaan ja juopotellaan. Suomalaisen rikoskirjallisuuden - tai ainakin rikoksen - suuret linjat ovat olleet olemassa jo 170 vuotta sitten! Karjaliinin tarinat laajennettuna ja uudelleen kirjoitettuna voisivat hyvinkin toimia nykyaikaisen mustan komedian, jossa ihmisten väliset intohimot purkautuvat törkeinä rikoksina ja huijauksina.

Joulukirja ja sen kaikki mokat: kertomus freelance-kirjailija-graafikon häpeästä

Käväisin tänään perheen kanssa juhlistamassa siiderillä ja purilaisaterialla uutta kirjaani, vanhoja joulukertomuksia sisältävää Hauskaa joulua, jonka Turbator julkaisi toiseksi viimeisenä novelliantologianaan. (Tämän jälkeen ilmestyy vielä kotimaisten aikamatkustusnovellien antologia, sitten niiden julkaisu päättyy kannattamattomana.) Kirjassa on johdantoartikkeli joululehtien historiasta Suomessa sekä vanhoja jouluaiheisia kertomuksia 1800-luvun loppupuolelta 1940-luvulle. Jokaisen tarinan aluksi on pieni kirjoittajaesittely, aiempien kirjojeni Tankki palaa!, Outoja jälkiä ja Hallusinatsioneja tyyliin. Se on minusta ihan hyvä tapa hahmottaa tällainen historialliseen otteeseen pyrkivä antologia, jossa ei ole uusia tarinoita.

Olin tietysti tyytyväinen, niin kuin uusien kirjojen kanssa kuuluu ollakin, mutta sitten rupesin selailemaan opusta. Ensimmäiseksi huomasin, että suojalehdellä lukee pelkästään "joulukirja", ei kirjan nimi. Sitten huomasin, että lyhyessä esipuheessa sanotaan, että kirjassa olisi kahdenkymmenen vanhan tarinan lisäksi kaksi uutta - siihen tosiaan suunniteltiin Johanna Sinisalon ja Harri Kumpulaisen (joka on siis kustantaja itse) jouluaiheista scifi-tarinaa, mutta kumpaakaan ei käytetty, monestakin eri syystä. Muotoilu jäi esipuheesta kuitenkin poistamatta. Sitten huomasin monia pieniä virheitä (Reino Helismaan novellilla on eri nimi pienessä esittelytekstissä ja itse novellin alussa jne.).

No, nämä nyt menisivät huolimattomuuden piikkiin, ja sanoin vaimolle, ettei niitä kukaan huomaa tai jos huomaa, kukaan ei valita. Sitten tajusin, että kirjasta puuttuu sisällysluettelo, vaikka se tällaisessa olisi aivan oleellinen, varsinkin kun kaikkien novellien yhteydessä ei missään sanota, missä ja milloin ne on julkaistu. Joistain onneksi sanotaan, mutta se ei kyllä riitä.

En voi kuin syyttää itseäni, kun olen kerran kirjan itse koonnut ja taittanut. On mahdollista, että olen tehnyt nuo puuttuvat korjaukset, mutta ne eivät ole tallentuneet siihen versioon, jonka olen kustantajalle lähettänyt. Tai sitten olen lähettänyt jostain syystä eri paikkaan tallentamani tiedoston. Tämä on tietysti yleisemminkin pienten kustantamojen ongelma: ei ole aikaa tai viitseliäisyyttä oikolukea painoon meneviä kirjoja. Tämä olisi ehdottomasti pitänyt silmäillä läpi, suojalehden nimivirheen (kyse siis työotsikosta, joka on vain lätkäisty sivulle, kun ei ole ollut vielä tiedossa kirjan lopullinen nimi) ja sisällysluettelon puutteen olisi nopeastikin voinut huomata. Olisi pitänyt myös olla viitseliäisyyttä käydä kirjan vedos läpi.

Mutta kun ei niin ei. Tässä on ehkä kyse siitä, mistä kirjoitin aiemmin: kun palkkiot ovat pieniä ja kirjojen näkyvyys olematonta (terveisiä vain Suomalaiselle kirjakaupalle!), niin viitseliäisyyttä ei oikein ole.

Koetan näin paikata edes jotain: alla kirjan sisällysluettelo tarkkoine julkaisutietoineen. Teen johdantoartikkelista jossain vaiheessa erikseen postauksen, se on sen verran pitkä.

Juhani Aho: Joulu, teoksesta Lastuja: toinen kokoelma, WSOY 1905
Juhani Aho: Haltian joululahjat, teoksesta Kolme lastua lapsille, WSOY 1899
Eino Leino: Tietäjät itäiseltä maalta, Uusi Suometar 25.12.1900
Pietari Päivärinta: Minun jouluni, Joulu-Ilo 1905
Alta: Joulusaappaat, Joulutervehdys 1889
Anonyymi: Muuan jouluaatto, Joulutervehdys 1889
Joel Lehtonen: Joulu ja juhannus, Joulutunnelma 1927
Karl A. Tavaststjerna: Joulun ja uudenvuoden välillä, Joulutervehdys 1895
Veikko Korhonen: Heidän onnellisin joulunsa, Joulu-Ilo 1919
Juho Koskimaa: Uuteen elämään. Joulukertomus porovarkaasta, Joulu-Ilo 1908
Väinö Kataja: Kaksi joulua vanhanpojan elämässä, Sarastus 1908
Johan Ludvig Runeberg: Joulunaatto luotsin majassa, alun perin nimellä "En julqväll i lotskojan", Helsingfors Morgonblad, 31.12.1832, suomennos julkaistu nimellä Joulun-aatto luotsin majassa. G. W. Edlund 1886
Emil Nervander: Jouluvieraita, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Emil Nervander: Kirjojen jouluyö. Fantasia, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Rafael Hertzberg: Joulusatu vanhasta Karjalasta, Joulutervehdys 1895
Viljo Kojo: Joulukertomus, teoksesta Yllätys. Karisto 1925
Larin-Kyösti: Syytinkivaarin joulusahti, teoksesta Katupeilin kuvia, Karisto 1910
Samuli S.: Jouluaamu, teoksesta Novelleja II. WSOY 1885
Alli Trygg: Muuan joululahja, Joulutervehdys 1892
Reino Helismaa: Joulu Villissä lännessä, Seikkailujen Maailma 12/1945 salanimellä Masa Palo

Torkku ja vastarinta

Aamutoimeni tänään: Kello soitti 6.50. Käytin kännykän viiden minuutin välein hälyttävää torkkutoimintoa kymmenen yli seitsemään, jolloin vääntäydyin hitaasti ylös. Vuoroin vaimon kanssa herättelimme lasta kouluun. Kun lapsi oli syönyt aamupalan ja olin saattanut hänet taksiin, menin sänkyyn lukemaan (Megan Abbottin erinomaista romaania The End of Everything). Rupesin nukkumaan 8.33. Nukuin kaksi tuntia ja nousin erittäin uni-inerttisenä. En ole juuri mitään jaksanut tänään tehdä.

Tästä kaikesta tuli mieleen tämä Tiedonantajaan kirjoittamani kolumni, jossa käsittelen torkkutoiminnon ja kapitalismin välistä yhteyttä. (Tekstissä epämääräisesti mainitut kirjailijat käsittävät ainakin Leena Lehtolaisen, joka sanoi haastattelussa, ettei käytä torkkua. Voi olla, että koko ajatusketju lähti juuri tästä haastattelusta liikkeelle.)

Torkku ja vastarinta

I 
Tyyny kutsuu vielä. Uni on pehmeää, lämmintä, vaivatonta. On ihana nukahtaa hetkeksi. Kännykän tai kellon torkkutoiminto herättää sinut kuitenkin viiden minuutin kuluttua.

II
Torkkutoiminto on pehmeän vastarinnan muoto. Vielä ei tarvitse nousta. Ei tarvitse olla tuottava, ei osallistua yhteiskunnan toimintaan. Ei tarvitse ihan vielä lähteä töihin. Voi vielä sulkea silmänsä, palata alitajunnan maailmoihin, joissa ihmisellä on todellinen vapaus.
Moni näkeekin parhaat, villeimmät, harhaisimmat unensa juuri niinä muutamina minuutteina, jotka jäävät torkkumuistutusten väliin.
Kun se nukahtaminen on kerran niin vaivatonta. Ja peitto juuri sopivan lämmin. Ei ole kylmä, mutta ei myöskään hiki.

IV
Toisaalta torkku on nimenomaan vaaraton. Se luo illuusion siitä, että itse hallitset omaa untasi, omaa nukkumistasi, vaikka todellisuudessa torkku on suunniteltu sitä varten, että ehtisit ajoissa töihin.
Torkkujen aikana nähdyt parhaat unetkin selittyvät juuri tällä: ihminen pakenee väistämätöntä stressireaktiota unien vapaaseen maailmaan ja tekee sen nopeasti ja varmasti. Unesi tietää, mitä sinulle kohta tapahtuu.

V
Jotkut vapaat toimijat, kuten kirjailijat, saattavat kehuskella sillä, että he eivät käytä torkkua. Sehän voi toisaalta tarkoittaa myös, että he ovat sisäistäneet aikaisen heräämisen etiikan täydellisesti.
Hekään eivät saa herätä silloin kun haluavat.

VI
Torkku on kuitenkin myös käyttäjälleen vaarallinen.
Sen käyttö saattaa aiheuttaa käsittämätöntä paniikkia hetkellä juuri ennen lähtöä. Kaikki on viivästynyt kymmenellä tai jopa viidellätoista minuutilla, lapsella ei ole kenkiä jalassa, kahvi on juomatta, kokouskravatti on hukassa, juna jättää.
Sellaisia hetkiä on vaikea nähdä vastarintana.

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Tässä Tiedonantajan kolumnisarjan viimeinen osa, jossa yritän hahmotella - edelleen humoristisesti ja osin parodisesti - jonkinlaista sadomasokismin luokkatietoista politiikkaa, koko ajan tietäen, että sellaista ei voi olla. 50 Shades of Grey -viittaus menee hiukan mönkään, koska rakkaudestahan siinä on loppujen lopuksi kyse (luin kirjasarjaa lähes puoliväliin, toisen kirjan alkupuoliskon puoliväliin). Viittaus Kollontain Uuteen omatuntoon saattaa sekin mennä hiukan pieleen, koska en ole koskaan oikeasti lukenut kirjaa, tiedän vain suurin piirtein mistä siinä on kyse. Monethan ovat nyttemmin syyttäneet Kollontaita siitä, että hän on luonut ajatuksillaan lapsiinsa välinpitämättömästi suhtautuvien kommunistinaisten ideaalin, jota on seurannut sydämettömien tarhantätien kaaderi. En nyt ihan ole samaa mieltä. 

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kokoamassani novelliantologiassa Tuska ja hurmio (2011) on laajat jälkisanani "Sadomasokismi suomalaisessa kirjallisuudessa ennen ja nyttemmin". Se on ehkä vähän hatara teksti, jota tein muiden töiden ohessa (en tosin aina tiedä, mikä on se varsinainen työ, jonka ohessa nämä joskus syntyvät) ja siitä puuttuu oleellisia mainintoja, mutta en tiedä toisia tutkimuksen tapaisia tekstejä, joissa aihetta olisi käsitelty. Kirjassa on myös muutamia novelleja, jotka ovat koska tahansa kiihottavampia kuin laimea 50 Shades of Grey - suosittelen esimerkiksi Essi Tammimaan hienoa novellia "Ehtoja", joka oli myös tulla kirjan nimeksi. (Tässä ja tässä vielä kolumnisarjan edelliset osat.)

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Sanovat, että sadomasokismi on poliittista: vapaaehtoinen alistuminen seksisuhteessa vapauttaa ihmiset irti seksuaalisista stereotypioista.
Sadomasokismi on kuitenkin muuttunut poroporvarilliseksi harrasteluksi. Miten muutenkaan, kun koko muukin yhteiskunta on muuttunut poroporvarilliseksi?
Sadomasokismissa on kyse fetisseistä, joita palvotaan, olivat ne sitten sitomista, korkokenkien tai nahan kiillon ihailua.
Freudin mukaan fetissi seksuaalisen palvonnan kohteena on poissaolevan äidin aiheuttaman trauman käsittelyä. Mistä muustakaan on kyse nykyisessä korkokenkämaniassa kuin siitä, että korkokengissään vaappuvien nuorten naisten äidit ovat olleet luomassa uraa, tekemässä kapitalistista yhteiskuntaa?
Korkokengäthän ovat nykyään selvä fetissi, itseään vapaaehtoisesti kiduttavien naisten palvontakohteita, joiden avulla jäädään oman roolin vangiksi. Kuvitelma niiden tuomasta vallasta miehiin nähden on vain toteutumatonta fantasiaa.
Joillekin myös kotitöiden tekeminen käskystä on sadomasokistinen fetissi - eikö se kerro, että ihmiset ovat vieraantuneet omasta työstään? Alun perin hämyisiin alakulttuureihin kuulunut tapa pukeutua kiiltävään pvc-muoviin on miedontunut kiiltäväpintaisiksi wetlook-leggingseiksi. Niitä käytetään tavallisena katuasuna huikeiden korkeiden korkojen kanssa.
Mutta ainoastaan turvatussa asemassa oleva porvari voi todella nauttia fantasioistaan. Hänkään ei voi vapaasti tuoda kaikkea julkisuuteen. Perinteinen pilapiirros kuvaa firman johtajaa saamassa piskaa bordellissa. Mutta suunta voi olla myös toisinpäin.
Alan klassikossa, Pauline Réagen O:n tarinassa (1954) tavataan varakas aatelinen, joka kieltää naisorjiaan sekoittamasta rakkautta ja tottelevaisuutta. Seksi ja alistuminen ovat jotain ihan muuta kuin rakkautta.
Muistetaan myös yksi 1980-luvun juppikauden keskeisiä elokuvia, Adrian Lynen 8½ viikkoa, jossa Mickey Rourke ja Kim Basinger muhinoivat vapaasti, ilman sitoumuksia, harrastavat pientä piiskausta ja sitomista. Elokuvan jupit ovat taloudellisesti varakkaita ja keskenään tasa-arvoisia, he kyllä voivat mennä vapaaseen sitoumuksettomaan suhteeseen.
Kohta suomeksikin ilmestyvä kohuromaani 50 Shades of Grey kertoo siitä, miten salaperäinen ja varakas porvari ottaa epävarman nuoren naisen sadomasokistiseen alistussuhteeseen. Kyse ei tässäkään ole rakkaudesta, vaan pelkästään seksistä ja alistamisesta.
Ajatus vapaasta, ilman sitoumuksia harrastettavasta seksistä on kuitenkin ollut osa työväenliikkeen teorioita. Muistetaan esimerkiksi Alexandra Kollontain Uusi omatunto, joka suomennettiin vuonna 1920.
Työväestön tulisi ottaa tässäkin aloite ja vaatia antiporvarillista sadomasokismia. Sitä voi harjoittaa luomuna, ilman kiinalaisten lasten tekemiä käsirautoja tai piiskoja. Ihmisen kekseliäisyys voi nousta uusiin sfääreihin, kun ei tarvitse pitäytyä kauppojen standardoiduissa valikoimissa. Se olisi osa vallankumousta.
Tarvitsemme myös eroottista kirjallisuutta, jossa alistussuhteet kääntyvät ylösalaisin, jatkuvasti.