Kesä hiipuu hiljaa ja ainoa bändipaitani

Anteeksi toinen "minä-minä" -postaus melkein heti edellisen perään, mutta kun asia nousi esille, niin pakkohan oli toimia: legendaarisen Karkkiautomaatin klassisesta "Tsaffia juon joskus paljon" -t-paidasta ei ole netissä kuvaa! Se oli sitten laitettava, kun paita kerran oli sopivasti päällä.

Voitin kuvan paidan Miettisen Räkärodeon kuulijakilpailussa joskus vuoden 1995 paikkeilla, kun Karkkiautomaatti oli lyömässä itseään läpi. Tykkäsin bändistä välittömästi ja tykkään myös Janskun nykyisestäkin bändistä Liekistä, mutta olen ollut vähän laiska seuraamaan bändin nykyistä uraa. Kovasti tykkäsin seitsemisen vuotta sitten Rajan piirsin taa -levystä. (Paita on samalla ainoa bändipaitani. Vuonna -87 tosin hommasin Radiopuhelimien t-paidan, mutta kun pakettia avatessa näin että siinä kyrpä syöksyy äijän silmästä ulos, totesin että käyttämättä jäi. Myin paidan Dassumin Penalle, vieläköhän hänellä se on...?)

Tämä asia nousi esille, kun huomasin, että faktista kesää on jäljellä reilu tunti. Kaivoin levyhyllystä Karkkiautomaatin kokoelman ja soitin perheelle (miinus poika, joka oli jo mennyt nukkumaan) kauniin ja koskettavan kappaleen "Ja kesä hiipuu hiljaa" (ks. alla).

Kesän loppumiseen liittyy minulla aina myös se haikeus, että tyttäreni, joka asuu ulkomailla äitinsä kanssa, lähtee pois aloittamaan oman koulunsa. Silloin Karkkiautomaatin biisin haikeus - asioille ei voi mitään, vaikka ne kuinka surettaisivat - osuu juuri kohdalleen. Paita alkaa olla jo aika hiutunut ja tahroista osa on ollut jo aika päiviä kestotahroja, mutta joku haikeus tästäkin tulee: asuin tuolloin Tampereella Nekalassa (tai Viinikassa, Nekalan koulun vieressä kuitenkin) omituisessa kivijalkakämpässä ja - no, kyllähän te tiedätte. Sitä on joskus haikeana, vaikkei olisi mitään syytäkään. Elämä on sellaista.

Breivikin juoksulenkki

En missään nimessä kuulu niihin, joiden mielestä Anders Behring Breivik olisi ansainnut kovemman tuomion. 21 vuotta vankilassa on tolkuttoman pitkä aika (pääsisin nyt ulos, jos minut olisi 19-vuotiaana pantu linnaan, ja kaikki mitä olen tehnyt olisi jäänyt tekemättä, muutamia teini-iän runoja ja elokuvia lukuun ottamatta), ja lisäksi on varmasti selvää, että Breivik ei vapaaksi pääse. Eikä kuulukaan päästä, ellei hän merkittävästi osoita katumusta, mitä hän ei tule tekemään. Poliittisesti motivoitunut terroristi katuu tekojaan hyvin harvoin, jos koskaan.

Sattumaa tai ei, mutta luin tänään pdf:nä Markus Leikolan runokirjan Juoksen kierrän saaren. Sen on julkaissut hieno kustantamo, book-on-demand -periaatteella toimiva ntamo (jolla olen itsekin julkaissut yhden hassun niteen), mutta toivoisin, että Leikolan kirja saisi laajemmankin yleisön kuin tällainen väkisinkin pienellä näkyvyydellä tehty kirja saa. (Leikolan kirja on tosin saanut kohtuullisen hyvin ja hyviäkin arvosteluita, mutta nehän eivät kai enää juuri näy kirjakauppojen kassoilla.) Juoksen kierrän saaren on tiivis parinkymmenen sivun yksittäinen runo, jonka nimetön minäkertoja juoksee saarta ympäri ja kuvailee tuntemuksiaan siitä, miten paljon hän vihaa merkityksetöntä ja banaalia maailmaa, jonka yläpuolelle hän tekojensa ansiosta nousee. Tekoja itseään ei mainita millään tavalla, eikä tekstiä välttämättä tarvitse Breivikiin kytkeäkään. Muu tulkinta on kuitenkin mahdotonta, mutta monitulkintaisuus tuntuu tekevän Jokelan pienestä runokirjasta yleispätevämmän. Se ei siis kerro vain Breivikistä, vaan ylipäätään sellaisen ihmisvihan mekanismeista, joissa toisten ihmisten elämä ja erillisyys lakataan näkemästä olennaisina asioina. Runon minäkertojan mukaan meidän elämämme on niin mitätöntä, että se ansaitsee tulla tuhotuksi - me vain emme tiedä sitä.

Ja näinhän ihmisvihaaja ajattelee. Hän on ainoa, joka voi johdattaa ihmiskunnan parempaan elämään. Mutta koska ihmisvihaaja ei voi uskoa, että ihminen tulee paremmaksi, hänen on pakko käydä ihmiskunnan kimppuun ja yrittää tuhota se.

(Luin - samaa tulevaa lehtijuttua varten - myös Teemu Helteen Mustat lehdet, joka on ilmestynyt samaiselta ntamolta. Sekin oli kiinnostava teos, hieno osoitus siitä, miten kovaksikeitetyn dekkarin kliseet voidaan ottaa osaksi uskottavaa runoilmaisua.)

Leikkihaastattelu kymmenen vuoden takaa

Levyhyllyssä tuli vastaan cd-rom, jossa luki "Juri". Levyllä paljastui olevan tiedostoja siltä ajalta, kun olin vielä Turun ylioppilaslehdessä eli Tylkkärissä töissä yli kymmenen vuotta sitten. Levyllä oli myös kutsu 30-vuotisbileisiini, jotka järjestettiin 2002 Cosmic Comic Cafessa. Kutsu oli toteutettu ikään kuin lehtihaastatteluna. Vaimoni tekemä juttu alla. En nyt tiedä, onko tämä kovin kiinnostava, mutta onhan tässä kuitenkin henkilöhistoriaa. Hiukan harmittaa, että sanon ylioppilaskunnasta noin, mutta fiilikset olivat aika pinnalla vaikean kevään 2002 jäljiltä. Nyt toimisin päätoimittajana aivan eri tavalla kuin tuolloin, vaikka sinänsä en mitään tehtyä kadukaan. 

Monia puuhastellut skribentti täyttää vuosia

Harmittoman narsismin mestari

Turkulaisen toimittaja-kirjailija Juri Nummelinin ensimmäinen julkaistu juttu käsitteli autoja.

- Pikkupoikana autot kiinnostivat vielä. Kirjoitin Tekniikan Maailmassa olleen neuvostoliittolaista autoteollisuutta käsitelleen jutun pohjalta samasta aiheesta Satakunnan Työhön. En muista, oliko siinä edes nimeä alla.

Julkaisuaikoihin Nummelin oli 12-vuotias. Pari vuotta myöhemmin hänestä tuli saman lehden elokuva-arvostelija nimimerkkinään Umberto D. Alaikäinen kriitikko kävi ensi töikseen katsomassa Alex Coxin K-18 -luokitellun elokuvan Sid & Nancy.

- Isä toki muokkasi jutustani ylinokkeluudet pois. Kritiikin teko oli hyvä koulu, tekstiä oppi heti tuottamaan nopeasti.

Lukion jälkeen Nummelin päätyi Tampereelle opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä.

- Pari kaveria opiskeli sitä ja se kuulosti hyvältä. Kävin myös englantilaisen filologian pääsykokeissa, mutta eihän siitä mitään tullut.

Yliopistossa Nummelin opiskeli, mutta ennen kaikkea puuhasi muuta.

- Kirjoitin Aviisiin ja Hämeen Yhteistyöhön, olin ainejärjestön varapuheenjohtaja ja lehden päätoimittaja sekä johdin kuusi vuotta elokuvakerho Monroeta, Nummelin luettelee.

Monroen aikoja hän muistelee lämmöllä. Kerho löysi hänen kaudellaan uusia yleisöä kiinnostaneita toimintamuotoja kuten yönäytökset, joita jopa ylibuukattiin.

Oma runolehti Blinkity Blank oli kunnianhimoinen projekti, joka ilmestyi lähes kymmenen vuoden ajan.

- Vuonna 1997 ilmestyminen loppui, kun alkoi tuntua, ettei minusta tulekaan runoilijaa.

Miehestä tulikin toimittaja, ainakin toistaiseksi. Viimeiset kaksi vuotta Nummelin on johtanut Turun Ylioppilaslehteä, mikä on tuonut paitsi hurjan ammattitaidon lisän, myös kuraa naamalle.

- Ylioppilaslehdet taitavat olla ainoita journalistisia työpaikkoja, joissa kustantaja tuputtaa päätoimittajalle omia naiiveja mielipiteitään, Nummelin toteaa kuivasti.

Juri Nummelinia on kutsuttu harmittoman narsismin mestariksi. Lausunnon antoi psykoanalyysiin perehtynyt opiskelukaveri Erkki Kylmänen, jota nauratti synttärijuhlintaan jo opiskeluvuosinaan perehtyneen Nummelinin jurikeskeinen bilekutsu.

Kolmenkympin täyttyminenkään ei aiheuta Nummelinille suuria puistatuksia.

- Olen pitkään odottanut, koska alan näyttää ikäiseltäni. Minua on aina luultu vanhemmaksi kuin olen - huolimatta epätoivoisesta teinivaatteiden käytöstäni.

Samoihin aikoihin 30-vuotispäivän kanssa Nummelin saavuttaa toisenkin aikuisuuden merkkipaalun: hän menee naimisiin.

- Tuleva vaimoni on kaunis ja älykäs nainen, jonka kanssa tulee hyvin toimeen – kuulostaapa tyhmältä tuo ”tulee toimeen”.

Nummelinin 30-vuotisjuhlat ovat ansaitusti suuret kekkerit. Hyvä juhla syntyy sankarin mielestä vieraista.

- Ihmiset tekevät juhlan. Vähän ohjelmaakin on hyvä olla. Juhlissani esiintyy nouseva turkulainen kyky Jolie. Muistoihinkin on kiva palata. Luvassa on ainakin runoesitys ja mahdollisesti pätkiä teini-iällä tekemistäni leffoista ja lapsuuden kaitafilmeistä.

Energiansa kaikkeen touhuun päivänsankari saa toiminnasta itsestään.

- Puuhastelu ruokkii itseään. Mieli pysyy vireänä, kun on tekemistä. Välillä pitää tietysti muistaa olla vain, siinä tietyssä hetkessä, esimerkiksi perheen parissa, sanoo pian kolmevuotiaan Ottilia-tytön isä.

Elina Teerijoki

Minä ja Mannerheim

Näinä päivinä jokaisen bloginpitäjän velvollisuus on sanoa jotain Mannerheim-kohusta. Minun piti jossain vaiheessa kirjoittaa aiheesta, mutta aihetta on vatvottu niin paljon että kyllästyin itsekin ja sitäpaitsi esimerkiksi Marko Ahonen kirjoittaa mustasta Marskista erittäin fiksusti jo täällä. Siinä on kaikki, mitä aiheesta on sanottavana. Olisin ehkä maininnut jotain Brechtin vieraannuttamisefektistä, mutta olkoon. Olisin saattanut myös sanoa, että käsittääkseni Mannerheim oli empatiakyvytön hedonisti ja opportunisti, mutta olkoon.

Sen sijaan ihmettelen kovasti, että tästä teoksesta, jossa Mannerheim on tri Jekyllin luoma olio, joka taistelee muun muassa marsilaisia ja muinaisia egyptiläisiä jumalia vastaan, ei ole noussut minkäänlaista kohua. Olen pettynyt suomalaisiin, eritoten pääkirjoitustoimittajiin ja nettikeskustelijoihin. Koettakaahan nyt, hopi hopi! Voisitte myös kaivaa nämä kuvat esille ja todistella, että joku transvestiitti yrittää tahrata isänmaan suurimman nimen.

Ja vielä Iris Kähärin lastenkirja

Kirjoitin edellisessä postauksessa Juhani Konkan lastenkirjasta, josta olisin voinut ottaa näytteen kirjaani Vuoripeikot. Törmäsin kesällä myös aikoinaan tunnetun ja suositun Iris Kähärin lastenkirjaan Titi-Lalli ja Rukkanen vuodelta 1952. Siinä on todella sympaattinen kansikuva (veikkaisin tekijäksi Usko Laukkasta), mutta eniten siinä kiinnitti huomiotani lause: "- Munaa! huusi Rukkanen." En tiedä ihan tarkkaan, mistä tuossa oli kyse, mutta eihän tätä voinut olla ikuistamatta.

Koska teos on romaani, siitä ei olisi kovin helposti voinut irrottaa yhtä pätkää Vuoripeikkoihin.

Juhani Konkan satukirja

Tein vuosi sitten pienen kirjan Vuoripeikot, jossa on sellaisten kotimaisten kirjailijoiden tarinoita, joita ei yleensä tunneta satu- tai lastenkirjailijoina. Tässä on kirjan esipuhe ja muuta siihen liittyvää. Isäni luona käydessäni törmäsin kirjaan, josta olisin ehdottomasti halunnut ottaa näytteitä mukaan, mutta kun en tiennyt koko kirjasta mitään - vaikka kyselin laajasti ihmisiltä ehdotuksia aiheeseen liittyen -, niin se meni ohi aivan täysin.

Juhani Konkka (1904-1970) taitaakin nykyään olla täysin unohdettu. Joku hänet voi muistaa tai tunnistaa venäläisen ja neuvostoliittolaisen kirjallisuuden kääntäjänä, mutta muistan lukeneeni aika kovia aikalaisarvosteluja hänen käännöksistään. Jos olisin tiennyt Keltaisen kurjen (WSOY 1953) olemassaolosta, Konkan perintöä olisi voitu pelastaa edes pikkiriikkisen. Keltaisessa kurjessa on Konkan muista kielistä ja kulttuureista suomeksi kääntämiä ja muokkaamia satuja ja mukaan Vuoripeikkoihin olisi voinut päätyä vaikka hauska orientalistinen tarina prinssistä, jonka pitää opetella matonkudontaa, että hän kelpaa kauneimmalle näkemälleen nuorelle naiselle puolisoksi. Tarinassa Konkalla tosin on pettänyt arvostelukyky, kun hän laittaa vuorirosvot sanomaan jotain tyyliin "Tämä tyyppi taitaa olla vähän hei hei!"

Huomaan muuten, että Konkalla on toinenkin satukirja, tästä vuosi jälkeenpäin ilmestynyt Kukon kultajyvä, sekin WSOY:n julkaisema.

Toinen lakkautettava lehti, eli muistoja City-lehden ajoilta

Kirjoitin eilen Reginan lakkauttamisesta. Mainitsin siinä myös City-lehden, jonka viimeinen numero kohtapuoliin ilmestyy (ellei ole ilmestynyt jo). Voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja siitä, miksi printtilehdet ja varsinkin City-lehti kärsivät 2000-luvulla, mutta se ei minua kiinnosta - enkä ehkä osaisikaan sanoa aiheesta mitään järin kiinnostavaa.

City-lehti kiinnostaa minua vain siinä mielessä, että kauan sitten kirjoitin siihen itse. Lukenut en ole sitä kuin aivan satunnaisesti viimeiseen 15 vuoteen, ehkä jopa 20:een. Olen ollut snobi ja väittänyt käyttäväni aikani jonkin tärkeämmän ja paremman lukemiseen. Mitä se sitten ikinä onkaan ollut - Jules Verneä ja René Descartesia? No, oli miten oli, kun lehti perustettiin 80-luvun puolivälissä, sille perustettiin myös isoja paikkakuntakohtaisia toimituksia ja Poriinkin, jossa silloin asuin, tuli oma toimituksensa. Olin kirjoittanut vuoden parin ajan elokuva-arvosteluja Satakunnan Työhön (jossa isäni oli töissä) ja ajattelin, että kyllä minä yhden City-lehden handlaan. Lehden linjauksista ja toimituspolitiikasta minulla ei ollut mitään käsitystä. Muistan tosin jutelleeni siitä kaverini Antti Huittisen kanssa (nykyään Taideteollisessa valokuvauksen lehtorina - vai onkos se Aalto-yliopisto?) ja sanoneeni oppimani vanhakantaisen vasemmistolaisen ideologian mukaisesti, että City-lehti edustaa uutta pinnallisuutta. Antti sanoi siihen, että hänestä on hienoa, että voi jostain lukea, mitä ihmiset aikovat tehdä.

Kävelin toimitukseen sisään Porin kauppahallin yläkerrassa. Esittäydyin päätoimittajalle ja minulle esiteltiin muut toimituksen jäsenet - jostain syystä päätoimittaja halusi käyttää muista lempinimiä, en esimerkiksi ikinä oppinut tuntemaan lehden jonkinlaista toimitussihteeriä, mukavaa partaheppua muulla nimellä kuin Pelmu-Elmuna. En millään muista edes lehden hyvännäköisen sihteerin nimeä. Päätoimittajankin nimi meni hiukan ohitse, mutta siitä myöhemmin.

Tarjosin lehteen sekalaista kolumnipalstaa, mutta päätoimittaja halusi, että kirjoittaisin elokuvasta, se kun oli erikoisalaani - sikäli kuin 15-vuotiaalla nyt erikoisalaa on. Tein uuden kolumnin ja se jo kelpasi, palstan nimeksi tuli Bagatelleja. Syytä en enää tiedä. Ilkka U. Pesämaa piirsi pyynnöstäni hienon logon palstalle, mutta sitä käytettiin vain pari kolme kertaa. Kävi nimittäin niin, että palsta lakkautettiin hyvin pian. Neljän tai viiden kerran jälkeen kolumni jäi ilmestymättä, syynä oli se että mainokset kiilasivat sen edelle. Näin kävi toisenkin kerran ja muistan, että yritin mennä Cityn toimitukseen. Ovi oli kiinni, mutta toimituksen edessä hengaillut Johnny-Kai Forssell, joka kai myös kirjoitti lehteen, sanoi jotain siitä, että mainoksia oli ollut liikaa jälleen kerran. En muistaakseni palannut kertaakaan lehden toimitukseen. En tiedä, miksi toimin näin, nyt tekisin jotain ihan muuta - soittaisin esimerkiksi tai laittaisin sähköpostia ja kysyisin, mikä mättää. No, toisaalta kukaan ei koskaan kysellyt tekstieni perään. Ja varmaan aika pian City-lehden Porin toimitus lakkautettiin, sen jälkeen asioita rupesivat hoitamaan yksittäiset freelancereina toimivat avustajat.

Jos joku haluaa tietää kolumnieni aiheista jotain, niin muistan ainakin kirjoittaneeni Wim Wendersin Emotion Pictures -kirjasta, joka oli juuri ilmestynyt suomeksi. Jotain muistan kirjoittaneeni myös yleisistä elokuvan katsomisen trendeistä. Asiat sekoittuvat mielessäni helposti, koska pidin samantyyppistä palstaa sittemmin Tampereella Aviisissa. (Siinäkin oli Ilkka Pesämaan piirtämä logo.)

Piti sanoa jotain Porin Cityn päätoimittajasta. Kun kirjailija Asko Sahlberg löi itsensä läpi, hän oli mielestäni kovin tutun näköinen. Vasta kun jossain haastattelussa mainittiin, että hän oli ollut Porissa Cityn päätoimittajana, tunnistin hänet. Hän oli kiinnostava ja silmiinpistäväkin hahmo Porin 80-luvun lopun melko harmaassa katukuvassa, muistan kerran, kun hän tuli vastaan valkoisessa irtotakissa, punaisessa paidassa ja mustassa kravatissa (tai mustassa paidassa ja punaisessa kravatissa) ja muistaakseni kaunis nainen kainalossa. Sellaiseen ei juuri Porissa ollut aiemmin törmätty. Vuosia myöhemmin tapasin Sahlbergin lyhykäisesti ja aikamoisessa kännissä Tampereen Ilves-hotellin aulassa ja hän muisti kyllä minut. Nyt voi ihmetellä, miksi en koskaan pannut hänen - tai muun toimitusten jäsenten - nimeään merkille lehden apinalaatikosta.

Mitä tästä kaikesta opimme? Emme kai mitään. Cityyn kirjoittaminen sen perustamisvuosina vertautuu tietenkin edellisten sukupolvien Vanhan valtaukseen: "Missä olit silloin kun City-lehteä perustettiin?" Jo sen muistelu, se että oli jossain tekemisissä asian kanssa, on itsessään arvokasta. (Sanoo hän ja huomauttaa sarkasmista.)

2000-luvun alussa minulla oli uudestaan pieni kontakti Cityyn. Silloinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni Elina Teerijoki oli lyhyen aikaa Turun Cityn painoksen toimittaja. Työhön kuului julkkisten bongailua Turun baareissa ja tavisten katuhaastatteluja - työ oli ilmeisesti niin typerää että Elina on tarkoituksella jättänyt sen pois työhakemuksistaan. Kohta kukaan ei enää edes tajuaisi, missä ihmeen lehdessä hän on ollut töissä. Olin jo vähällä päästäkin Cityyn, kun Elinan piti tehdä juttu ihmisten katumuodista ja kysyä heiltä kommentteja aiheesta. Elina otti kuvan myös minusta. Minulla oli siihen aikaan aika klassinen tyyli ja sanoin, että pukeutumiseni tärkeimpiä osasia ovat sopusuhtaisuus ja tasapainoisuus. Mainokset jyräsivät kuvan alleen.

Reginan viimeiset hetket

Kolmiokirjan yli 50 vuotta ilmestynyt romanttinen lukemisto Regina lakkautetaan. En ole luonnollisestikaan koskaan kuulunut Reginan kuviteltuun lukijakuntaan, mutta kioskikirjallisuuden harrastajana lehti on tietysti tuttu. Regina onkin olennainen osa suomalaisen kioskikirjallisuuden historiaa - jos sellaisen tekisi, pitäisi käydä läpi kaikki lehden vuosikerrat! Regina ei ole ainoa lehti, joka on tänä vuonna lakkautettu - se tekee seuraa City-lehdelle sekä Peilille, josta kirjoitin aiemmin yllättävän suositussa postauksessa. Pitänee paikkansa, että printtimedia on kriisissä - lisäksi sitä vauhdittaa lama, joka pienentää helposti lehtien tilausmääriä. Romanttiset lukemistot voisivat nähdäkseni hyvin toimia lukulaitteissa, mutta eipä sellaisia ole kukaan Suomessa kokeillut - eikä varmaan kokeilekaan.

Olen satunnaisesti ostanut kirppareilta vanhoja Reginoita, kun niissä on tullut muualta tuttuja kirjoittajia vastaan. Yksi oli Juhani Salomaa, joka 70-luvun puolivälissä loi legendaarisen FinnWestin. Jostain 60-luvun lehdestä löysin häneltä slangilla kirjoitetun romanttisen novellin. Toinen kiinnostava nimi on Rauni Ranta, joka kirjoitti lukemattomia tarinoita Reginaan, mutta on paremmin tunnettu radiokuunnelmien ohjaajana ja käsikirjoittajana. Lisäksi kiinnostaisi tietää, kuka oli Leo Järvinen, joka kirjoitti ainakin yhden iskevän jännitysnovellin Seikkailujen Maailma -lehteen 1960-luvun alussa (lisään tähän ehkä myöhemmin tarkemmat tiedot, nyt juuri en jaksa kaivaa muistiinpanojani). Oli kuka oli, hänelläkin oli Reginassa novelleja. Ja jossain vaiheessa olin jonkinlaisena välikätenä, kun Kirsti Ellilän omituisemmat rakkausnovellit koottiin yksiin kansiin Turbatorin julkaisemassa kirjassa Outoa rakkautta - osa niistä oli ilmestynyt Reginassa.

Turbatorin kustantajan Harri Kumpulaisen kanssa oli joskus myös puhetta, että Reginan ja Nyyrikin - joka edelleen ilmestyy! - sekä muutaman muun alan lehden romanttisia novelleja olisi koottu yksiin kansiin. Kumpulainenhan kirjoitti näitä itsekin 70-luvulla. Tämän jälkeen Turbator on tosin vetäytynyt antologioiden julkaisusta - valitettavasti, koska ne ovat hieno kirjallisuuden ja kirjallisuudenhistorian muoto. Nyyrikkiin keskittyminen saattaisi tuottaa kiinnostavan kirjan, koska lehden historia on yli sata vuotta pitkä ja lehteen kirjoitti monia keskeisiäkin kotimaisia kirjailijoita. Timo K. Mukan Nyyrikkiin tekemiä novelleja julkaistiinkin vuosi pari sitten teoksessa Näin hetki sitten ketun. Luin niistä yhden, se oli valitettavan kaavamainen ja kiltti. Tämä lienee ainakin vanhemman romanttisen viihteen ongelma.

Tässä arvio, jonka tein Kolmiokirjalle ja muun muassa Reginaan kirjoittaneen SusuPetal-nimimerkin novellikokoelmasta Toinen painos, joka mielestäni hyvin osoitti, että sekä romanttinen viihde että omakustanne voivat olla hyvin tehtyjä ja mielekkäitä. Valitettavasti yksi toinen kirjoittaja kommenttiosastossa hiukan suutahtaa, nähdäkseni turhaan. Ja tässä vielä vaimoni nostalginen postaus. (Käytämme näköjään samoja osittain Huutonetistä napattuja kuvia!)

Unohdetut kirjailijat 3: Erkki Kuosmanen

Tein muutamia vuosia sitten kirjatuplan nimeltä Unohdettuja kirjailijoita. Eka teos perustui aiemmin tehtyyn artikkelisarjaan, toisen kirjan tekstin tein lähes kaikki sitä varten. Kutkuttaisi tehdä näitä lisää, jos vain kustantaja löytyisi. Huomaan, että minulla on harvoin kiinnostavaa sanottavaa jo tunnetuista teoksista, mutta ehkäpä osaisin sanoa jotain kiinnostavaa teoksista, joista muilla ei ole mielipidettä tai käsitystä.

Tässä pieni kirjanen, jonka poimin kirpputorilta 20 sentillä. Ajattelin ensiksi ystävääni, joka keräilee suomalaista runoutta ja innostuu aina tuntemattomista tekijöistä, varsinkin jos näissä on jotain kiinnostavaa. Erkki Kuosmasessa on niinkin paljon että ajattelin, että voisin ottaa hänet mukaan mahdolliseen tulevaan teokseen. Kuosmanen tuli kolmanneksi Nuoren Voiman Liiton runokilpailun vuonna 1930 (mikä tarkoittanee sitä, että Kuosmasen runoja on julkaistu Nuoressa Voimassa), hän osallistui nuorten runoilijoiden yhteisantologiaan Näkinkenkä soi (Otava 1948) yhdessä muun muassa Pentti Holapan ja Alpo Vuolteen kanssa ja hän julkaisi kuvassa näkyvän kirjan lisäksi vielä romaanin Leikkikehät. Kuosmasen kustantaja oli OK-kirjat, joka oli oululaisen Pohjoisen sivukustantamo, jonka teokset olivat ilmeisesti oman aikansa palvelukustanteita, toisin sanoen tekijä maksoi teosten kustantamisen. (Tästä ja kirjailijakäsitteen muutoksesta muuten myöhemmin lisää.)

Millaisia Kuosmasen runot sitten ovat? Pienimuotoisia, satiirisia, suurimmaksi osaksi vapaata mittaa. 1970-luvulla vapaa mitta ei tietenkään ollut enää mikään uutuus ja silloin Kuosmasen tekstit olivatkin jo vanhentuneita (myös asenteiltaan), mutta kyllä minä näistä kohtuullisesti pidän, vaikka eivät välttämättä kovin hyviä olekaan:

ole hyvä
vanha kameli
neulansilmä on käytettävänäsi
                                 mitä
          matkatavaraa sinulla on?
   ei toki paljon
   syntisäkkini vain...
                               ei käy!
          maahantuonti kielletty!
Raja-asemalla
        vilkasta touhua
tietenkin

Näin teoksen nimiruno. Kirjaa selaillessa syntyy vaikutelma kuin siihen olisi koottu Kuosmasen runoja eri vuosilta, osa nimittäin on mittaa:

On pieniä mittas
ja turhia määräs,
on vaaksan vertoja
oikeas, vääräs,

on heikkoja halus
ja tunteittes kulo
niin ilmoilla riehuu
kuin hyttysen tulo;

et saada tahdo,
et tahtoa saa
ja rakkauteskin
vain kuihduttaa

kun taipuen liki
se koskee kukkaan
mi tunnekypsänä
hehkuen hukkaan

nyt maan yli painuu
ja siihen jää,
kun heleintäs lehdit
viel' vihreää...

Näin päättyy teos ja ilmeisesti myös Erkki Kuosmasen epäsäännöllinen kirjailijanura.

Edit: Eipä päättynytkään. Jaakko Yli-Juonikkaan kommentti myöhempään kirjoitukseen antaa syytä jatkaa tätä vanhaa tekstiä. Yli-Juonikas kirjoittaa:

"Kuosmaselta ilmestyi 1985 toinenkin romaani, Kumikalumaskotti, julkaisijana Kustannus Oy Harppuuna ("Omakirja-tuotanto"). Prosaistina hän on kyllä paljon kiinnostavampi kuin runoilijana. Kumikalumaskotti on huuruinen ja surrealistinen homokulttuurin kuvaus. Genet- ja Burroughs-vaikutteet puskevat läpi vahvasti.
Hauska anekdootti: teoksensa Ehdotus rakkausromaaniksi sivuilla 42-43 Matti Pulkkinen kuvaa tapaamistaan eksentrisen vanhan suomalaismiehen kanssa turistimatkalla Auschwitzissa. Yksityiskohtaisten tuntomerkkien perusteella hahmon tosielämän esikuva ei voi olla kukaan muu kuin Kuosmanen."

Ja totta tosiaan, Kirjasammosta löytyy hyvä sivu Kuosmasesta täällä, jossa myös Kumikalumaskotti mainitaan. Sivulla kerrotaan myös, että Kuosmanen oli töissä VR:llä, mikä selittää runokoosteen juna-aiheisen kannen. Kumikalumaskottia ei kuitenkaan mainita Fennica-tietokannassa, jota olin pelkästään käyttänyt lähteenä blogitekstissäni, mutta olen nyt ilmoittanut sinne tiedot myös Kumikalumaskotista. Näin tieto maailmassa lisääntyy! Kuosmanen selvästi ansaitsee olla mukana, jos vielä teen uuden kirjan unohdetuista kirjailijoista.

Ei niin pieni tieteisnovellini

Viime kirjoituksessani mainitsin julkaisseeni pienen kauhunovellin (tai ainakin sinne päin, tyylilaji ei ole itsellenikään selvä). Nyt pitää mainita, että julkaisin myös tieteisnovellin, eikä se olekaan ihan pieni: "Mikko Jarmo ja Phoboksen siirtokunnan tapaus" on lähes 40 sivua pitkä! Jumalten tuhon lukeneet tunnistanevat yksityisetsiväsankarin; olen kirjoittanut hänestä muitakin tarinoita, kuten campin puolelle vahvasti menneen "Sörnäisten jättiläisjäniksen tapaus".

Tässä hauskasta Tiamatin värit -kirjasta arvio. Siinä tosin luullaan, että "Jaakko Ensio" on todellinen henkilö. Hiukan taustaa täällä (englanniksi, don't mind!).

Edit: Löytyi vielä Conkurssi-lehteen vuonna 2006 tehty Jaakko Ension haastattelu, jossa on myös kuva!

Pieni kauhunovellini

Anne Leinonen pyörittää hienoa Usvazine-nimistä nettilehteä, joka on ilmaiseksi luettavissa täällä. Anne on aiemmin julkaissut kaksi novelliani, uusimmassa on jälleen yksi, pieni, absurdeja sävyjä tavoitteleva kauhutarina "Hella", jonka kirjoitin vuosi sitten silloin tuoreen muuttomme innoittamana. Aiemmatkin Usvassa ilmestyneet novellini ovat olleet jollain tavalla absurdeja, ja olenkin miettinyt, että voisin koettaa kirjoittaa useamman lisää ja saada aikaiseksi novellikokoelman. Jää nähtäväksi, toteutuuko idea.

Tämä pieni postaus riittäköön nyt, olen ollut reissussa ja tällä viikolla koetan palata hiukan työelämään, loppuviikosta taas uusi reissu. Jos mahdollista, koetan ehtiä tekemään postauksen, jossa miettisin osittain Enkeli-Elisan innoittamana nykyistä kirjailijuuskäsitystä. Se kun tuntuu olevan aikamoisessa murroksessa, mihin jo aiemmin viittasinkin.

Meggingsit ja minä

Tänään perjantaina ilmestyy Suomen suurin viikkolehti Me Naiset, jossa esiinnyn meggingsit jalassa ja puhun niistä lyhyesti. Kyse on pienestä projektista, jossa olen koettanut yksikseni murtaa heteronormatiivisen pukeutumisen ylivaltaa - tai sitten vain pöljäilen ja teen itseni naurettavaksi. Ihan miten vain. Olen kirjoittanut alla olevan jutun Turun Sanomien muotiliitteeseen muutama vuosi sitten. Jutussa on pakinoiva ja ehkä turhan varovainen sävy eikä siinä ollut kunnon kuvitusta. Me Naisissa on! 

Miesten leggingsit tulevat

Nuo iloiset miehet pitkissä kalsareissaan

Miehet ovat viime aikoina omineet lukuisia naisten muotivillityksiä itselleen, kuten vaikkapa miesten isot käsilaukut, niin sanotut manbagit.

Uusin villitys ovat meggingsit - eli tietenkin miesten leggingsit.
Vanha vitsi on jo sanoa, että leggingsit näyttävät vain pitkiltä alushousuilta. Irvileukojen reaktion meggingseihin arvaa jo etukäteen. Ainakin heitot Robin Hoodista ja hänen iloisista miehistään tai hovinarreista pomppimassa kulkustossuissaan kaivetaan esille.

Irvileuoille voi toisaalta heittää takaisin, että kysehän on kunnianarvoisasta vaatteesta, jolla on pitkä historia.

Totta kyllä, meggingsien kanssa asusteiden suhteen täytyy olla erityisen varovainen.

Miesten leggingsit lanseerattiin ensimmäistä kertaa vuonna 2007 Milanon muotimessuilla, mutta vasta tänä vuonna Givenchyn mallistossa esiin noussut ajatus yhdistää polvipituiset leggingsit shortseihin ja hyvin istuvaan pikkutakkiin on tehnyt leggingsit miesten trendivaatteiksi.

Pikkutakki tuo asuun särmää ja miehekkyyttä, mutta muutoin meggingsien kanssa toimii parhaiten väljä ja pitkä t-paita. Yläosaan kannattaa muutenkin panostaa, kun alaosa on niukka, esimerkiksi huivit ja erilaiset hatut tasapainottavat kokonaisuutta.

Tai vievät huomion pois.

Jotkut taas ovat repineet farkkunsa ja laittaneet kuvioidut leggingsit alle - monen voi olla vaikea ymmärtää, miten leggingsit eroavat tässä tapauksessa rikkinäisten housujen alta näkyvistä alushousuista.

Muotitalot ovat esitelleet myös erityisesti miehille suunnattuja leggingsejä, joissa haaroväliä on väljennetty - ymmärrettävistä syistä.

Kenkien valinta onkin sitten vaikein juttu. Kengissä ei saa olla kovin pitkät ja terävät kärjet, muuten jalan profiili on epätasapainoinen. Lenkkarit jalassa näyttää siltä kuin olisi menossa urheilemaan. Parhaiten toimivat lyhyehköt ja matalapohjaiset nahkakengät tai varvastossut, jos ne jalassa tarkenee. Jotkut yhdistävät meggingsit maihareihin, kuten koomikko Russell Brand, jota monet pitävät yhtenä syypäänä meggings-villitykseen.

Mikään iso trendi meggingsit eivät vielä ole, joidenkin muotibloggaajien huuteluista huolimatta. Facebookissa ja Hel-Looksissa on jo kerrottu muutamista meggings-havainnoista, mutta vielä pitkään ne todennäköisesti kääntävät vastaantulevien päät. Paluuta Robin Hoodin aikaan ei varmaankaan ole.

Kuvassa Martin Margielan meggings-mallistoa. 

Valheen jäljet, eli huomioita Enkeli-Elisan tapauksesta ja sen ympäriltä

Perjantaina ensi-iltaan tullut kotimainen elokuva Ja saapuu oikea yö kertoo elämänpituisesta valheesta. Nuori nainen ajautuu tekemään konkreettisen isänmurhan, koska on koko teini- ja aikuisikänsä jättänyt uskomatta pikkusiskonsa kertomuksiin. Lopussa nainen sanoo, ettei enää tiedä, mikä on toden ja valheen ero. Ajatuksen isänsä tappamisesta hän heittää ensiksi vitsinä.

Ero tuntuu olevan hiukan epäselvä nykyään muutenkin. Asioita tehdään ironisesti, niinsanotusti läpällä. Trollaus on päivän sana. Parlamentaarikko ja parlamentaarisuutta avoimesti halveksuva Jussi Halla-aho jää toistuvasti rangaistuksetta käytettyään itselleen tyypillistä ironista lauseenpartta. Perussuomalaiset saattavat nostaa idioottimaisesti postmodernin tekotaiteen vastustuksen hallitusohjelmaansa, mutta toteavat sitten, että se oli vain provokaatio. Toisaalta provokaatioita on viime aikoina tulkittu kuin ne olisivat yksi yhteen puhujansa todellisten mielihalujen kanssa - viittaan nyt esimerkiksi Aki Kaurismäen känniseen lausuntoon siitä, että ihmiskunnan rikkain prosentti pitäisi tappaa. Kalevan pääkirjoitustoimittaja vaati, että Kaurismäeltä pitää ottaa lausunnon takia akateemikon arvonimi pois. 

Kirjailijaksi itseään kutsuvan Minttu Vettenterä pitämä Enkeli-Elisa -blogi ja sen ympärillä pyörivä koulukiusaamista vastustava liikehdintä on nähdäkseni jälleen toinen esimerkki siitä, miten nykyään faktan ja fiktion rajat ovat epäselvät. Vettenterä on väittänyt, että Elisa on oikeasti olemassa ollut nuori tyttö, joka tappoi itsensä koulukiusaamisen takia, mutta että hän on lisännyt teksteihin fiktiivisiä elementtejä. Näinhän suurin osa kirjailijoista toimii: eletty elämä toimii kaunokirjallisen luomistyön taustalla. Tässä ei ole mitään pahaa tai väärää. Mutta ehkäpä Vettenterän olisi tullut - tai ainakin kannattanut - selkeämmin ilmoittaa, mistä projektissa on kyse. Nyt se näyttäytyy huijauksena, jonka tarkoituksena on ollut tehdä rahaa ja tulla tunnetummaksi kynänkäyttäjäksi - riippumatta siitä, ovatko nämä olleet Vettenterän tarkoitusperät.

Sinänsähän tällainen ei ole uutta. Kirjallinen maailma tuntee lukuisia huijauksia - muistetaan 80-luvulta esimerkiksi Hitlerin päiväkirjat, jotka mukamas löytyivät ja joista saksalainen media kritiikittömästi innostui, vaikka huijaus oli varsin läpinäkyvä. Aiempina vuosisatoina tällaiset huijaukset olivat hyvin yleisiä tai niitä ei edes pidetty huijauksina. Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) perustuu monin tavoin romaania edeltäviin kertomuksiin haaksirikoista, joista suurin osa oli täysin fiktiivisiä, mutta joita niiden kirjoittajat väittivät kuitenkin todenmukaisiksi kertomuksiksi omista kokemuksistaan - vaikka niissä saattoi olla räikeitä erheitä, kuten leijona Etelä-Amerikan edustalla olevalla saarella. Defoenkin tuotannosta löytyy tekstejä, joita hän väitti tositapahtumiksi, vaikka ne olivat hänen itsensä keksimiä.

Nykyaika muistuttaa muutenkin koko ajan enemmän ja enemmän 1600- ja 1700-lukuja. Minttu Vettenterä on tästä muutenkin hyvä esimerkki kuin vain Enkeli-Elisan takia. Hänen teoksensa ovat palvelukustanteita (yhtä lukuun ottamatta), toisin sanoen hän maksaa kustantajalle, että tämä julkaisisi hänen kirjansa. Tämä muistuttaa hyvin paljon noina vuosisatoina yleisiä tapoja julkaista kirjoja. Kirjapainon omistaja saattoi vaikka toimia kustantajana ja kirjailija osti teoksensa koko painoksen myydäkseen sitä itse. Aikakaudelle tyypillistä oli myös piratismi, joka on myös 2000-luvun suuria puheenaiheita ja ideologioita. Siinäkin keskustelussa faktan ja fiktion erot ovat hyvin epäselvät ja provokaatioiden määrä on suuri, puolin ja toisin.

Miksi 2000-luku sitten muistuttaa 1700-lukua? Väittäisin, että kyse on kapitalismin ja markkinatalouden ylivallasta. Kirjailijan tai sellaiseksi haluavan ja itseään kutsuvan on tehtävä kaikkensa saadakseen äänensä kuulluksi ja tullakseen työllään toimeen. Se vaatii faktan ja fiktion välisen rajan rikkomista.

Tässä vielä Kaarina Hazardin ja Johanna Vehkoon hyvät kirjoitukset aiheesta.

Ridley Scottin Prometheus

Olin aikoinani 90-luvulla Tampereella asuessani elokuvakerho Monroen puheenjohtaja. Järjestimme muistaakseni vuonna 1993 yönäytöksen, jossa esitettiin kaikki silloiset kolme Alien-elokuvaa. Näytös oli, kuten arvata saattaa, menestys: Niagaran 120-paikkainen sali oli täynnä. (Myimme itse asiassa ylimääräisiäkin paikkoja, koska olimme laskeneet liikkelle enemmän lippuja kuin Niagarassa oli paikkoja. Ainakin kolme tyyppiä istui valkokankaan eteen roudatulla sohvalla ja kaksi pinnatuoleilla teatterin oven vieressä. Koko yön!)

Olen edelleen sitä mieltä, että Ridley Scottin ensimmäinen Alien on paras kaikista Alien-elokuvista: se on jäntevä, tiivis ja jännittävä, mutta ennen kaikkea se on uskottava ja realistinenkin. En kuitenkaan sanoisi sitä kauhean syvälliseksi elokuvaksi - en suoraan sanoen keksi, mitä se yrittäisi väittää maailmasta tai ihmisen tilasta. James Cameronin Aliensin (ja vielä päälle David Fincherin Alien3:n) jälkeen on joka tapauksessa ollut tapana pitää Alien-sarjaa jotenkin tärkeänä ja syvällisenä. Okei, onhan niissä vahva naishahmo. Naisen lisäksi Cameronin elokuvassa sankareita ovat lapsi ja kyborgi (eli marginalisoidut ihmiset tai ihmisen kaltaiset), mutta ei se tee siitä ehkä ihan Taikavuoren veroista taideteosta.

Ei tarvitse tietysti tehdäkään ja on mahtavaa, jos viihde-elokuvan voi nähdä subversiivisena (joskin Aliensin militaristisuus tuntuisi kumoavan tuon subversiivisuuden), mutta Alien-elokuvien kohdalla suitsutus tuntuu menevän hiukan ylitse maalin, varsinkin kun Jean-Pierre Jeunet'n yliyritteliäs Alien Resurrection pyrki aivan liikaa sanomaan jotain, mutta ei lopulta sanonut yhtään mitään. Elokuvan sekava loppu korosti tätä tyhjyyttä tehokkaasti.

Ilmeisesti nämä sarjaa fanittavien tutkijoiden puheet ovat saavuttaneet Ridley Scottin, koska tämä selvästi on tulkinnut oman elokuvansa juuri niin syvälliseksi kuin sen väitetään olevan. Mistä muustakaan kertoo Prometheus, pompöösi yritys tehdä Alien-saagasta uusia uria aukovan maailmanselityksen?

Myönnetään, että Prometheus on paikoitellen - varsinkin alussa - jännittävä ja mukaansatempaava elokuva. Myönnetään myös, että Michael Fassbenderin esittämä David on kiinnostava ja hyvin toteutettu hahmo. Myönnetään myös, että osa elokuvan visioista on häkellyttävän upeasti tehtyjä. Mutta samalla pitää myöntää, että elokuvalla on tuntuvat heikkoutensa. Televisiomainen episodirakenne ja liian suuri henkilökaarti tekevät elokuvasta paikoitellen jopa yhdentekevän. Osa käsikirjoituksen ratkaisuista on onnettomia. Elokuva olisi hyvin toiminut ilman vanhan miljonäärin hahmoa - ai niin, hänen jalkojaan pestään! Hänen jalkojaan pesevä David-kyborgi on siis elokuvan Kristus.

Tällaisia symboleita on etsinyt yritteliäs bloggaaja täällä. Hyvä on, tämä ja monet muut symbolit ovat melko varmasti tarkoituksella mukana elokuvassa, mutta ei runsaskaan symboliikka tee elokuvasta hyvää taideteosta, se voi tehdä siitä korkeintaan kiinnostavan. Kiinnostavampi elokuva on minusta, kun se sanoo, että ihminen on olemassa maailmassa riippumatta siitä, mitä ihmisen luojajumala luomastaan ajattelee. Tämä on jopa rohkea uskonnonvastainen argumentti (ja oikeastaan lähenee sitä, mitä itse ajattelen uskonnoista ja uskosta).

Tämän jälkeen elokuva kuitenkin tuntuu sanovan, että ihminen sittenkin tarvitsee uskoa ja sen opinkappaleita. Tällainen sekavuus sanottavan suhteen tuntuu olevan aika yleistä 2000-luvun elokuville - Prometheusta voi verrata vaikkapa Lumikki ja metsästäjä -elokuvaan, joka sanoo samaan aikaan, että naisen pitää tehdä itse omat valintansa ja että naisen pitää varoa hamuamasta valtaa itselleen. Ehkä ei kannattaisi sanoa mitään, jos on epävarma siitä, mitä haluaa sanoa. Toisaalta Lumikin ja metsästäjän sanoma (elokuva on vakavampi kuin mitä sen kritisoijat ovat antaneet ymmärtää) liittyy suoraan meidän maailmaamme, meidän elämäämme, Prometheus sen sijaan haahuilee loppujen lopuksi melko merkityksettömissä sfääreissä.

Kuten Marx sanoo Teeseissään Feuerbachista: "Kysymys, vastaako inhimillinen ajattelu esineellistä totuutta, ei ole teorian, vaan käytännön kysymys. Ihmisen täytyy todistaa käytännössä ajattelunsa totuudenmukaisuus, ts. todellisuus ja voima, tämänpuoleisuus. Kiista käytännöstä eristäytyvän ajattelun todellisuudesta tai epätodellisuudesta on puhtaasti skolastinen kysymys."

Opin hyppäämään veteen, eli ihmiskokeen tulos

Ihmisen luonnollinen olotila on vedessä - tai ainakin sen tulisi olla. Vedessä ihminen on painoton, on kuin häntä kannattelisi jokin muu kuin maailman pahuus tai edes hän itse. Vedessä ihminen on onnellinen ja huoleton myös filosofisessa mielessä. Vedessä oleminen auttaa moniin fyysisiinkin vaivoihin, kuten krapulaan. Tämä pätee eritoten luonnonvesiin.


Huomasin kuluneen viikon aikana, että luonnonveden viileys auttaa myös hyönteisten puremiin. Vietimme nimittäin perheen kanssa mökkilomaa vuokramökillä Turunmaan saaristossa Dragsfjärdissä järven rannalla, ja poikani, joka on juuri oppinut uimaan, ei muuta olisi tehnytkään kuin uinut. Samaten teimme runsaasti tuttavuutta ampiaisten, paarmojen ja hyttysten kanssa (väitän myös että Dragsfjärdissä oli paljon mäkäräisiä, mutta vaimo oli eri mieltä). 


En ole kovin hyvä tai kestävä uimari, mutta rakastan uimista ja ylipäätään vedessä olemista. Uimahyppyjä taas en ole koskaan ymmärtänyt. Pelkään ylipäätään hyppäämistä enkä juuri halua hyppiä edes metrin korkeudelta maahan. Joskus isoveljeni ja tämän kaveri houkuttelivat minua hyppäämään veteen altaan reunalta, mutta viivyttelin siinä yli puoli tuntia ennen kuin uskaltauduin hyppäämään ja senkin tein lopulta niin että sain saman tien otteen allastikkaista. Koulussa hyppäsin metristä ja kolmesta metristä kerran kun pakotettiin. En muista mitään siitä, miltä se tuntui. 


Kävimme Dragsfjärdissä myös Folkhälsanin uimarannalla - se oli hauska retki, vaimo oli tehnyt piirakan ja soudimme rannalle mökin veneellä. Uimarannalle oli pykätty sukeltelulava noin kymmenen metrin päähän rannasta. Kiipesin lavalle ja seisoin sen reunalla katsellen veteen. Sain yhtäkkiä päähäni, että hyppäisin veteen, opettelisin pois muinaisista traumoista.

En ole yleensä ollut sitä mieltä, että ihmisen pitäisi oppia tekemään asioita, joita pelkää. Siinä menee minusta energiaa hukkaan. Käytetyn ajan voisi käyttää johonkin muuhun, jonka tietää jo osaavansa ja hallitsevansa. Tämä liittyy myös siihen, että minusta on ikävä, että ihmisiä yritetään pakottaa muuttumaan paremmiksi, kehittymään joksikin. Se on life coach -puhetta, jota en tajua.

Mutta nyt kuitenkin hyppäsin parin minuutin pohdinnan jälkeen tummaan veteen jalat edellä ja vajosin pinnan alle lähes hallitsemattoman tuntuisesti. En tiedä, olinko pintaan noustuani uusi parempi ihminen, mutta joka tapauksessa hyppäsin veteen vielä monta kertaa. Siitä tuli lopulta jopa jonkinlaista male bondingia (termi, jota inhoan), kun hyppelimme mökkilaiturilta veteen poikani kanssa. Pojan innostus oli riittävä palkinto siitä, että voitin pelkoni. Tästä on vielä pitkä matka siihen, että hyppäisin veteen pää edellä tai että hyppäisin uimahallin hyppyaltaan neljän metrin syvyyteen, mutta ehkä tarinan opetus on että koskaan ei voi tietää. 

Kuvassa pari vintaasia pyyhettä kuivumassa mökkimme verannalla.

Kirjaprojektille pikkaisen vauhtia

Minulla on ollut vuosia käynnissä pieni kirjaprojekti, josta en tiedä, tuleeko se ikinä valmiiksi tai löytääkö se kustantajaa. No, huonossa tapauksessa julkaisen kirjan itse. Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä nappasin mukaani pari opusta, jotka liittyvät tähän projektiin. Alla mahdolliseen teokseen mahdollisesti tulevaa tekstiä, tunnistaako joku runoilijan? 

On huolissaan hyvä Hussein-bei: 

päävaimonsa, Fatma Osmane, 

jalo, hellä ja ylpeä, koskaan ei

se poikaa hälle saane. 

Päävaimon pojilla yksinään

on oikeus valtikan perintään

miesmuistoisen tavan mukaan,

jota rikkonut ei ole melkein kukaan. 

Ken Tunisin tahtoo, sen äidillä on

päävaimon oltava puku. 

Nyt jälkeen tällaisen johdannon

voi jatkua kronikan luku. 

Kesäterveiset Sastamalasta

Sastamalan eli Vammalan vanhan kirjallisuuden päivät oli jälleen kerran hauska tapahtuma, ja voinen sanoa julkisestikin, että myynti oli kohtuullista, vaikkakaan ei niin hyvää kuin viime ja toissa vuonna. Puhuin aiemmin siitä, että Vammalassa hauskinta on tavata tuttuja ja keskustella mahdollisesti tulevista kirjaprojekteista - nytkin tuli hiukan juteltua mahdollisesta laajasta Nyyrikki-antologiasta, jonka kokoaisin tutun kirjallisuudentutkijan kanssa. Samaten tulin ehkä antaneeksi illanvietossa kirjaidean yhdelle tutulle kirjailijalle.

Kuvassa kanniskelen banaanilaatikoita, noita kirjakauppiaan suurimpia ystäviä, Sylvään koulun pihalla. Kuvasta kiitos Komisario Palmun Hannu Peltoselle. En ole kovin tyytyväinen lenkkareihini, jotka olivat enemmänkin jonkinlaiset työkengät. Varsinaisessa myyntityössä käytin toki tyylikkäämpiä.

Vammala vai Sastamala?

Minusta on olemassa pieni kulttuuriuutisten (tai uutisten kulttuuriosion) pätkä, jossa sanon 15 vuotta sitten ja 15 kiloa laihempana, että Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä parasta on kirjojen läsnäolo.

Tämä on tällaista nuoren älykön metafysiikkaa, jossa ei ole oikein tolkkua. En ainakaan itse enää ymmärrä, mitä tarkoitan - tai ymmärrän tietysti, mutta ajatus tuntuu jotenkin misantrooppiselta. Ihmisetkö huonompia kuin kirjat? Ehkä niin, ihmisethän tunnetusti ovat luomakunnan pohjasakkaa, jotka jostain muusta syystä kuin ihmisyydestään luovat uskomattomia mestariteoksia.

Nyt olisin sitä mieltä, että hauskinta Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä on tavata tuttuja ja ystäviä sekä tehdä mahdollisesti uusia tuttavuuksia. Ihan sama juttu kirjamessuilla: kuka välittää ohjelmanumeroista tai edes myytävänä olevista kirjoista, kun voi tavata hauskoja, mukavia ja hienoja ihmisiä? Voi esimerkiksi suunnitella uusia teoksia tai keskustella tulevista. Tai voi puhua ihan puuta heinää. Sekin on hienompaa kuin jumittaa oletettujen mestariteosten äärellä.

Ne, jotka tietävät, millaisen perinnön olen saamassa, tietävät, että olen jo saanut annokseni kirjafetisismiä. Tai sanotaanko näin: minuun se ei enää tepsi. En villiinny - kuin korkeintaan aivan hillitysti - valtavien kirjakasojen tai hienojen kirjakauppojen äärellä.

Tämä pienenä johdatuksena siihen, että olen lähdössä viikonlopuksi Vammalaan. Myymme siellä isäni kanssa monenlaisia käytettyjä keräilykirjoja, lisäksi minulla on pieni valikoima omaa tuotantoani mukana. Yleensä mukaani tarttuu uusia kirjoja kuin luonnonlain omaisesti, mutta enemmän odotan tapaavani mukavia tuttavia. (Odotan kyllä myös Sastamalan kaupungin vastaanottoa ruokineen ja juomineen. Mitä olisi alan tapahtuma ilman ilmaista tarjoilua?)

Ai niin, tuo otsikko. "Vammala" tuntuisi nykyään viittaavan itse tapahtumaan alan toimijoiden keskuudessa, "Sastamala" taas on pelkkä kaupunki. Kun sanoo tietyille ihmisille, että on menossa Vammalaan, tiedetään heti, mistä on kyse. Sastamalan taas joutuu selittämään erikseen. Kuinkahan kauan kestää ennen kuin asiaintila muuttuu?

Yllä Pertti Jarlan, mainion bloggaajan, piirtämä tapahtuman logo.

Blinkity Blankista Seikkailujen taivaaseen

Minulla oli tänään hyvin pieni työpäivä: minun piti vain sopia haastattelupäivä Pirkko Arhipan kanssa ja editoida novelli. Novellin editointiin tuhraantui enemmän aikaa kuin alun perin olin suunnitellut. Työpäivääni kuului myös kolmas työtehtävä: hakea Seikkailujen taivas kirjapainosta. (Ks. kuva.) Käskin tytärtä hyppäämään pyörän selkään ja kävimme noin puolen tunnin pienellä pyöräretkellä pienessä kesäsateessa. 

Seikkailujen taivas on yksi lenkki sarjassa omakustanteitani. Olen julkaissut omia lehtiä ja vastaavia tekeleitä jo 80-luvun lopusta saaakka. Ensimmäisenä tein Blinkity Blank -nimistä runolehteä, jossa ilmestyi suurelta osin omia runojani. Lisäksi joka numerossa esittelin jonkin mielestäni kiinnostavan runoilijan. Osittain näistä pienistä esittelyistä kasvoi Kulttuurivihkojen juttusarja Pieniä laulajia, josta taas kasvoi kirjapari Unohdetut kirjailijat (jota täydensi teos Unohdettu Waltari). Norman McLarenin animaation mukaan nimetty Blinkity Blank ilmestyi vuosina 1987-1997. 

2000-luvun alussa perustin useita lehtiä, joista tunnetuin lienee Länkkäriseuran Ruudinsavu. Se ilmestyy edelleenkin, joskaan ei kovin usein, mutta Pulpin ja Iskun lakkautin tässä taannoin. Kummatkin olivat alun perin pienilevikkisiä painettuja lehtiä, mutta loppuvaiheessa ne olivat nettilehtiä (ja kummatkin löytyvät edelleen netistä). Isku oli niin sanottu lukemistolehti, toisin sanoen siinä oli novelleja. Osa teksteistä oli uusia kotimaisia rikosnovelleja, osa oli vanhoja kotimaisia ja osa oli uusia käännösnovelleja englannista, sekä amerikkalaisilta että englantilaisilta kirjoittajilta. Iskun rinnalla ilmestyivät myös pieni Ässä ja laajempi Seikkailukertomuksia. Sen viimeinen eli viides numero ilmestyy viimeistään alkusyksyllä. 

Jos Blinkity Blank johti Unohdetut kirjailijat 1-2 -teokseen (ei sentään vielä omaan runokokoelmaan!), niin Isku johti antologioitsijan uraan. Kustantaja Harri Kumpulainen nimittäin hoksasi lehden jostain ja otti yhteyttä tituleeraten itseään pulp-kirjailijaksi: hän oli kirjoittanut Harri Erkki -nimellä scifi- ja muita novelleja vuodesta 1967. Tutustuimme ja vaihdoimme sähköposteja, kiikutin Harrille tietysti myös kaikki siihen asti ilmestyneet Iskut. Aloimme suunnitella julkaisusarjaa, johon koottaisiin erilaisten lukemisto- ja pulp-kirjailijoiden tekstejä, ja Kumpulainen perusti Turbator-toiminimen. Ensimmäisenä ilmestyi vuonna 2007 Viides testamentti, Turun alueen kirjailijoiden jännitys- ja rikosnovellien kokoelma. Kirja sai ihan kohtuulliset arviot, mutta eipä sitä juuri kukaan ostanut. Silti Kumpulainen uskoi ideaan ja jatkoimme kirjojen tekemistä. Lopulta uskaltauduin murtautumaan Turbatorin ulkopuolelle ja nyt olen tehnyt antologiat myös Teokselle ja Farokselle. Turbatorille teen vielä yhden antologian, varmasti tulevan myyntimenestyksen, johon kokoan vanhoja joulutarinoita...

Pitkä johdatus Seikkailujen taivaaseen, mutta menköön nyt. Seikkailujen taivas on B5-kokoinen lehti, jossa on neljä kuvitettua seikkailunovellia. Niitä yhdistää se, että kaikki ovat lentoaiheisia. Neljästä novellista kaksi on uusia. Petri Laineen "Kaikkien aikojen Grand Prix" on hauska pastissi menneen ajan avaruuslennoista, nimimerkki "Jaakko Ension" tarinassa yksityisetsivä Mikko Jarmo taistelee sota-aikana neuvostoliittolaisten lohikäärmettä vastaan ja lentää muun muassa zeppeliinillä. (Mainittakoon, että Mikko Jarmo on yhdessä pääosassa teoksessa Jumalten tuho.) Antero Aulamon eli Yrjö Aunolan "Viimeinen lento" (1944) on Seikkailujen Maailma -lehdestä sota-ajalta ja edustaa omalla tavallaan sujuvaa ammattikirjoittamista. Käännöstarinana on amerikkalaisen Joe Archibaldin "Channel Skimmers", suomenkieliseltä nimeltään "Kanaalin pintaa pyyhkimässä". Se on ilmestynyt alun perin Sky Birds -nimisessä pulp-lehdessä tammikuussa 1934 ja sijoittuu tietenkin ensimmäiseen maailmansotaan. Tarina on kirjoitettu villillä tajunnanvirtaslangilla, josta voisi tulla mieleen John O'Haran romaani Pal Joey, mutta se onkin ilmestynyt vasta vuonna 1940. Englanniksi Archibaldin novelli löytyy täältä. 

Lehteen johdattelee kaksisivuinen pääkirjoitus, jossa esittelen ilmasota-aiheen historiaa pulp-lehdissä niin ulkomailla (lähinnä Amerikassa) kuin Suomessakin. (Postannen sen jossain vaiheessa omana tekstinään blogiin.) Mainittakoon vielä erikseen lehden upea kuvitus, joka on kokonaan asialle omistautuneen ja työstä innostuneen Anssi Rauhalan käsialaa - suuri kiitos vielä Anssille! 

Mihin Seikkailujen taivas johdattaa? Toivottavasti se johdattaa uuteen antologiaan, johon kokoaisin vanhoja ja uusia suomalaisia lentosotatarinoita. Vanhojakin tarinoita on yllättävän monia, niitä ovat kirjoittaneet Antero Aulamon lisäksi niin Reino Helismaa kuin Kapt. Hellkin sekä nimimerkit Maunu Jorva ja Veli Kajava. Luulisin että nykyisistä uusrahvaanomaisista kirjoittajista monikin innostuisi mukaan. Ilmoittautumisia otetaan vastaan! 

Ai niin, Seikkailujen taivasta saa ostaa viidellä eurolla, parhaiten suoraan allekirjoittaneelta esimerkiksi Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä (mietin että järjestäisin myyjien ja näyttelleasettajien taukotuvassa julkaisutilaisuuden) tai Finnconissa, jonne saatan olla tulossa. Voi myös laittaa viestiä kommentilla tai sähköpostia suoraan osoitteeseen juri.nummelin@pp.inet.fi. 

Matkustamisesta, osa 2

Jokin aika sitten Hesarissa arvioitiin vähän nihkeästikin Hannu Mäkelän uusin kirja Venäjää aikuisille, joka on jonkin sortin matka- ja esseekirja Venäjältä. Arvostelija totesi, että aika on ajanut matkakirjallisuuden ohi. Ihmiset, jotka matkustelevat itse innokkaasti lähes joka lomallaan, eivät tarvitse enää toisten matkakuvauksia.

Olen sen verran puuhaillut vanhojen kirjojen kanssa, että tiedän matkakirjallisuuden olleen suurta muotia lähes koko 1900-luvun. Suomeksikin on tullut valtava määrä matkakirjallisuutta, josta suurinta osaa ei enää kukaan lue. Poikkeuksia tietysti on, kuten Göran Schildtin kirjallisesti korketasoiset purjehduskuvaukset Välimereltä. Jotkut amerikkalaiset pulp-harrastajat intoilevat muutamista 1920- ja 1930-lukujen matkakuvauksista, kuten vaikkapa suomeksikin käännetystä William La Varren teoksesta Kultaa, timantteja, orkideoja (suom. 1939). Mutta koetapa myydä suomennosta jollekulle.

No niin, nyt menin jo aiheesta hiukan sivuun. Piti sanomani, että sama ajatus matkakirjallisuuden tarpeettomuudesta pätee monessa mielessä myös blogeihin. Totesin Cefalún-matkamme alussa itsekseni, ettei minun kannata reissustamme kirjoittaa mitään kuvailevaa, koska kaikki tietävät kaikki asiat jo muutenkin. Kaikki tietävät, millaista on italialainen jäätelö, kaikki tietävät, millainen on italialainen maisema, kaikki tietävät, kuinka kuumaa siellä on kesäkuussa tai kuinka ihanaa on uida meressä. Kaikki tietävät myös italialaisen liikennekulttuurin käsittämättömyyden tai globaalin maailman rihkamatalouden yhden päätepisteen, ummikot pakistanilaiset myymässä väärennettyjä merkkituotteita mahdollisesti mafian alihankkijoina rantakaduilla.

Tämä voi olla tietysti vain omaa alemmuudentuntoani matkustajana. Oletan, että kokemukseni eivät ole kiinnostavia. Toisaalta voisin hyvinkin kehuskella, kun kävelin yhdessä poikani kanssa lähes 30 asteen helteessä Cefalún profiiliin voimakkaasti kuuluvan Rocca-vuoren huipulle, tai kun löysimme Palermossa erinomaisen, paikallisten suosiman ravintolan sivukadulta tai kun menimme samaisessa kaupungissa katedraalin maanalaiseen kryptaan, jonne oli haudattu vuosisatojen ajan piispoja ja muita merkkihenkilöitä.

Viimeksi mainitussakin tilanteessa näkyi matkustamisen medioituminen. Maan alle könyttyäni huudahdin: "Tämähän on kuin Indiana Jonesista!"

Samanlainen epätodellisuuden - tai ehkä virtuaalisuuden - tunne tulee matkustamisesta muutenkin. Vaikka käy ensimmäistä kertaa eläissään Italiassa, paikat ja ihmiset tunnistaa silti välittömästi. Olen nähnyt kaikki italialaiset kapeat kadut ja vilkkaasti puhuvat ihmiset Fellinin, Pasolinin ja Argenton elokuvissa. Antonionin elokuvista tiedän, että niilläkin kaduilla käyskentelee elämästään vieraantuneita ihmisiä. (Antonioni opettaa myös italialaisen yhdyskuntasuunnittelun todellisuuden: upeiden uusien kerrostalojen vieressä on rapistuneita tönöjä tai roskaa täynnä olevia tyhjiä tontteja, joilta ei pääse enää mihinkään.)

Todellinen elämys ei siis vahvistakaan jo koettua, vaan sen rinnalle tulee tunne siitä, että tämäkään ei voi olla aitoa, vaan tämä on jotain fiktiivistä, keksittyä. Samanlaisen tunteen koin aikoinaan, kun kävin ensimmäistä kertaa Ateneumissa. Gallén-Kallelan Aino-triptyykin edessä ajattelin, että ei tämä ole se aito.

Tämähän ei ole uutta pohdintaa - koko postmodernistinen ajattelu keskittyi samaan ajatukseen. Toivoisin kuitenkin, että tunteeni kryptan salaperäisessä hämyssä, ikivanhojen hauta-arkkujen keskellä olivat autenttisia, ilman elokuvien (tai muun median) välittävää vaikutusta. Nykyaikana ei tietenkään voi enää tietää, mikä on autenttista. Ilman matkakirjallisuutta käytämme vertailukohteena väkisinkin populaarikulttuuria. Ehkä se on osa kulttuurin banalisoitumista, mutta toisaalta se on myös jonkinlaista lapseenomaista ihmettelevää katsetta uuden edessä.

Sillä jotain uutta maanalainen krypta tosiaan oli.

(Aiempi osa matkakertomusta tässä. Kuvassa näkymä Roccan jos ei aivan huipulta, niin ainakin jostain puolivälin tienoilta. Olisin ladannut enemmän kuvia, mutta niistä on suurin osa vielä purkamatta kamerassa ja siitä loppui akku juuri kun olin viimeistelemässä tätä kirjoitusta.)